Orapihlajapiiri on Hanna Tuurin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on kertonut elämästään Länsi-Irlannissa teoksissa Irlantilainen aamiainen (2009) ja Vihreän saaren puutarhoissa (2010).
Kirsi on eronnut avomiehestään ja kaipaa jotain uutta. Irlannissa toimiva kehitysvammaisten hoitoyhteisö kuulostaa kiinnostavalta – siellä saisi tehdä jotain hyvää ja hyödyntää sairaanhoitajan koulutusta. Ainoa kanto kaskessa on 14-vuotias Anni-tytär, joka ei todellakaan halua joutua kauas tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja ystävistä. Irlantiin äiti ja tytär kuitenkin päätyvät ja kohtaavat kylmän, sateisen ja sumuisen maan. Muitakin alkuvaikeuksia on. Kirsin on opittava niksit kehitysvammaisten kanssa toimimiseen ja hahmotettava henkilökunnan sisäiset suhteet. Annin on omaksuttava kaksikin uutta kieltä ja koulun omaperäiset kasvatusmenetelmät. Kumpi selviää paremmin ongelmistaan? Onko yhteisössä heidän tulevaisuutensa?
Hanna Tuuri kirjoittaa asiantuntevasti kehitysvammaisten kanssa työskentelystä. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia ja tunteiden vaihtelut hyvin kuvattuja. Kirsi ja Anni vuorottelevat kertojina ja kuvaavat usein samaa tapahtumaa omasta näkökulmastaan. Kumpikin käyttää omanlaistansa puhetyyliä, mutta pysyy kuitenkin aika lähellä kirjakieltä. Siksi olisi toivonut ainakin Kirsin kohdalla, että hän ihmisestä puhuessaan käyttäisi ”hän”-muotoa ”se”-muodon sijasta. Kirjan luonnonkuvaukset ovat erittäin kauniita ja aisteihin vetoavia. Hieman mystistä ulottuvuutta saadaan kelttiläiseen mytologiaan liittyvillä kertomuksilla ja Kirsin unilla. Kirja on miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa, keveää ja romanttista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti