TUKIAINEN, KYLLIKKI: Amerikanpitsiä ja parsitut liperit

Amerikanpitsiä ja parsitut liperit – teos sijoittuu Raumalle 1950-luvun alkupuolelle. Pikkupappilaan on muuttanut savolaissyntyinen körttipappi vaimonsa ja kuuden lapsensa kera ja heti alkaa sattua ja tapahtua. Tapahtumat nähdään lähinnä tyttäristä vanhimman eli Kirstin näkökulmasta. Kirsti rakastaa ja ihailee monitaitoista isäänsä: isä laulaa lapset hereille, keittää kaurapuuroa, leipoo täytekakkuja, korjaa kenkiä ja suksia, ompelee vaatteita ja hoitelee sairaita. Isä olisi miltei pyhimys, jos pystyisi hillitsemään äkillisiä kiukunpurkauksiaan. Äitiä puolestaan vaivaavat ajoittaiset hysteeriset puuskat ja kateellisuus varttuvaa Kirstiä kohtaan.

Kohta kirjan alussa saadaan suuri uutinen: isän äiti on tulossa Amerikasta Suomeen! Avioliiton ulkopuolella syntynyt Martti oli vain parivuotias, kun äiti lähti Amerikkaan ja jäi sille tielleen. Äidin sisar hoiti ja rakasti lasta kuin omaansa, mutta silti Martti tunsi tulleensa hylätyksi. Nyt on vaikea ottaa äiti avosylin vastaan, vaikka kristityn ja etenkin papin pitäisi pystyä unohtamaan menneet ja antamaan anteeksi. Kaiken muun lisäksi äiti punattuine poskineen ja huulineen, korkokenkineen ja tanssihaluineen sotii Martin uskonnollisia periaatteita vastaan. Pikku hiljaa lähennytään, mutta viihtyykö mummo sittenkään niukoissa oloissa ja melskeen keskellä?

Amerikanpitsiä ja parsitut liperit kiinnostaa etenkin raumalaisia kulttuurihistoriallisen antinsa takia. Liikutaan tutuilla paikoilla, vaikka ne viidessäkymmenessä vuodessa ovatkin paljon muuttuneet, ja tavataan monia tuttuja ihmisiä. Tyyliltään kirja muistuttaa 1950-luvun ihanteellisia tyttökirjoja, mutta huumori ja vauhti paikkaavat ajoittaista paatoksellisuutta.

BERGENSTRÖM, ANNA & FANNY: Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla

Anna ja Fanny Bergenström eli äiti ja tytär esittelevät kirjassa Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla ruoanlaitossa käyttämiään lempimausteita ja suosikkiraaka-aineita. Näitä ovat avokado, tomaatti, vihreät lehdet, yrtit, chili, piparjuuri, inkivääri, sitrushedelmät, pähkinät ja siemenet, kookos, kardemumma, päärynä, mango, vadelma, vanilja, tee ja suklaa. Kustakin raaka-aineesta on oma lukunsa, jonka alussa kerrotaan esimerkiksi raaka-aineen alkuperästä ja historiasta, tekijöiden omakohtaisista muistoista ja kokemuksista sekä käsittelynikseistä. Ruokaohjeita on kerätty eri puolilta maailmaa ja niitä on runsaasti. Tekijät eivät sumeile hehkuttaa jo reseptien nimissä: superhyvä klubileipä, paras kastike tähän mennessä, harvinaisen hyvä limettipiiras, kaikkein helpoin kookospaistos, porkkanakakku isolla P:llä…

Monet ohjeet vaikuttavat sen verran yksinkertaisilta, että niitä rohkenee ruveta kokeilemaan. Kirjan lopussa on muutama ehdotus ateriakokonaisuudeksi ja yksi niistä on houkuttelevasti otsikoitu ”Vähällä vaivalla”. Millainen mahtaa olla ”Intialainen juhla-ateria”? Isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis ja tunnelmallinen, selailtava.

STEIN, GARTH: Tiellä pysymisen taito

Tiellä pysymisen taito on hellyttävä kirja, joka vetoaa niin nuoreen lukijaan kuin aikuiseenkin. Kertomus epäitsekkäästä rakkaudesta ja uskollisuudesta jättää hyvän mielen.

Kirjan kertoja on sekarotuinen (labradorinnoutaja + jotain muuta) koira Enzo, joka haluaisi olla ihminen. Ennen kaikkea siksi, että silloin osaisi puhua ja omistaisi peukalot. Enzo tarkkailee ihmisiä ja opettelee oikeita käyttäytymismalleja siltä varalta, että onnistuisi seuraavassa elämässä syntymään ihmishahmoon. Päätelmiään se havainnollistaa autoilutermein, sillä Enzo on isäntänsä Dennyn tavoin Formula 1 – intoilija. Denny panee elämänsä ja rahansa peliin puoliammattilaisille tarkoitetuissa kilpa-ajoissa ja Enzo seuraa tapahtumia televisiosta. Tässä suhteessa tilanne ei paljon muutu, vaikka isännän seuraksi liittyy emäntä ja hieman myöhemmin lapsi. Onnea ei kuitenkaan kestä kauan. Emäntä sairastuu vakavasti ja isovanhemmat yrittävät häikäilemättä ja valheellisin keinoin saada tyttärentyttärensä huoltajuuden. Enzon rohkaisema Denny taistelee kyllä oikeuksiensa puolesta, mutta unelmien toteutumisen tiellä on monta mutkaa…

Kirjasta voi poimia yleispäteviä elämänviisauksia ja mietteitä. Esimerkiksi: ”Kädet ovat ikkuna ihmisen sieluun.” tai ”Todellinen sankari on puutteellinen.” tai ” Ei ole mikään häpeä hävitä ajot – on vain häpeä olla osallistumatta koska pelkää häviävänsä”.

WARIS, HELENA: Uniin piirretty polku

Uniin piirretty polku on unenomainen vaellustarina ja rakkauskertomus. Vaikutteita se on saanut ainakin Kalevalasta, viikinkien maailmasta, lappalaisten shamanismista ja Aino Kallaksen teoksesta Sudenmorsian.

Sisarukset Aile ja Troi ovat traagisten tapahtumien seurauksena menettäneet jo lapsuusiässä vanhempansa ja joutuneet samalla kauas kotoa ja eroon toisistaan. Myös kaikki muistot menneestä ovat pyyhkiytyneet pois. Kuitenkin Aile ja Troi erottuvat ikätovereistaan taipumuksiensa puolesta, sillä luonto ja tuntemattomat seudut vetävät heitä vastustamattomasti puoleensa. Heissä on jotain, mikä sekä pelottaa että kiehtoo muita asukkaita.

Aikuisiän saavuttaminen merkitsee Ailen ja Troin elämässä käännekohtaa. Vanhat mahdit eli jumalat päättävät, että maailmalle hajaantuneiden perheenjäsenten on aika palata kotiin kauas mystiseen Pohjolaan. Liian helpoksi paluuta ei tehdä, vaan vaeltajien on etsittävä tietään erilaisten tunnusmerkkien avulla ja selvittävä samalla niin kahakoista kuin nälästä ja yksinäisyydestä. Kummankin sisaruksen rinnalle on löytynyt rakastettu, mutta suhdetta koetellaan ankaralla kädellä.

Kirjan kieli on kaunista ja etenkin luonnonkuvaukset ovat runollisia. Tapahtumissa on vauhtia miltei liiaksikin asti. Henkilöhahmot sen sijaan jäävät aika ohuiksi ja stereotyyppisiksi. Kirjailijan luoma omanlainen maailma kiehtoo fantasiakirjallisuuden ystävää.

TAMMINEN, MARKETTA & MORELIUS, BERNT: Keittiöantiikkia

Suomessa on aika vähän tutkittu keittiöiden ja keittiövälineiden historiaa. Johtuneeko siitä, että naisten kotikeittiöissään tekemästä työstä ei jää konkreettista jälkeä?

Keittiöantiikkia-teoksessa keskitytään pääasiassa herrasväen keittiöihin. Kartanoista ja pappiloista esitellään yleensä edustustiloja ja arvoesineitä ja unohdetaan arkisen aherruksen näyttämöt. Paljon on ehditty menettääkin remonttien yhteydessä, jolloin tiloja ja käyttöesineitä on hävitetty. Parhaiten säilynyt 1800-luvun keittiöesineistön kokonaisuus on Porvoossa J. L. Runebergin kotimuseossa, koska se museoitiin jo 1880-luvulla.

Kirja alkaa 1600-luvulta ja ulottuu 1950-luvulle. Tuntuu siltä, että keittiömaailmassa on joka vuosisata tapahtunut jotakin merkittävää. Rautapadat tulivat käyttöön 1600-luvulla, kuparikattilat 1700-luvulla ja valurautaiset liesitasot 1800-luvulla. Perusteellinen muutos keittiöissä tapahtui 1950-luvun puolivälissä, jolloin sähköistymisen myötä sähköhellat, jääkaapit ja monenmoiset kodinkoneet yleistyivät. Muovi valloitti maailman. Keittiöesineistäkin alkoi tulla designtuotteita.

Kirjassa ei suinkaan käsitellä ainoastaan esineistöä, vaan paljon muutakin keittiöön liittyvää. Millaisia ruokia minäkin aikana syötiin, millaisia juomia juotiin. Mausteet. Keittiöpuutarhat. Kaupasta hankittavat tavarat. Tekstiilit. Palvelusväki. Keittokirjat.

Keittiöantiikkia-teoksen parasta antia ovat Katja Hagelstamin upeat valokuvat. Teksti jää hieman pirstaleiseksi, mutta monta pientä tiedonmurua sieltä saa kyllä poimittua.

BLOCK, STEFAN MERRILL: Unohdettujen tarinoiden kirja

Unohdettujen tarinoiden kirja kertoo suvusta, jonka kirouksena on epätavallisen varhaisessa vaiheessa puhkeava Alzheimerin tauti. Ensimmäisen kerran tämä nimenomainen Alzheimerin muunnos havaittiin 1800-luvulla Englannissa, mistä se siirtolaisten mukana levisi eri puolille maailmaa. Kaikki suvun jäsenet eivät suinkaan sairastu, vaan taudin saaminen on kuin arpapeliä kohtalon kanssa. Tiedemiehen urasta haaveksiva 15-vuotias Seth tutustuu tautiin, kun hänen 38-vuotias äitinsä muuttuu niin muistamattomaksi ja harhaiseksi, että hänet on suljettava hoitolaitokseen. Sinnikäs Seth ryhtyy tutkimaan tautia ja sen taustoja, mutta törmää outoon salaperäisyyteen – edes omien vanhempien kohdalla eivät tiedot perhetaustasta ja asuinpaikasta pidä paikkaansa. Sethin rinnalla tarinaa kertoo vanha erakoitunut Abel, joka kuolemaa odotellessaan muistelee lyhyttä rakkaussuhdetta veljensä vaimoon Maeen. Nämä kaksi näennäisesti rinnakkaista kohtaloa solmiutuvat lopulta yhteen. Joukkoon limitetään vielä kertomuksia Isidoran myyttisestä kultakaupungista ja sen asukkaista, jotka ovat onnellisia vain niin kauan, kun heillä ei ole muistia eikä tietoa ulkopuolisesta maailmasta. Tarinat ovat kulkeneet suullisena perintönä suvun parissa sukupolvelta toiselle ja jokainen kertoja on lisännyt tarinoihin jotain uutta.

Kirjan tiedot Alzheimerin taudista perustuvat asiantuntijalähteisiin, vaikka juuri kirjassa kuvatun tyyppistä versiota ei olekaan olemassa. Tarina on pelottava, mutta sisältää myös hellyttäviä ja huvittavia piirteitä. Kirja on helppolukuinen ja säilyttää jännitteen loppuun saakka – kunhan on ensin sisäistänyt sirpaleiselta vaikuttavan rakenteen.

ADIGA, ARAVIND: Valkoinen tiikeri

Barlam, merkittävä liikemies, kirjoittaa seitsemän yön aikana kirjettä Bangaloren kaupunkiin valtiovierailua suunnittelevalle Kiinan pääministerille, koska uskoo olevansa ainoa oikea mies paljastamaan Intian todelliset kasvot virallisen propagandan takaa. Barlam on riksakuskin poika, jota koulussa kutsuttiin etevyytensä vuoksi valkoiseksi tiikeriksi – harvinaisuudeksi, jollainen syntyy ehkä kerran sadassa vuodessa. Koulu jäi kesken perheen taloudellisen tilanteen huononnuttua, mutta onnekkaan sattuman ansiosta Barlam pääsi miljonääriperheen autonkuljettajaksi Delhiin. Barlam sai mukavanoloisen isännän, jolle halusi vilpittömästi lahjoittaa kiintymyksensä ja uskollisuutensa. Niinpä oli kova isku huomata, että isäntäväelle palvelija on vain lievästi kiinnostava pelinappula, joka voidaan tarvittaessa uhrata. Barlamin sydämessä kasvoi vähitellen viha, joka vei hänet vaaralliselle tielle.

Valkoinen tiikeri on toisaalta hulvattoman hauska ja toisaalta masentava. Intiassa juopa eri kastien välillä on edelleen käsittämättömän suuri ja sellaisena pysyykin. Intialainen elää nimittäin kanahäkissä eikä sieltä kaikesta vallankumouksellisesta kotkotuksesta huolimatta tule vapautumaan. Köyhän elämään kuuluvat slummit, mutavelli, torakat ja nöyryytykset samaan aikaan kun rikkaat laskevat rupian tarkkuudella jakamiensa juomarahojen ja almujen määrän. Lahjontaan kyllä käytetään suunnattomia summia, vaikka niillä saavutettu hyöty olisi kuinka epävarma.

Valkoinen tiikeri on Aravind Adigan esikoisteos, jolla hän voitti vuoden 2008 Booker-palkinnon. Näin hänestä tuli toisaalta neljäs (tai viides – riippuu laskutavasta) intialainen palkinnonvoittaja ja toisaalta neljäs kirjailija, joka voitti palkinnon esikoisromaanillaan.

KILPI, MARKO: Kadotetut

Vuoden 2009 Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa oli myös dekkari, Marko Kilven teos Kadotetut. Sitä kiitettiin nimenomaan suomalaisen rikosromaanikirjallisuuden uudistajana.

Päähenkilö Olli Repo on entinen mainosmies ja nykyinen vanhempi konstaapeli, joka uskoo poliisikokelaiden kouluttajana pystyvänsä istuttamaan näihin oikeita arvoja ja oikeita asenteita. Uusin perehdytettävä, Heikki,on kuitenkin ongelma: hänelle poliisin ammatti on keino käyttää valtaa ja pönkittää itsetuntoa. Pahinta on, että joidenkin silmissä hänen kovaotteisuutensa on ihailtavaa ja esikuvallista. Olli turhautuu ja etsii kohdetta, johon purkaa katkeruutensa.

Kirja käsittelee ajankohtaista ilmiötä eli nuorten julkisuudenkipeyttä. Media on saanut ihmiset uskomaan, että otsikoihin on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä, vaikka vain hetkeksikin. Jos rahkeet eivät riitä muuhun, niin ainakin voi jäädä historiaan kaikki muut ylittävänä murhaajana. Kilpi on poiminut monet kirjan tapahtumista tosielämästä ja kyllä tapahtumia kirjaan on mahdutettukin: nuorten poikien hyväksikäyttö, julkkiksen kidnappaus, julkkiksen pahoinpitely, poliisin murha, pankkiryöstö, pommiuhkaus, pari takaa-ajoa ja paljon muuta.

Kadotetut on helppolukuinen ja jännittävä. Kaunokirjalliselta tasoltaan se ei ole merkittävä, mutta poliisin työtä se kuvaa asiantuntevasti.

HYRY, ANTTI: Uuni

Antti Hyry voitti vuoden 2009 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Uuni ja sai samalla tunnustusta yli 50 vuotta jatkuneesta elämäntyöstään.

Uunia lukiessa ei voi kiirehtiä, vaan on sopeuduttava kirjan verkkaiseen tahtiin. Kertojana on iäkäs Pietari, joka haluaa pirttiinsä oikean vanhanajan leivinuunin piiseineen. Pietari suunnittelee, mittaa, valikoi tiiliä, muuraa, käy hakemassa lisää tarvikkeita, aterioi, ottaa päivälevot, suunnittelee, siirtää linjalankaa ja muuraa taas. Jokainen ajatus ja teko tulee varmasti mainituksi. Myös luontohavainnot ovat tarkkoja ja samalla maalailevan herkkiä, kaikkia aisteja puhuttelevia. Ei romaanista huumoriakaan puutu – se vain on eleetöntä ja hienovaraista ja rivien välistä luettavaa. Hellyttävä on kuvaus avioparista, Pietarista ja Hannasta, joka vuosien yhdessäolon jälkeen ei enää tarvitse monia sanoja toista ymmärtääkseen. Yhdessä tehdään ja yhdessä levätään. Lapset ja lapsenlapset käyvät vierailulla ja kerran mennään kuorolaisten kanssa Ruotsin puolelle tutustumaan kirkkoihin ja ennen kaikkea niiden urkuihin. Urkujen tekniikka kuvataan yhtä yksityiskohtaisesti kuin uunin muuraamisen eri vaiheet eli kirjailija tietää asioista kunnioitettavan paljon. Aikanaan uuni valmistuu ja osoittautuu onnistuneeksi, Hanna leipoo ensimmäiset rieskat ja leivät. Myös leipomisen eri vaiheet kirjailija hallitsee oivallisesti.

Näkökulma on koko ajan Pietarin, mutta kertojanääni vaihtelee minämuodosta yksikön kolmanteen. Uunia muuratessaan Pietari pohtii elämän kulkua, ihmiselämän lyhyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Vanhan mallin mukaan muurattu uuni edustaa pysyvyyttä.

DREW, ALAN: Vesipuutarhat

Tuhoisa maanjäristys Istanbulissa vuonna 1999. Paljon ihmisiä kuolee, mutta yhdeksänvuotiaalla kurdipojalla on onnea. Hänet löydetään miltei vahingoittumattomana kerrostalon raunioista, sillä naapuriasunnon amerikkalaisnainen on suojellut häntä omalla ruumiillaan. Nainen on itse menehtynyt. Kurdit ovat katkerien kokemusten myötä oppineet vihaamaan kaikkea amerikkalaisuuteen viittaavaa, mutta nyt he ovat kiitollisuudenvelassa. Amerikkalaiset järjestävät maanjäristyksessä omaisuutensa menettäneille myös aineellista apua: telttoja, ruokaa, terveydenhoitoa. Hyvin pian ihmisten kiitollisuus kääntyy kuitenkin epäluuloisuudeksi ja kaunaksi. Amerikkalaisia syytetään kristinuskon tuputtamisesta ja viatonten viettelemisestä. Osa syytöksistä saattaa pitää paikkansakin.

Kurdiperheen isä Sinan, on lempeä ja sopuisa mies. Vanhat perinteet eivät ole hänelle enää kovin tärkeitä, mutta teini-ikäisen tyttären orastava romanssi amerikkalaisen pojan kanssa on liikaa. Nilüfer-vaimo vaatii mieheltään ratkaisuja, jottei perhe joutuisi häpeään naapureiden silmissä. Onko kunniakäsitteiden paine voimakkaampi kuin rakkaus omaa lasta kohtaan? Millaiseen ratkaisuun voi ristiriitojen repimä tytär päätyä? Alan Drew on asunut Turkissa pitkään, joten hän tietää maasta ja sen asukkaista paljon. Vesipuutarhat -teos ei kuitenkaan ole turkkilaisuuden esittely, vaan muunnos ikiaikaisesta Romeo ja Julia – teemasta. Se luotaa oivaltavasti kulttuurien yhteentörmäystä ja säilyttää tehonsa loppuun saakka.

MAZZARELLA, MERETE: Ei kaipuuta, ei surua

Zacharias Topelius (1818–1898) oli lehtimies, kirjailija ja historian professori, joka nykyisin muistetaan lähinnä historiallisten romaanien ja opettavaisten satujen kirjoittajana. Ei kaipuuta, ei surua – teos kuvaa yhtä syksyistä päivää Topeliuksen viimeisenä elinvuotena. Kirjailija odottelee Sipoon Koivuniemessä 80-vuotispäiväänsä ja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ihastuksiaan ja vaimovainajaansa. Myös nykyhetken huolissa ajatukset askaroivat: vastausta vaativien kirjeiden suuressa määrässä, edessä olevissa syntymäpäiväjuhlallisuuksissa, lasten ongelmissa ja niissä vaatimuksissa, joita asema kansallisena instituutiona asettaa.

Mazzarella seuraa herkkätuntoisesti vanhan miehen polveilevia ajatuksia. Topelius tuntee vielä olevansa kohtuullisissa voimissa ja henkisesti vireä. Taloa hallitsevat kuitenkin naiset, joiden tungettelua ja määräilyä kirjailija koettaa pakoilla parhaansa mukaan. Hänet on alennettu höperön vanhuksen rooliin, muistelukset vanhoista ajoista eivät kiinnosta ketään. Mielipahaa ja hämmennystä aiheuttavat myös nuorten syytökset. Yksi tyttäristä pitää isää liian maailmallisena ja koettaa johdattaa häntä oikealle hengelliselle tielle. Nuorimmainen taas paheksuu isän nuhjuista olemusta ja hävittää mieluisimmat housut. Kolmas tytär, ongelmalapsi, syyttää isää luutuneista asenteista naisasiaa ja naisten välistä ystävyyttä kohtaan. Topelius myöntää itsekin, että hänen mielestään naisen pitäisi olla nöyrä ja vaatimaton kodin hengetär. Yliopistossa opiskelu vielä käy, mutta yhteiskunnallinen toiminta ja politiikka ei. Mutta miksi ensin vaimo ja sitten tytär masentuivat ja ryhtyivät sairastelemaan? Pelkkää hysteriaako?

Mazzarella kutsuu teosta esseeromaaniksi, koska ”siitä puuttuu romaaniin liittyvä eeppisyys ja koska se on mosaiikkimainen”. Teoksessa on taitavasti sulatettu yhteen sanatarkkoja otteita Topeliuksen kirjeenvaihdosta, lähdemateriaalista poimittuja aineksia ja Mazzarellan omia pohdintoja. Suorat lainaukset on merkitty tekstiin tähdellä, mikä vaikuttaa hieman turhalta. Runot ovat mukana alkukielisinä ja niiden suomennokset löytyvät kirjan lopusta. Kirjan loppupuolella on pitkähkö luku siitä, miten ja miksi Mazzarella kiinnostui Zacharias Topeliuksen elämästä ja perhesuhteista. Pienoinen tasapaksuuden vaikutelma kirjasta jää, mutta silti se on hieno kuvaus toisaalta Topeliuksen elämäntyöstä ja toisaalta vanhenemisesta yleensä.

KUJANPÄÄ, MARI: Minä ja Muro

Mari Kujanpään lastenromaani Minä ja Muro voitti vuoden 2009 Finlandia Junior –kirjallisuuspalkinnon. Palkinnonsaajan valitsi viittomakielinen rap-artisti Signmark.

Lauha on 9-vuotias tyttö, jonka elämä on yksinäistä ja ilotonta. Äidillä riittää aikaa vain vakavasta sairaudesta toipuvalle pikkuveljelle, isän elämä täyttyy työstä ja radiouutisista ja pikkuveli-Pauli keskittyy voittamaan palkintoja urheilukilpailuissa. Koulutoverit parhaimmassa tapauksessa unohtavat Lauhan kokonaan tai sitten torjuvat hänet suurieleisesti, koska hän muka haisee pahalta. Opettaja ei ymmärrä syrjinnän johtuvan omista harkitsemattomista lausahduksistaan, vaan syyttää Lauhaa töykeydestä ja eristäytymisestä. Pitkään tytön ainoa lohtu ja turva on Muro-niminen lelukarhu, joka kuuntelee, antaa viisaita selviytymisvinkkejä ja rohkaisee. Sitten kouluun saapuu yhdeksäsluokkalainen Heta, joka TET-harjoittelunsa aikana haluaa tutustua opettajan työhön…

Kirja kuvaa sydäntä särkevästi pientä tyttöä, jonka itsetunto on täysin luhistunut. Lauha uskoo olevansa ruma, vastenmielinen, kömpelö, taitamaton, tyhmä – täysi nolla siis. Kirja osoittaa, miten yksikin ymmärtävä ihminen voi muuttaa kaiken. Heta kohtelee Lauhaa vertaisenaan, osoittaa kiinnostusta ja asettuu Lauhan puolelle kiusaajia vastaan. Hetan avulla löytyy myös juuri Lauhalle sopiva harrastus ja harrastuksen kautta puolestaan samanhenkisiä ystäviä.

Aino-Maija Metsolan kuvat tasapainottavat mukavasti kertomusta. Kuvissa on hienovaraista huumoria, vaikka ne ovatkin mustavalkoisia. Värit eivät olisikaan sopineet tarinaan, joka vasta lopussa muuttuu toiveikkaaksi.

WESTÖ, KJELL: Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on itsenäinen jatko-osa teokselle Missä kuljimme kerran. Joitakin aiemmasta teoksesta tuttuja henkilöitä vilahtaa tällä kertaa sivurooleissa. Helsinki on yksi ”päähenkilöistä” – kuten Westöllä aina, mutta Kallion ja Eiran sijaan liikutaan kuvitteellisessa kuusikymmenlukulaisessa betonilähiössä. Tapahtumat ankkuroidaan historiaan kertomalla ajankohdan tärkeimmät uutiset ja listahitit. Musiikista puhutaan paljon ja kirjailijan tietämys asiasta on todella vakuuttavaa. Tosin kitaransoittoon perehtymätön lukija ei paljon ymmärrä tarkkaan selostetuista sointukuvioista.

Kirjan aluksi esitellään lyhyesti isien ja äitien sukupolvi eli sodasta selviytyneet ja sitten siirrytään varsinaiseen tarinaan. Päähenkilöt muodostuvat kahdesta kolmikosta, joista kumpaankin kuuluu yksi nainen ja kaksi tämän naisen suosiosta kilpailevaa miestä. Kirjailijan itsensä mukaan kyseessä on eräänlainen kaksinkertainen Jules ja Jim – kertomus.

Ensin on 1960-luvun eli ”loisteputkisukupolven” kolmikko. Jouni, Ariel ja Adriana ystävystyvät, vaikka ovat lähtökohdiltaan kaukana toisistaan. Kallion kundi Jouni on älykäs ja koulussa menestyvä, mutta väkivaltaisuuteen taipuvainen. Ariel puolestaan on hermoherkkä ja pelokas, mutta musiikillisesti lahjakas. Hienostoperheestä lähtöisin oleva Adriana elää päiväperhosen elämää ja taistelee mielenterveytensä puolesta. Heidän muodostama folktrio pääsee levyttämään, mutta ei nouse pinnalle ja hajoaa ennen pitkää. Jouni yrittää suojella hauraampia kumppaneitaan, mutta ei pysty näitä pelastamaan. Ariel ajautuu huumepiireihin ja rikoksen tielle, Adriana mielisairaalaan. Jounista sen sijaan tulee politiikan ihmelapsi ja julkisuuden henkilö.

Seuraavan kolmikon tarina alkaa vuodesta 1972. Näkökulma on Frank Loman- nimisen nuorukaisen, joka ensin tuntuu täysin irralliselta henkilöltä (paitsi jos on lukenut tekstiä todella tarkkaan!). Loppujen lopuksi hänellä on yhteyttä jokaiseen edellisen sukupolven trion jäseneen ja on jännittävää seurata, miten langat solmiutuvat yhteen.

Romaanin nimi tulee Arielin säveltämästä ja sanoittamasta laulusta, jonka trio levytti. Sama laulu soi koko ajan kertomuksen taustalla, surumielisenä muistona. Kirja osoittaa, miten jokainen sukupolvi astuu esiin suurin toivein ja vilpittömin mielin, mutta joutuu tunnustamaan elämän vahvemmaksi. Jotkut karaistuvat ja selviävät,  jotkut tuhoutuvat. Edellisten sukupolvien jättämä perintö vaikuttaa tähänkin asiaan, kukaan ei tule tyhjästä.

