MAZZARELLA, MERETE: Ei kaipuuta, ei surua

Zacharias Topelius (1818–1898) oli lehtimies, kirjailija ja historian professori, joka nykyisin muistetaan lähinnä historiallisten romaanien ja opettavaisten satujen kirjoittajana. Ei kaipuuta, ei surua – teos kuvaa yhtä syksyistä päivää Topeliuksen viimeisenä elinvuotena. Kirjailija odottelee Sipoon Koivuniemessä 80-vuotispäiväänsä ja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ihastuksiaan ja vaimovainajaansa. Myös nykyhetken huolissa ajatukset askaroivat: vastausta vaativien kirjeiden suuressa määrässä, edessä olevissa syntymäpäiväjuhlallisuuksissa, lasten ongelmissa ja niissä vaatimuksissa, joita asema kansallisena instituutiona asettaa.

Mazzarella seuraa herkkätuntoisesti vanhan miehen polveilevia ajatuksia. Topelius tuntee vielä olevansa kohtuullisissa voimissa ja henkisesti vireä. Taloa hallitsevat kuitenkin naiset, joiden tungettelua ja määräilyä kirjailija koettaa pakoilla parhaansa mukaan. Hänet on alennettu höperön vanhuksen rooliin, muistelukset vanhoista ajoista eivät kiinnosta ketään. Mielipahaa ja hämmennystä aiheuttavat myös nuorten syytökset. Yksi tyttäristä pitää isää liian maailmallisena ja koettaa johdattaa häntä oikealle hengelliselle tielle. Nuorimmainen taas paheksuu isän nuhjuista olemusta ja hävittää mieluisimmat housut. Kolmas tytär, ongelmalapsi, syyttää isää luutuneista asenteista naisasiaa ja naisten välistä ystävyyttä kohtaan. Topelius myöntää itsekin, että hänen mielestään naisen pitäisi olla nöyrä ja vaatimaton kodin hengetär. Yliopistossa opiskelu vielä käy, mutta yhteiskunnallinen toiminta ja politiikka ei. Mutta miksi ensin vaimo ja sitten tytär masentuivat ja ryhtyivät sairastelemaan? Pelkkää hysteriaako?

Mazzarella kutsuu teosta esseeromaaniksi, koska ”siitä puuttuu romaaniin liittyvä eeppisyys ja koska se on mosaiikkimainen”. Teoksessa on taitavasti sulatettu yhteen sanatarkkoja otteita Topeliuksen kirjeenvaihdosta, lähdemateriaalista poimittuja aineksia ja Mazzarellan omia pohdintoja. Suorat lainaukset on merkitty tekstiin tähdellä, mikä vaikuttaa hieman turhalta. Runot ovat mukana alkukielisinä ja niiden suomennokset löytyvät kirjan lopusta. Kirjan loppupuolella on pitkähkö luku siitä, miten ja miksi Mazzarella kiinnostui Zacharias Topeliuksen elämästä ja perhesuhteista. Pienoinen tasapaksuuden vaikutelma kirjasta jää, mutta silti se on hieno kuvaus toisaalta Topeliuksen elämäntyöstä ja toisaalta vanhenemisesta yleensä.

KUJANPÄÄ, MARI: Minä ja Muro

Mari Kujanpään lastenromaani Minä ja Muro voitti vuoden 2009 Finlandia Junior –kirjallisuuspalkinnon. Palkinnonsaajan valitsi viittomakielinen rap-artisti Signmark.

Lauha on 9-vuotias tyttö, jonka elämä on yksinäistä ja ilotonta. Äidillä riittää aikaa vain vakavasta sairaudesta toipuvalle pikkuveljelle, isän elämä täyttyy työstä ja radiouutisista ja pikkuveli-Pauli keskittyy voittamaan palkintoja urheilukilpailuissa. Koulutoverit parhaimmassa tapauksessa unohtavat Lauhan kokonaan tai sitten torjuvat hänet suurieleisesti, koska hän muka haisee pahalta. Opettaja ei ymmärrä syrjinnän johtuvan omista harkitsemattomista lausahduksistaan, vaan syyttää Lauhaa töykeydestä ja eristäytymisestä. Pitkään tytön ainoa lohtu ja turva on Muro-niminen lelukarhu, joka kuuntelee, antaa viisaita selviytymisvinkkejä ja rohkaisee. Sitten kouluun saapuu yhdeksäsluokkalainen Heta, joka TET-harjoittelunsa aikana haluaa tutustua opettajan työhön…

Kirja kuvaa sydäntä särkevästi pientä tyttöä, jonka itsetunto on täysin luhistunut. Lauha uskoo olevansa ruma, vastenmielinen, kömpelö, taitamaton, tyhmä – täysi nolla siis. Kirja osoittaa, miten yksikin ymmärtävä ihminen voi muuttaa kaiken. Heta kohtelee Lauhaa vertaisenaan, osoittaa kiinnostusta ja asettuu Lauhan puolelle kiusaajia vastaan. Hetan avulla löytyy myös juuri Lauhalle sopiva harrastus ja harrastuksen kautta puolestaan samanhenkisiä ystäviä.

Aino-Maija Metsolan kuvat tasapainottavat mukavasti kertomusta. Kuvissa on hienovaraista huumoria, vaikka ne ovatkin mustavalkoisia. Värit eivät olisikaan sopineet tarinaan, joka vasta lopussa muuttuu toiveikkaaksi.

WESTÖ, KJELL: Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on itsenäinen jatko-osa teokselle Missä kuljimme kerran. Joitakin aiemmasta teoksesta tuttuja henkilöitä vilahtaa tällä kertaa sivurooleissa. Helsinki on yksi ”päähenkilöistä” – kuten Westöllä aina, mutta Kallion ja Eiran sijaan liikutaan kuvitteellisessa kuusikymmenlukulaisessa betonilähiössä. Tapahtumat ankkuroidaan historiaan kertomalla ajankohdan tärkeimmät uutiset ja listahitit. Musiikista puhutaan paljon ja kirjailijan tietämys asiasta on todella vakuuttavaa. Tosin kitaransoittoon perehtymätön lukija ei paljon ymmärrä tarkkaan selostetuista sointukuvioista.

Kirjan aluksi esitellään lyhyesti isien ja äitien sukupolvi eli sodasta selviytyneet ja sitten siirrytään varsinaiseen tarinaan. Päähenkilöt muodostuvat kahdesta kolmikosta, joista kumpaankin kuuluu yksi nainen ja kaksi tämän naisen suosiosta kilpailevaa miestä. Kirjailijan itsensä mukaan kyseessä on eräänlainen kaksinkertainen Jules ja Jim – kertomus.

Ensin on 1960-luvun eli ”loisteputkisukupolven” kolmikko. Jouni, Ariel ja Adriana ystävystyvät, vaikka ovat lähtökohdiltaan kaukana toisistaan. Kallion kundi Jouni on älykäs ja koulussa menestyvä, mutta väkivaltaisuuteen taipuvainen. Ariel puolestaan on hermoherkkä ja pelokas, mutta musiikillisesti lahjakas. Hienostoperheestä lähtöisin oleva Adriana elää päiväperhosen elämää ja taistelee mielenterveytensä puolesta. Heidän muodostama folktrio pääsee levyttämään, mutta ei nouse pinnalle ja hajoaa ennen pitkää. Jouni yrittää suojella hauraampia kumppaneitaan, mutta ei pysty näitä pelastamaan. Ariel ajautuu huumepiireihin ja rikoksen tielle, Adriana mielisairaalaan. Jounista sen sijaan tulee politiikan ihmelapsi ja julkisuuden henkilö.

Seuraavan kolmikon tarina alkaa vuodesta 1972. Näkökulma on Frank Loman- nimisen nuorukaisen, joka ensin tuntuu täysin irralliselta henkilöltä (paitsi jos on lukenut tekstiä todella tarkkaan!). Loppujen lopuksi hänellä on yhteyttä jokaiseen edellisen sukupolven trion jäseneen ja on jännittävää seurata, miten langat solmiutuvat yhteen.

Romaanin nimi tulee Arielin säveltämästä ja sanoittamasta laulusta, jonka trio levytti. Sama laulu soi koko ajan kertomuksen taustalla, surumielisenä muistona. Kirja osoittaa, miten jokainen sukupolvi astuu esiin suurin toivein ja vilpittömin mielin, mutta joutuu tunnustamaan elämän vahvemmaksi. Jotkut karaistuvat ja selviävät,  jotkut tuhoutuvat. Edellisten sukupolvien jättämä perintö vaikuttaa tähänkin asiaan, kukaan ei tule tyhjästä.

PENNEY, STEF: Erämaan armo

Stef Penneyn esikoisromaani Erämaan armo sijoittuu syksyiseen Kanadaan vuonna 1867, jolloin syrjäisessä Dove Riverin kylässä paljastuu sen historian ensimmäinen murhatapaus. Uhri on komea ja salaperäinen Laurent, jonka matkat ja rahanlähteet ovat vuosikausia herättäneet kyläläisissä uteliaisuutta. Raaka murha vain lisää huhuja ja vihjailuja. Epäiltyjä toki on. Rossin perheen 17-vuotias kasvattipoika Francis on kadonnut jäljettömiin juuri murhan aikaan – hänen tiedetään olleen Laurentin läheinen ystävä. Muualta saapunut puoliverinen mies jää kiinni Laurentin mökin penkomisesta, mutta vaikenee sen jälkeen kuin muuri. Murhatapa puolestaan viittaisi intiaaniin. Erämaahan johtavia jälkiä lähtee seuraamaan enemmän tai vähemmän virallisia ryhmiä, innokkaimpana Francisin lujaluonteinen äiti. Taivallus jalkaisin tai parhaassa tapauksessa hevosella vaikeakulkuisessa maastossa vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja suunnistustaitoa. Luonnonvoimat ja villipedot uhkaavat, samaten nälkä ja sairaudet. Pienet asutuskeskukset ovat tiettömien taipaleiden päässä kaukana toisistaan. Viestit viipyvät matkalla pitkään eivätkä ehkä koskaan saavuta vastaanottajaa.

Murhamysteeriin kietoutuu muita juonteita. Kuinka tärkeä on vanha luulevy, johon kaiverrettuja merkkejä kukaan ei ole pystynyt tulkitsemaan ja joka on nyt kateissa? Onko nykyhetkessä yhtymäkohtia vuosien takaiseen tragediaan eli kahden nuoren tytön mystiseen katoamiseen? Onko arvoturkiksista kilpailevilla ryhmittymillä jotain tekemistä murhan kanssa? Penney kuljettaa kertomusta taitavasti, jännitteen säilyttäen.

Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Stef Penney ei ole torikammon vuoksi voinut käydä omakohtaisesti tutustumassa Kanadan erämaihin. Kaikki teokseen tarvittavat tiedot hän on kerännyt kirjastossa ja onnistunut muuttamaan ne eläväksi tarinaksi, jossa tunnelma on miltei käsin kosketeltava. Hyinen ja armoton luonto on tehnyt ihmisistäkin karuja ja vähäpuheisia. He eivät osaa eivätkä uskalla ilmaista tunteitaan, vaikka sisimmässä palaisi. Mielenkiintoinen henkilögalleria on yksi teoksen parhaista puolista.

NORONEN, PAULA: Supermarsu pelastaa silakat

Supermarsu pelastaa silakat eli Emilian päiväkirja – sarjan kolmas osa on yksi vuoden 2009 Finlandia Junior – ehdokkaista. Sarjan ensimmäinen osa Supermarsu lentää Intiaan oli ehdokkaana vuonna 2007. Se on siinä mielessä erikoinen teos, että sen käännösoikeudet on myyty Kiinaan.

Yksinhuoltajaäidin lapsi Emilia on näennäisesti aivan tavallinen 11-vuotias koulutyttö. Hänelle on kuitenkin keinot muuntautua Supermarsuksi, jolloin hän voi ajatuksen nopeudella siirtyä vaikka avaruuteen ja vaikuttaa taikavoimillaan maapallon ongelmiin. Käskyt tulevat naispuoliselta Jättiläismarsulta, kerrostalon kokoiselta Supermarsujen johtajalta. Moraali on selkeä: supervoimia saa käyttää vain hyvään.

Tämänkertainen tarina alkaa kesäloman jälkeisestä päivästä. Koulurakennuksesta on löydetty hometta ja koko koulu on siirretty kelluvaan kapseliin Vuosaaren edustalle. Opetus vaikuttaa aika improvisoidulta ja rangaistukset oudoilta (esimerkiksi viherkasvirangaistus, jossa joutuu seisomaan opettajainhuoneen kukkaruukussa). Kotielämän harmeihin kuuluvat äidin poikaystävät ja liialliset juhlapyhät. Siinä sivussa Emilian pitäisi vielä pelastaa Itämeri.

Henkilögalleria on varsin värikäs. On esimerkiksi miesystävää etsiskelevä äiti ja ruokaa ärsyttävästi mässyttävä miesystäväehdokas Pertti. Koulusta löytyvät muiden muassa vanhenemista kaipaava biologianopettaja, peräti outoja ruokia tarjoava keittäjä ja räppäävä siivooja. Oppilaissakin on melkoisia tyyppejä, kuten margariinitehtaan perillinen Rasva-Antero ja superkuulon omaava Simo.

Paula Norosen teksti on räväkkää ja täynnä absurdia liioittelua. Pauliina Mäkelän värikkäät kuvat sopivat hyvin tyyliin. Jostain syystä nämä Emilian päiväkirjat eivät ole kuitenkaan nuoria lukijoita oikein innostaneet.

Lue lisää

DOWNHAM, JENNY: Ennen kuin kuolen

Tessa on 16-vuotias ja kuolemaisillaan leukemiaan. Jäljellä olevien elinviikkojensa aikana hän haluaa tehdä monenlaista: harrastaa seksiä, käyttää huumeita, rikkoa lakia, ajaa autoa ilman ajokorttia… Ystävätär Zoey auttaa parhaansa mukaan tämän Listan toteutuksessa. Tessan rajusti heilahtelevat tunteet ja mielialat aiheuttavat kuitenkin ajoittain konflikteja koko lähipiirin kanssa. Etenkin uhrautuva ja suojeleva isä joutuu omapäisen tyttärensä kanssa törmäyskurssille, mutta osansa saavat myös etäinen äiti, hämmentynyt pikkuveli ja omien ongelmiensa kanssa painiskeleva Zoey. Vähitellen Tessa oppii hyväksymään sen, että muiden elämä tulee jatkumaan, vaikka hän itse onkin poissa. Sitten tapahtuu suurenmoinen asia, jota Tessa ei ollut edes osannut kirjata Listaansa: rakkaus astuu hänen elämäänsä. Naapurin Adam auttaa Tessaa kohtaamaan viimeiset hetket rohkeasti ja arvokkaasti.

Ennen kuin kuolen on nuortenkirja, mutta sopii varttuneemmallekin lukijalle. Kirja voisi helposti luiskahtaa imelän nyyhkyviihteen puolelle, mutta onneksi se pysyy kauniina ja mutkattomana kehitystarinana. Surun ja luopumisen tunteita joutuvat käsittelemään kaikki Tessan läheiset, kukin omalla tavallaan. Kirjan kieli on herkkää ja oivaltavaa, huumoriakaan ei ole unohdettu. Etenkin kirjan loppu on hieno.

PARKKINEN, LEENA: Sinun jälkeesi, Max

Sinun jälkeesi, Max on Leena Parkkisen esikoisromaani. Siinä eletään maailmansotien välistä aikaa, jolloin vähäosaiset kärsivät puutetta ja hyväosaiset janoavat paheita. Kadotetun sukupolven näyttämöinä ovat Pietari ja Pariisi, mutta myös Helsinki. Liikutaan sirkuksessa, kabareessa ja bordellissa, mutta myös seurapiireissä.

Päähenkilöinä ovat Saksassa syntyneet siamilaiset kaksoset, joilla on yhteinen maksa, mutta kaksi mieltä. Heidät on jo lapsuusiässä myyty kiertävään sirkukseen. Fyysisesti ehjempi Max on keikarimainen ja itsekeskeinen, kun taas kertojana toimiva Isaac on henkisesti vireämpi ja oppivaisempi. Hän on kiinnostunut ihmisistä ja siksi monet naisista rakastuvat nimenomaan häneen. Isaac rakastaa kuitenkin vain Iristä, Venäjältä paennutta päiväperhosta. Iris on varakkaiden rakastajiensa vapaaehtoinen leikkikalu, mutta menettäessään tuntuman omaan itseensä hän menettää myös elämänhalunsa.

Kaksosten nimet eivät alun perin ole juutalaisuuteen viittaavat Max ja Isaac, vaan nämä nimet heille annetaan sirkuksessa. Nimien myötä katoaa viimeinenkin yhteys kotiin ja omaisiin. Muutos ei välttämättä ole pojille pahasta, sillä viihdemaailmassa he voivat elää tasa-arvoisina muiden kummajaisten joukossa. Tosin kirjaan on ahdettu hieman liikaa ”kääpiöitä, vedenneitoja ja tuntemattomaksi jääviä sivuhenkilöitä”, kuten kirjailija itsekin sanoo.

Parkkisen kieli on miellyttävällä tavalla karheaa ja vanhahtavaa. Sinun jälkeesi, Max koettaa selvittää, millaista on olla yksilö silloin kun joutuu omassa ruumiissaan kokemaan toisen tunteet ja kun joutuu mukautumaan toisen tekoihin. Tulos on onnistunut.

Sinun jälkeesi, Max voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2009 parhaana esikoisromaanina.

JENSEN, CARSTEN: Me hukkuneet

Me hukkuneet -kirjan päähenkilö on Tanskan itärannikolla sijaitseva Marstalin pikkukaupunki, joka purjelaivakaudella oli Kööpenhaminan jälkeen maan toiseksi suurin laivanvarustaja. Tapahtumat alkavat Tanskan ja Saksan välisestä surkuhupaisasta yhteenotosta vuonna 1848 ja päättyvät toisen maailmansodan jälkihetkiin; tuona ajanjaksona merenkulku muuttuu ja purjelaivat jäävät historiaan.

Me hukkuneet –kirjassa on erikoinen ja hauska ratkaisu kertojan suhteen. Tapahtumia kommentoi lähes koko ajan kaupungin asukkaista koostuva ”me” ja vain paikoin äänessä on itse Marstalin kaupunki, joka käyttää minämuotoa. Kerrotaan tarinoita legendaarisista henkilöistä. Esimerkiksi Lauridis Madsen lentää taivaaseen ja näkee Pyhän Pietarin takamuksen, mutta palautuu maan päälle suurten saappaidensa ansiosta. Kotona hän ei sen jälkeen enää jaksa olla, vaan katoaa merille. Albert-poika löytää hänet aikanaan etelämeren saarelta elämässä siirtomaaherran elämää. Albert puolestaan vaurastuu ensin kapteenina ja sitten laivanvarustajana ja solmii avioliiton merimiehen lesken kanssa. Albertin kuoltua Klara-rouva ottaa elämäntehtäväkseen hankaloittaa nuorten miesten merille lähtöä ja minimoida merillä kuolleiden määrää. Hänen poikansa ei kuitenkaan äidin estelyistä perusta ja joutuu kokemaan merisodankäynnin kauhut

Kirja on varsin paksu (752 s.), mutta tempaa lukijan mukaansa karskin ja mustanpuhuvan huumorinsa ansiosta. Henkilöhahmot ovat värikkäitä, vaikkakin heistä yllättävän moni on täysi psykopaatti. Teoksen lähdeluettelossa näyttää olevan paljon paikallisarkistosta hankittua tietoa sekä haastatteluja. Tosiasiat yhdistyvät fiktioon onnistuneesti tässä perinteitä kunnioittavassa meriromaanissa.

GAIMAN, NEIL: Hautausmaan poika

Hautausmaan poika tuo mieleen Rudyard Kiplingin teoksen Viidakkopoika. Molemmissa kirjoissa hauras ihmislapsi saa turvaa ja rakkautta tavallisuudesta poikkeavalta taholta, kunnes on valmis astumaan normaaliin ihmismaailmaan.

Tarina alkaa erään perheen joukkomurhasta. Reilun vuoden ikäinen vauva pääsee murhaajalta pakoon ja taapertaa läheiselle hautausmaalle, missä hautausmaan asukit suostuvat ottamaan hänet hoiviinsa. Pienokaiselle annetaan nimi Ei-kukaan Owens ja kunniakuolleen asema ja aikanaan hänelle opetetaan aakkosten lisäksi esimerkiksi hiipumista ja uniin liukumista. Eikulle hautausmaa on koti ja sen ulkopuolinen maailma vieras ja turvaton. Murhamies Jack ei ole suinkaan unohtanut karkuun päässyttä uhriaan, mutta miksi hän haluaa yhä tappaa Eikun? Lopullinen välienselvittely murhaajan ja pojan välillä tapahtuu Eikun ollessa 16-vuotias. Salaisuudet paljastuvat, mutta samalla Eikun on heitettävä hyvästit hautausmaalle ja sen asukeille.

Kirjassa Dave McKeanin kuvitus yhdistyy oivallisesti Neil Gaimanin tekstiin. Tunnelma on lempeä ja hieman surumielinen, vaikka jännittäviä asioita tapahtuukin. Neil Gaimanin parhaimpia teoksia tämä ei ole, mutta pitää silti mielenkiinnon yllä.