DILLON, LUCY: Eksyneiden sydänten koti

Brittiläinen Lucy Dillon muistuttaa kertojanlaadultaan hyvin paljon suomalaista Tuija Lehtistä. Dillonin teos Eksyneiden sydänten koti on nykyromaaniksi varsin lempeä ja puhdashenkinen. Siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää, vaan lopputuloksen voi arvata ennalta aika tarkkaan. Kipeitä asioita käsitellään, mutta loppu on onnellinen. Teos saikin Britanniassa vuonna 2010 Romantic Novel of the Year – palkinnon.

Nelikymppinen Rachel Fielding menettää kerralla elämänsä miehen, työpaikan ja asunnon (kaksi viimeistä menetystä ovat kytköksissä ensimmäiseen). Tilannetta ei helpota viesti perinnöstä: perheen säälimä vanhapiikatäti on jättänyt Rachelille talon, koiran ja koirahoitolan. Rachelin koko elämä saa uuden suunnan, kun rakkaushuolien tilalle tulee huoli löytökoirien sijoittamisesta ja koirahoitolan kannattavuudesta. Ja lisääkö töykeä poikamies-eläinlääkäri huolia entisestään?

Rachelin ystäväpiiriin alkaa kerääntyä yhä enemmän koiraintoilijoita ja hän itsekin – ei lainkaan koiraihminen – alkaa kiintyä karvakuonoihin. Hänellä tuntuu jopa olevan synnynnäinen kyky löytää juuri oikeanlainen koira kullekin koiraa etsivälle. Hänen oma koiransa on lempeä ja hienotunteinen paimenkoira. Työttömäksi jäänyt ja lasta pakkomielteisesti kaipaileva Natalie saa miehensä kera kosolti haastetta itsepäisestä ja kurittomasta bassetista. Avioeron vuoksi kahden pojan yksinhuoltajaksi jäänyt Zoe kohtaa labradorinnoutajan pennun ansiosta hurmaavan lääkärin, jonka koira on sirosteleva villakoira. Koirat ja ihmiset muodostavat lopulta kiinteän verkoston, jossa jokaisen ongelmat löytävät jonkinlaisen ratkaisun.

MORTON, KATE: Paluu Rivertoniin

Australialainen Kate Morton tähtäsi nuoruudessaan näyttelijäksi ja suoritti Lontoossa lisensiaatin tutkinnon draamassa ja puheviestinnässä. Vaikka kirjallisuus sittemmin veti pitemmän korren, on Morton voinut hyödyntää draaman tuntemusta omissa teksteissään.

Paluu Rivertoniin -teos liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta näkökulma on koko ajan Grace Bradleyn. ”Nykyhetkessä” eli vuonna 1999 Grace on 98-vuotias ja vielä varsin selkeäjärkinen hoitokodin asukas. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu nuori nainen, joka kertoo ohjaavansa elokuvaa Rivertonin kartanossa vuonna 1924 tapahtuneesta skandaalista. Grace oli todistamassa varsin läheltä tuota tapahtumaa, mutta ei ole halunnut sitä muistella. Nyt pato murtuu ja menneisyys palaa mieleen yhä voimakkaampana.

”Menneisyys” alkaa vuodesta 1914, jolloin Grace saapuu Rivertonin kartanoon palvelijattareksi. Työ on raskasta, mutta sitä tehdään vanhan ajan alttiissa hengessä. Tosin isäntäperhe on selvästi luisumassa yhteiskunnan portailla alaspäin. On sairautta ja kuolemaa. On taloudellista ahdinkoa. On perimysongelmia. Jotkut perheenjäsenistä haluavat eroon perinnäistapojen kahleesta, etenkin naisasiasta kiinnostunut Hannah. Tämäkö luo Hannahin ja Gracen välille harvinaisen läheisyyden? Olisiko Grace pystynyt estämään murhenäytelmän, joka johtaa nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemaan?

Paluu Rivertoniin tavoittaa hyvin 1900-luvun alkupuolen tunnelmat Britanniassa. Muutoksia on tapahtumassa, paljolti sodasta johtuen. Työväestö ei enää tyydy perinteisiin tapoihin ja käytäntöihin eikä pidä aateliston etuoikeutettua asemaa itsestään selvänä. Seurapiireihin alkaa ujuttautua raharikkaita nousukkaita, joilla on omat käsityksensä hyvästä elämästä. Levoton nuoriso elää kuumeisen kiihkon vallassa, kimallusta ja paheita etsien.

Teoksessa on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Menneisyyden tapahtumat alkavat sekoittua nykyhetkeen ja vaikuttaa ihmisten elämään. Synkkiä salaisuuksia paljastuu, vääriä tekoja ja vääriä henkilöllisyyksiä, sukurasitteita ja sekaannuksia. Kirja säilyttää kiinnostavuuden loppuun asti, sillä vasta viimeisessä luvussa saadaan lopullinen selvitys tapahtumien kulkuun. Jotkut salaisuuksista ovat arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa. Jännityksen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. On suuri ja traaginen rakkaustarina ja sen varjossa arkinen ja lempeä kertomus, kenties myös nykyhetken tarina.

KILPI, MARKO: Elävien kirjoihin

Marko Kilven kolmannessa rikosromaanissa Elävien kirjoihin joutuu hänen vakiosankarinsa, vanhempi konstaapeli Olli Repo, kuoleman porteille. Perheväkivaltatilanteen rauhoittamisen pitäisi olla kokeneille poliiseille rutiinia, mutta toisin käy: Olli saa kohtalokkaan puukoniskun kaulaansa. Hän näyttää toipuvan vammasta yllättävän nopeasti niin fyysisesti kuin psyykkisesti, mutta onko kaikki sittenkään kunnossa? Tai onko koskaan ollutkaan? Onko Ollin menneisyydessä jokin särö, jota hän ei itse tiedosta mutta joka kuitenkin vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihin?

Sairasloman jälkeen Olli määrätään väliaikaisesti huumerikoksia tutkivaan yksikköön. Parikseen hän saa yksinäisenä sutena tunnetun Elias Kasken, joka omaa rikollisten puhuttamisen ja kuuntelemisen taidon – ja pohjattoman kärsivällisyyden. Elias pyrkii pääsemään käsiksi huumebisnestä pyörittäviin johtohenkilöihin, mutta törmää aivan uudenlaisiin ongelmiin. Miksi ilmiselvästi huumeita käyttäneistä ei löydy testeissä mitään? Miksi kyseiset henkilöt ovat käyttäytyneet epätavallisen aggressiivisesti ja vainoharhaisesti?

Kirjan mielenkiintoisin henkilö on ”yön kuningatar” Pike, joka vapautuu vankilasta pieni lapsi kainalossa ja mielessä vakaa aikomus tehdä täydellinen pesäero entiseen. Nuoresta asti päihteitä käyttänyt ja rikollispiireissä pyörinyt Pike joutuu opettelemaan alusta alkaen kaikki normaaliin elämään liittyvät asiat kuten kaupassa käynnin ja ruuanlaiton. Menneisyyden ote on muutenkin lujempi kuin Pike toivoisi. Mitä kaikkea hän on valmis tekemään taatakseen omansa ja ennen kaikkea lapsensa turvallisuuden?

Marko Kilven kirja on rakenteeltaan sellainen, että sitä on pakko ahmia eteenpäin. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja usein niin, että vaihtokohdassa joku henkilöistä jää keskelle vaarallista tai muuten käänteentekevää tilannetta. Poliisina Kilpi pystyy kuvaamaan rikostutkinnan eri vaiheita asiantuntevasti, mutta intoutuu toisinaan liiankin seikkaperäiseksi. Hän pyrkii kartoittamaan myös henkilöidensä psykologista puolta, taustoja, traumoja, syitä ja seurauksia. Ihmisen tuhoavat yhteisön ulkopuolelle ajautuminen ja yksinäisyys – ja silloin on sama, onko kyseessä rikollinen vai poliisi.

MAALOUF, AMIN: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf (s. 1949) on syntyjään libanonilainen, mutta asunut Ranskassa vuodesta 1977 eli Libanonin sisällissodan puhkeamisesta lähtien. Maalouf on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja toiminut mm. puheenjohtajana Euroopan komission työryhmässä, joka vuosina 2007–2008 pohti monikielisyyden merkitystä eurooppalaiselle identiteetille. Tämä teema esiintyy tavallaan jo Maaloufin esikoisromaanissa Leo Afrikkalainen, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 1986 ja nyt siis hieman viiveellä suomeksi. Teos kuvaa aikaa, jolloin Välimeren alueella taisteltiin vallasta ja varallisuudesta verissä päin – kuten nytkin.

Leo Afrikkalainen on muodoltaan omaelämäkerta. Sen kirjoittaja on Hasan al-Wazzan tai toiselta nimeltään Johannes Leo Africanus, jonka tiedetään eläneen 1400–1500 –lukujen taitteessa. Niukat elämäkerralliset tiedot toimivat oivallisena pohjana Maaloufille, joka vie sankarinsa aatteellisten myllerrysten ja poliittisten valtataisteluiden keskelle. Tapahtumat kirjataan muistiin kiihkottomasti ja asiallisesti, joten teos voi ensi alkuun vaikuttaa hieman kuivalta.

Hasan syntyi n. 1490 Granadassa, joka tuolloin oli maurilainen kuningaskunta. Muutaman vuoden kuluttua kastilialaiset valloittivat kaupungin ja kaikkien islaminuskoisten oli joko muutettava pois tai käännyttävä kristinuskoon. Hasanin perhe pakeni Fèsin kaupunkiin Marokkoon - maailmanmatkaajan tie oli alkanut. Elämänsä onnekkaassa vaiheessa Hasan kulki kamelikaravaanien mukana Afrikan syrjäisille seuduille tai eleli rikkaana oloneuvoksena suurkaupungeissa kauniiden naisten seurassa. Epäonni vuorostaan vei hänet merirosvojen vangiksi ja Roomaan paavin orjaksi, mistä hän nousi uudestaan merkittävään asemaan diplomaattina ja kirjailijana. Hänen oli pakko ottaa kristillinen kaste ja samalla paavin määräämä nimi eli Johannes Leo de’ Medici. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan. Leo Afrikkalaisen suuri unelma oli kansojen yhteisymmärryksen lisääminen, esimerkiksi laajan monikielisen sanakirjan avulla. Tämä oli hänen opinkappaleensa:

Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Maaloufin kirja tuo mieleen Mika Waltarin suurteokset Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan ja osittain samoihin maisemiinkin. Waltarin mittoihin ei Maaloufin esikoisteos nouse, mutta hieno lukukokemus se silti on.