PENNEY, STEF: Erämaan armo

Stef Penneyn esikoisromaani Erämaan armo sijoittuu syksyiseen Kanadaan vuonna 1867, jolloin syrjäisessä Dove Riverin kylässä paljastuu sen historian ensimmäinen murhatapaus. Uhri on komea ja salaperäinen Laurent, jonka matkat ja rahanlähteet ovat vuosikausia herättäneet kyläläisissä uteliaisuutta. Raaka murha vain lisää huhuja ja vihjailuja. Epäiltyjä toki on. Rossin perheen 17-vuotias kasvattipoika Francis on kadonnut jäljettömiin juuri murhan aikaan – hänen tiedetään olleen Laurentin läheinen ystävä. Muualta saapunut puoliverinen mies jää kiinni Laurentin mökin penkomisesta, mutta vaikenee sen jälkeen kuin muuri. Murhatapa puolestaan viittaisi intiaaniin. Erämaahan johtavia jälkiä lähtee seuraamaan enemmän tai vähemmän virallisia ryhmiä, innokkaimpana Francisin lujaluonteinen äiti. Taivallus jalkaisin tai parhaassa tapauksessa hevosella vaikeakulkuisessa maastossa vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja suunnistustaitoa. Luonnonvoimat ja villipedot uhkaavat, samaten nälkä ja sairaudet. Pienet asutuskeskukset ovat tiettömien taipaleiden päässä kaukana toisistaan. Viestit viipyvät matkalla pitkään eivätkä ehkä koskaan saavuta vastaanottajaa.

Murhamysteeriin kietoutuu muita juonteita. Kuinka tärkeä on vanha luulevy, johon kaiverrettuja merkkejä kukaan ei ole pystynyt tulkitsemaan ja joka on nyt kateissa? Onko nykyhetkessä yhtymäkohtia vuosien takaiseen tragediaan eli kahden nuoren tytön mystiseen katoamiseen? Onko arvoturkiksista kilpailevilla ryhmittymillä jotain tekemistä murhan kanssa? Penney kuljettaa kertomusta taitavasti, jännitteen säilyttäen.

Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Stef Penney ei ole torikammon vuoksi voinut käydä omakohtaisesti tutustumassa Kanadan erämaihin. Kaikki teokseen tarvittavat tiedot hän on kerännyt kirjastossa ja onnistunut muuttamaan ne eläväksi tarinaksi, jossa tunnelma on miltei käsin kosketeltava. Hyinen ja armoton luonto on tehnyt ihmisistäkin karuja ja vähäpuheisia. He eivät osaa eivätkä uskalla ilmaista tunteitaan, vaikka sisimmässä palaisi. Mielenkiintoinen henkilögalleria on yksi teoksen parhaista puolista.

NORONEN, PAULA: Supermarsu pelastaa silakat

Supermarsu pelastaa silakat eli Emilian päiväkirja – sarjan kolmas osa on yksi vuoden 2009 Finlandia Junior – ehdokkaista. Sarjan ensimmäinen osa Supermarsu lentää Intiaan oli ehdokkaana vuonna 2007. Se on siinä mielessä erikoinen teos, että sen käännösoikeudet on myyty Kiinaan.

Yksinhuoltajaäidin lapsi Emilia on näennäisesti aivan tavallinen 11-vuotias koulutyttö. Hänelle on kuitenkin keinot muuntautua Supermarsuksi, jolloin hän voi ajatuksen nopeudella siirtyä vaikka avaruuteen ja vaikuttaa taikavoimillaan maapallon ongelmiin. Käskyt tulevat naispuoliselta Jättiläismarsulta, kerrostalon kokoiselta Supermarsujen johtajalta. Moraali on selkeä: supervoimia saa käyttää vain hyvään.

Tämänkertainen tarina alkaa kesäloman jälkeisestä päivästä. Koulurakennuksesta on löydetty hometta ja koko koulu on siirretty kelluvaan kapseliin Vuosaaren edustalle. Opetus vaikuttaa aika improvisoidulta ja rangaistukset oudoilta (esimerkiksi viherkasvirangaistus, jossa joutuu seisomaan opettajainhuoneen kukkaruukussa). Kotielämän harmeihin kuuluvat äidin poikaystävät ja liialliset juhlapyhät. Siinä sivussa Emilian pitäisi vielä pelastaa Itämeri.

Henkilögalleria on varsin värikäs. On esimerkiksi miesystävää etsiskelevä äiti ja ruokaa ärsyttävästi mässyttävä miesystäväehdokas Pertti. Koulusta löytyvät muiden muassa vanhenemista kaipaava biologianopettaja, peräti outoja ruokia tarjoava keittäjä ja räppäävä siivooja. Oppilaissakin on melkoisia tyyppejä, kuten margariinitehtaan perillinen Rasva-Antero ja superkuulon omaava Simo.

Paula Norosen teksti on räväkkää ja täynnä absurdia liioittelua. Pauliina Mäkelän värikkäät kuvat sopivat hyvin tyyliin. Jostain syystä nämä Emilian päiväkirjat eivät ole kuitenkaan nuoria lukijoita oikein innostaneet.

Lue lisää

DOWNHAM, JENNY: Ennen kuin kuolen

Tessa on 16-vuotias ja kuolemaisillaan leukemiaan. Jäljellä olevien elinviikkojensa aikana hän haluaa tehdä monenlaista: harrastaa seksiä, käyttää huumeita, rikkoa lakia, ajaa autoa ilman ajokorttia… Ystävätär Zoey auttaa parhaansa mukaan tämän Listan toteutuksessa. Tessan rajusti heilahtelevat tunteet ja mielialat aiheuttavat kuitenkin ajoittain konflikteja koko lähipiirin kanssa. Etenkin uhrautuva ja suojeleva isä joutuu omapäisen tyttärensä kanssa törmäyskurssille, mutta osansa saavat myös etäinen äiti, hämmentynyt pikkuveli ja omien ongelmiensa kanssa painiskeleva Zoey. Vähitellen Tessa oppii hyväksymään sen, että muiden elämä tulee jatkumaan, vaikka hän itse onkin poissa. Sitten tapahtuu suurenmoinen asia, jota Tessa ei ollut edes osannut kirjata Listaansa: rakkaus astuu hänen elämäänsä. Naapurin Adam auttaa Tessaa kohtaamaan viimeiset hetket rohkeasti ja arvokkaasti.

Ennen kuin kuolen on nuortenkirja, mutta sopii varttuneemmallekin lukijalle. Kirja voisi helposti luiskahtaa imelän nyyhkyviihteen puolelle, mutta onneksi se pysyy kauniina ja mutkattomana kehitystarinana. Surun ja luopumisen tunteita joutuvat käsittelemään kaikki Tessan läheiset, kukin omalla tavallaan. Kirjan kieli on herkkää ja oivaltavaa, huumoriakaan ei ole unohdettu. Etenkin kirjan loppu on hieno.

PARKKINEN, LEENA: Sinun jälkeesi, Max

Sinun jälkeesi, Max on Leena Parkkisen esikoisromaani. Siinä eletään maailmansotien välistä aikaa, jolloin vähäosaiset kärsivät puutetta ja hyväosaiset janoavat paheita. Kadotetun sukupolven näyttämöinä ovat Pietari ja Pariisi, mutta myös Helsinki. Liikutaan sirkuksessa, kabareessa ja bordellissa, mutta myös seurapiireissä.

Päähenkilöinä ovat Saksassa syntyneet siamilaiset kaksoset, joilla on yhteinen maksa, mutta kaksi mieltä. Heidät on jo lapsuusiässä myyty kiertävään sirkukseen. Fyysisesti ehjempi Max on keikarimainen ja itsekeskeinen, kun taas kertojana toimiva Isaac on henkisesti vireämpi ja oppivaisempi. Hän on kiinnostunut ihmisistä ja siksi monet naisista rakastuvat nimenomaan häneen. Isaac rakastaa kuitenkin vain Iristä, Venäjältä paennutta päiväperhosta. Iris on varakkaiden rakastajiensa vapaaehtoinen leikkikalu, mutta menettäessään tuntuman omaan itseensä hän menettää myös elämänhalunsa.

Kaksosten nimet eivät alun perin ole juutalaisuuteen viittaavat Max ja Isaac, vaan nämä nimet heille annetaan sirkuksessa. Nimien myötä katoaa viimeinenkin yhteys kotiin ja omaisiin. Muutos ei välttämättä ole pojille pahasta, sillä viihdemaailmassa he voivat elää tasa-arvoisina muiden kummajaisten joukossa. Tosin kirjaan on ahdettu hieman liikaa ”kääpiöitä, vedenneitoja ja tuntemattomaksi jääviä sivuhenkilöitä”, kuten kirjailija itsekin sanoo.

Parkkisen kieli on miellyttävällä tavalla karheaa ja vanhahtavaa. Sinun jälkeesi, Max koettaa selvittää, millaista on olla yksilö silloin kun joutuu omassa ruumiissaan kokemaan toisen tunteet ja kun joutuu mukautumaan toisen tekoihin. Tulos on onnistunut.

Sinun jälkeesi, Max voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2009 parhaana esikoisromaanina.

JENSEN, CARSTEN: Me hukkuneet

Me hukkuneet -kirjan päähenkilö on Tanskan itärannikolla sijaitseva Marstalin pikkukaupunki, joka purjelaivakaudella oli Kööpenhaminan jälkeen maan toiseksi suurin laivanvarustaja. Tapahtumat alkavat Tanskan ja Saksan välisestä surkuhupaisasta yhteenotosta vuonna 1848 ja päättyvät toisen maailmansodan jälkihetkiin; tuona ajanjaksona merenkulku muuttuu ja purjelaivat jäävät historiaan.

Me hukkuneet –kirjassa on erikoinen ja hauska ratkaisu kertojan suhteen. Tapahtumia kommentoi lähes koko ajan kaupungin asukkaista koostuva ”me” ja vain paikoin äänessä on itse Marstalin kaupunki, joka käyttää minämuotoa. Kerrotaan tarinoita legendaarisista henkilöistä. Esimerkiksi Lauridis Madsen lentää taivaaseen ja näkee Pyhän Pietarin takamuksen, mutta palautuu maan päälle suurten saappaidensa ansiosta. Kotona hän ei sen jälkeen enää jaksa olla, vaan katoaa merille. Albert-poika löytää hänet aikanaan etelämeren saarelta elämässä siirtomaaherran elämää. Albert puolestaan vaurastuu ensin kapteenina ja sitten laivanvarustajana ja solmii avioliiton merimiehen lesken kanssa. Albertin kuoltua Klara-rouva ottaa elämäntehtäväkseen hankaloittaa nuorten miesten merille lähtöä ja minimoida merillä kuolleiden määrää. Hänen poikansa ei kuitenkaan äidin estelyistä perusta ja joutuu kokemaan merisodankäynnin kauhut

Kirja on varsin paksu (752 s.), mutta tempaa lukijan mukaansa karskin ja mustanpuhuvan huumorinsa ansiosta. Henkilöhahmot ovat värikkäitä, vaikkakin heistä yllättävän moni on täysi psykopaatti. Teoksen lähdeluettelossa näyttää olevan paljon paikallisarkistosta hankittua tietoa sekä haastatteluja. Tosiasiat yhdistyvät fiktioon onnistuneesti tässä perinteitä kunnioittavassa meriromaanissa.

GAIMAN, NEIL: Hautausmaan poika

Hautausmaan poika tuo mieleen Rudyard Kiplingin teoksen Viidakkopoika. Molemmissa kirjoissa hauras ihmislapsi saa turvaa ja rakkautta tavallisuudesta poikkeavalta taholta, kunnes on valmis astumaan normaaliin ihmismaailmaan.

Tarina alkaa erään perheen joukkomurhasta. Reilun vuoden ikäinen vauva pääsee murhaajalta pakoon ja taapertaa läheiselle hautausmaalle, missä hautausmaan asukit suostuvat ottamaan hänet hoiviinsa. Pienokaiselle annetaan nimi Ei-kukaan Owens ja kunniakuolleen asema ja aikanaan hänelle opetetaan aakkosten lisäksi esimerkiksi hiipumista ja uniin liukumista. Eikulle hautausmaa on koti ja sen ulkopuolinen maailma vieras ja turvaton. Murhamies Jack ei ole suinkaan unohtanut karkuun päässyttä uhriaan, mutta miksi hän haluaa yhä tappaa Eikun? Lopullinen välienselvittely murhaajan ja pojan välillä tapahtuu Eikun ollessa 16-vuotias. Salaisuudet paljastuvat, mutta samalla Eikun on heitettävä hyvästit hautausmaalle ja sen asukeille.

Kirjassa Dave McKeanin kuvitus yhdistyy oivallisesti Neil Gaimanin tekstiin. Tunnelma on lempeä ja hieman surumielinen, vaikka jännittäviä asioita tapahtuukin. Neil Gaimanin parhaimpia teoksia tämä ei ole, mutta pitää silti mielenkiinnon yllä.

AL-ASWANI, ALAA: Yacoubian-talon tarinat

Alaa al-Aswani on kairolainen hammaslääkäri ja poliittiseen muutokseen tähtäävän Kefaya-liikkeen perustajajäsen. Pitkällisen yrittämisen jälkeen hän sai julkaistua Yacoubian-talon tarinat – romaanin, josta tuli arabiankielisen maailman myydyin teos ja joka on pohjana niin tv-sarjalle kuin elokuvalle.

Kairossa on oikeastikin olemassa pari Yacoubian-taloa, mutta tässä kirjassa kuvattu rakennus monenkirjavine asukkaineen on kuvitteellinen. Se oli aikoinaan ministerien ja miljonäärien asuttama loistelias kerrostalo, oikea klassisen eurooppalaisen tyylin helmi. Vuoden 1952 vallankumouksesta alkoi talon alamäki. Vähäosaiset valtasivat vähitellen kattotasanteen varasto- ja huoltotilat, vaikka tilavissa huoneistoissa jatkuvasti asustaakin hyväosaisia perheitä. Sosiaaliset erot talon sisällä ovat huikeat.

Kirjailija tarttuu suorasukaisesti erilaisiin tabuihin: korruptioon, fanatismiin, tekopyhyyteen, luokkaeroihin, homoseksuaalisuuteen, naisen eroottisuuteen. Jokainen kirjan henkilöistä kuvittaa jollakin lailla jotain tabua. Myötätuntoa herättää naisiin pakkomielteisesti ihastuva Zaki, joka on liian hyväntahtoinen (tai veltto) tehdäkseen pahaa kenellekään, mutta on samalla helppo uhri juonittelijoille. Joidenkin henkilöiden reaktiot ovat ymmärrettäviä, vaikka niitä ei täysin hyväksyisikään. Esimerkiksi talonmiehen poika Taha, joka ei pääse poliisikouluun taustansa takia ja katkeroituu. Tai kaunis Busaina, joka joutuu kestämään sukupuolista häirintää säilyttääkseen työpaikkansa. Jotkut henkilöt ovat vastenmielisiä, kuten politiikkaan pyrkivä Azzam, joka haluaa nuoren vaimon leikkikalukseen. Tai vallassa olevia ja rikkaita mielistelevät uskonnolliset johtajat.

Paikoin kirjan teksti on ronskia ja suorasukaista, paikoin naiivia ja jopa kömpelöä. Kirjaa mainostetaan humoristiseksi, mutta se on pikemminkin lohduton. Harvoille sen henkilöistä käy loppujen lopuksi hyvin. Selvästikin kirjailija haluaa osoittaa hallinnon toimimattomuuden järkyttävät vaikutukset. Samaten suvaitsemattomuuden.

MAALOUF, AMIN: Samarkand

Yksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista on libanonilaissyntyinen Amin Maalouf, joka suomalaisille on tullut tutuksi lähinnä Kaija Saariahon oopperalibrettojen kirjoittajana. Hänen teoksensa Samarkand ilmestyi ranskaksi jo vuonna 1988 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkitunnelmissa, mutta ajankohtainen se on vieläkin.

Kirjan alkuosa kuvaa tosiasioihin perustuen Omar Khajamin (n. 1048–1131) elämää. Omar Khajam oli persialainen filosofi, matemaatikko, tähtitieteilijä ja runoilija, joka miltei vahingossa joutui mukaan poliittisiin juonitteluihin ja valtataisteluihin. Omana aikanaan hän ei ollut kovinkaan arvostettu runoilijana, koska käytti tunteiden ja aisti-ilojen ylistykseen ”helppoa” nelisäettä. Tunnetumpi hän oli horoskooppien laatijana ja hallitsijoiden neuvonantajana. Ystäviä ja rakastettuja Omar saattoi johdattaa kiperiin tilanteisiin säästyäkseen itse ikävyyksiltä. Yhdestä Omarin tuttavasta tuli lopulta itsemurhaterroristien esikuva – tämä ”Vuoren vanhuksena” tunnettu henkilö perusti assassiinien uskonlahkon.

Kirjan loppuosassa hypätään ajassa reilusti eteenpäin, aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Nuori amerikkalainen mies kiinnostuu Omar Khajamista ja etenkin tämän Samarkand-runoista, jotka ovat vuosisatoja olleet kadoksissa, ilmaantuneet Pariisiin ja kadonneet taas. Jäljitystyö kuljettaa miestä Turkkiin ja Iraniin, joissa poliittinen tilanne on räjähdysherkkä ja suhtautuminen ulkomaalaisiin vihamielinen. Vaarallisia tilanteita koetaan, mutta selvitään onnella ja ystävien avulla. Suuri rakkaus löytyy, mutta onko sen tiellä liikaa esteitä? Menetetäänkö kaikki Titanicin mukana?

Omar Khajamin runot jaksottavat kirjan lukuja ja yhtä hienostuneen runollista on Maaloufin oma teksti. Ikiaikaisia teemoja ovat rakkaus, intohimo ja erotiikka, mutta Samarkand-teoksessa näytetään, että yhtä ikuisia ovat vallanhimo ja fanaattisuuskin. Kirja yhdistää hienosti totta ja tarua. Esimerkiksi Samarkand-runoja ei ole koskaan ollut olemassa, mutta Titanicin mukana vajosi kyllä yksi Omar Khajamin teos.

OLSSON, LINDA: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson on ruotsalainen juristi, joka toteutti unelmansa eli muutti perheineen Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja valittiin Ruotsissa vuoden 2006 parhaaksi romaaniksi ja Uudessa-Seelannissa se oli maan historian myydyin esikoisromaani.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on tarina kahdesta naisesta. Vanha Astrid elää suuressa talossa miltei erakkona, sillä kyläläiset vieroksuvat häntä ja kutsuvat noidaksi. Veronika puolestaan piiloutuu naapurimökkiin voidakseen yksinäisyydessä kirjoittaa kirjaa kipeistä muistoistaan. Naiset alkavat varovasti lähestyä toisiaan. He eivät utele toistensa asioita, mutta ovat valmiita kuuntelemaan ja lohduttamaan. Ystävyys kasvaa rauhassa, lettujen ja metsämansikoiden voimalla. Vähitellen paljastuu, miten samankaltaisia Astridin ja Veronikan kohtalot ovat olleet: äiti on hylännyt, rakastettu on kuollut, lapsi on kuollut. Tunteiden pukeminen sanoiksi vähentää ahdistusta. Elämänhalu palaa.

Tämä on lempeä tarina ja niin taitavasti rakennettu, ettei pieni siirappisuuskaan haittaa. Paljon ei haittaa sekään, että tosielämässä ihmiset tuskin puhuvat niin sujuvasti ja viisaasti kuin Astrid ja Veronika. Epäuskottaviahan tarinan käänteet ovat, mutta ei niitä varmaan uskottaviksi ole tarkoitettukaan…

HOTAKAINEN, KARI: Ihmisen osa

Uutta aihetta kaipaileva kirjailija ostaa 7.000 eurolla Salme Malmikunnaksen elämäntarinan, mutta puhuuko tämä 80-vuotias entinen lankakauppias totta? Salaako hän asioita, kaunisteleeko? Kertooko kirjailijakaan asioita sovitussa muodossa? Ovatko Salmen lasten suuhun pistetyt puheet pelkästään kirjailijan keksimiä? Entä tapahtumat?

Salmen puhe on ihastuttavan värikästä: juhlavat lauseparret sekoittuvat puhekieleen. Hänen mukaansa kaikki elämässä on mallillaan, mutta lasten vuorosanat todistavat ihan muuta. Paljastuvat Salmen aviomiehen puhumattomuus, Helena-tyttären mielenterveysongelmat, Pekan oudot kaupalliset suunnitelmat ja Maijan hämmennystä herättävä avioliitto. Lopussa selviää, mikä merkitys on niilläkin ihmisillä ja tarinoilla, jotka siihen asti ovat vaikuttaneet irrallisilta. Samalla selviää sekin, mikä on se suuri onnettomuus, johon on alusta alkaen vihjailtu. Tässä yhteydessä Hotakainen pohtii väkivallan eri puolia. Yksi henkilöistä joutuu työssään käyttämään kovia otteita ja kärsii siitä niin paljon, että sanoo itsensä irti. Toisaalta jotkut katsovat oikeudekseen rangaista julmasti henkilöä, jonka syytä perheen suru on.

Ihmisen osa -kirjasta tulee mieleen Juha Seppälän vuonna 2008 ilmestynyt romaani Paholaisen haarukka. Kummassakin otetaan kantaa nykyajan liike-elämän kuvioihin: ennen myytiin tuotteita, nyt myydään mielikuvia. Köyhyysloukkuun voi suistua kuka tahansa ja kunkin on löydettävä omat selviytymisstrategiansa. Kirjan huumori on paikoin kyynistä, paikoin traagista. Hellyyttä kaipaa henkilöistä kovapintaisinkin. Saattaa vain käydä niin, että eletään niin erilaisissa maailmoissa, että kohtaaminen on mahdotonta. Valitettavasti kirjan henkilöt ovat sen verran epäsympaattisia, ettei heitä kohtaan tunne kovin suurta myötätuntoa.

Sanankäyttäjänä Hotakainen on taiturillinen. Kirjassa on paljon aforismeiksi sopivia lauseita, joissa ajatus kiteytyy tiiviiseen muotoon.

Lue lisää http://www.ihmisenosa.fi/sivusto/

ADICHIE, CHIMAMANDA NGOZI: Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa – teoksen nimi viittaa Biafran tasavallan lippuun. Ibojen asuttama Nigerian itäosa julistautui itsenäiseksi Biafran valtioksi vuonna 1967, mutta liitettiin takaisin Nigeriaan 1970 veristen taistelujen jälkeen. Kirja antaa realistisen kuvan niin heimojen välisistä jännitteistä kuin suurten kansakuntien taloudellisesta laskelmoinnista, niin idealistien sokeudesta kuin vallantavoittelijoiden kyynisyydestä, niin sotatoimien raakuudesta kuin nälänhädän ahdistuksesta. Kaikkea tätä katsotaan kuitenkin jollakin lailla välimatkan päästä. Kirjan päähenkilöt ovat keskiluokkaa ja pysyvät sodankin aikana suhteellisen hyväosaisina ja erossa varsinaisista sotatoimista.

Kirjan alku muistuttaa miltei saippuaoopperaa. Eletään 1960-luvun alkupuoliskon toiveikasta ja turvallista aikaa. Älymystö viihtyy yöhön asti väittelemässä ja syömässä mahtavia aterioita. On intohimoisia rakkaussuhteita ja juonittelua. Nuori maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi sosialismista intoutuneen yliopiston opettajan Odenigbon kotiin, missä saa varsin hyvät olot ja mahdollisuuden opiskella. Isännän kuvankaunis rakastettu Olanna puolestaan ryhtyy mieluummin opettajaksi kuin elää seurapiiriperhosena upporikkaan perheensä parissa. Hänen älykäs ja pidättyväinen kaksoissisarensa Kainene luo uraa liikenaisena ja elää avoliitossa englantilaisen toimittajan Richardin kanssa, joka rakastaa Nigeriaa miltei yhtä paljon kuin arvoituksellista Kainenea. Sitten alkaa sota, jonka aikana rakkaus, ystävyys ja uskollisuus joutuvat koetukselle. Yksi kirjan teemoista on yhteisöllisyys: ihmisten on opittava toimimaan yhdessä, jotta kauheista tilanteista selvittäisiin.

Puolikas keltaista aurinkoa on taidokkaasti kirjoitettu. Monet ehkä ohimennenkin mainitut tapahtumat saavat tarinan edetessä uusia ulottuvuuksia ja rinnastuvat toisiinsa. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia ja mielenkiintoisia. Kukin reagoi omalla tavallaan muutoksiin; voimakkaalta tuntunut henkilö lamaantuu ja luovuttaa, avuttomasta henkilöstä kehittyy sinnikäs ja luova vastuunkantaja. Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että kriisitilanteissa nainen on miestä joustavampi ja vahvempi.

FORSGREN, CARITA: Kolmen kuun kuningatar

Kolmen kuun kuningatar on Carita Forsgrenin esikoisteos. Kertomus Kaarina Maununtyttären (1550–1612) tiestä orpotytöstä Ruotsin kuningattareksi ja sitten Liuksialan kartanon valtiattareksi on vaatinut pikkutarkkaa tutkimustyötä hyvin erikoisiakin lähteitä käyttäen. Kirjan nimi viittaa siihen, että Karin eli Kaarina ehti olla kuningattarena vain kolme kuukautta. Toisaalta viitataan myös hänen nimeensä Månsdotter, josta voidaan alkuosa tulkita sanaksi måne eli kuu.

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja tuntuu luotettavalta historiallisten faktojen suhteen. Idea on hauska. Kaarinan ja välillä myös hänen läheistensä haamut kertovat kirjailijalle tarinaansa. He ovat tietoisia nykyajan suuntauksista ja käsityksistä ja osaavat käyttää nykykieltä. Välillä kertoja saattaa puhua palturiakin, jolloin kirjailija esittelee vastineeksi nykytutkimuksen viimeisimpiä saavutuksia. Selväksi käy, että historia on miesten historiaa. Naiset mainitaan virallisissa lähteissä korkeintaan alaviitteissä, vaikka heidän valtansa kulissien takana on saattanut olla hyvinkin suuri. Kaarina esitetään rohkeana ja järkevänä naisena, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista kuiville realistisen asenteensa ja tarkan vainunsa ansiosta.

MURAKAMI, HARUKI: Kafka rannalla

Murakami on etenkin nuorten lukijoiden suosikki eikä suosiota varmaankaan vähennä se, että Kafka rannalla on hengeltään kirjailijan edellisiä teoksia yliluonnollisempi. Siinä vilisee antiikin myyttejä, unia, tabuja, absurdeja tapahtumia, tuonpuoleista elämää, kummituksia, yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä...
Karmaiseviakin kohtia siinä on, mutta yleissävy on positiivinen. Pohjimmaltaan kirjassa on kyse muistista, muistamisesta ja elämänrohkeudesta. Joku henkilöistä takertuu muistoihinsa ja on sisimmässään kuollut, vaikka elääkin. Joku on menettänyt kaikki muistonsa, mutta elää silti hyödyllistä elämää. Mielikuvitus on tärkeä. Murakamin mielestä mielikuvitukseton ihminen voi olla jopa vaarallinen, sillä hän ei ymmärrä tekojensa seurauksia eikä tunne vastuuta.

Kirjassa vuorottelee kaksi kertojaa. Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan tehdäkseen tyhjäksi ennustuksen, jonka mukaan hän surmaa isänsä ja nai äitinsä. Kuusikymppinen Nakata on yksinkertainen mies, joka osaa puhua kissojen (ja kiven) kanssa. Hänet ajaa matkalle sisäinen pakko. Kummankin henkilön matkantekoa ohjaavat oudot voimat. Kummankin tielle osuu uskomaton määrä epäitsekkäitä ja auttavaisia ihmisiä. Heidän kohtalonsa ovat riippuvaisia toisistaan, vaikka he eivät sitä itse tiedäkään eivätkä koskaan kohtaa toisiaan.

Murakami ei selittele tapahtumia, arvoitukset jäävät arvoituksiksi. Sattumaa ei ole, vaan henkilöt toteuttavat jo ennalta määrättyä kohtaloaan. Heidän elämäänsä säätelevät säännöt eivät ole arkitodellisuudesta riippuvaisia. Hyvin usein kirjailija viittaa länsimaiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin.

Lue lisää kustantajan sivulta