NESSER, HÅKAN: Sukujuhlat

Sukujuhlat -teos alkaa kutkuttavasta merkkipäivästä, jolloin Hermanssonin perheen isä Karl-Erik täyttää 65 vuotta ja tytär Ebba 40 vuotta. Juhlat tosin pidetään aiottua pienimuotoisempina, koska niitä varjostaa häpeällinen skandaali: perheen poika on esiintynyt epäkorrektisti tosi-tv-ohjelmassa ja saanut lehdistöltä pilkkanimen Runkku-Robert. Syntymäpäivien jälkeisenä yönä Robert katoaa, mutta vain äiti huolestuu. Tilanne on aivan toinen kun seuraavana yönä katoaa Ebban kultapoika Henrik, Uppsalan yliopistossa opiskeleva nuorukainen. Mikä voisi yhdistää näitä tapauksia?

Håkan Nesser esittelee tässä kirjassa uuden sankarin eli italialais-ruotsalaisen rikoskonstaapelin Gunnar Barbarottin. Barbarotti on kunnollinen ja tunnollinen mies (ei alkoholi- tai väkivaltaongelmaa), joka yrittää sovittaa yhteen työn, teini-ikäisen tyttären ja uuden naissuhteen. Hän ei oikeastaan usko Jumalaan, mutta käy tämän kanssa peliä, jossa Meidän Herramme saa plus- tai miinuspisteitä sen mukaan, miten vastaa rukouksiin. Paholaisen olemassaoloon Barbarotti kyllä uskoo. Hermanssonien kohdalla pahaa tuleekin paljon vastaan, vaikka perheenjäsenet yrittävät kätkeä salaisuuksiaan parhaansa mukaan. Ei ihme, että moni on masentunut ja menettänyt elämänhalunsa. Esimerkiksi Karl-Erikin vaimo Rosemarie raahautuu päivästä toiseen unelmoiden kuolemasta, joko itsemurhasta tai aviopuolison tappamisesta.

Kirja etenee verkkaisesti ja paikoin turhan pohdiskelevasti, mutta psykologisen dekkarin ystäville tämä sopii. Kieli on hupaisan koukeroista ja miltei riehakasta – mitäpä ajatella esimerkiksi tästä:

…ei laskelmointia kalvakanvihreissä silmissä, joissa hän aikoinaan olisi halunnut kävellä paljain jaloin…

PS. Suomesta ja suomalaisista Nesser puhuu myönteisessä hengessä – taidamme nykyisin olla ruotsalaisten silmissä jotenkin myyttisiä hahmoja?

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen tutkii Onnen tunti -teoksessaan monelta kannalta aikuisen ja lapsen välistä suhdetta. Miten vanhempi kestää sen, ettei pysty pitämään huolta lapsestaan? Miten lapseen vaikuttaa se, ettei vanhempi pysty tarjoamaan hänelle turvallista elämää? Voiko isä- tai äitipuoli rakastaa kumppaninsa lasta kuin omaansa? Voiko ja uskaltaako sijoituslapsen huostaansa ottanut rakastaa tätä kuin omaansa? Pystyykö äiti irrottamaan otteensa, kun lapsi alkaa itsenäistyä? Pystyykö lapsi irtaantumaan äidistään? Härkösellä riittää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan, myös hankalien asioiden parissa painivia ja ylityöllistettyjä sosiaalivirkailijoita kohtaan. Toki kritisoitavaakin on, esimerkiksi sijaisperheiden tukemisessa.

Kirjan päähenkilö on Tuula. Hänellä on suloinen kymmenvuotias poika Roope ja tuore avomies Harri, mutta silti hän on epämääräisen tyytymätön. Hänen päätöksensä hakea sijaisvanhemmuutta on varsin spontaani ja saa läheisen ihmisen aivan aiheellisesti kysymään: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäs tukkia?” Tuulan oma lapsuus on ollut henkisesti turvaton, koska boheemi äiti ei ole missään vaiheessa kyennyt ottamaan aikuisen roolia. Samalla Tuulasta on kehittynyt ihminen, joka myötäilee, hillitsee itsensä ja näyttää aina iloiselta. Sijaislasten ongelmien kanssa painiminen avaa hänen omia solmujaan ja lopulta Tuula oivaltaa, ettei kukaan ole täydellinen – eikä tarvitse ollakaan. Tärkeintä on yrittää.

Perheeseen sijoitetut sisarukset, kahdeksanvuotias Luke ja viisivuotias Venni, kipuilevat omalla tavallaan Aurinkoinen Venni pelästyy jokaista negatiivista sanaa, halveksii itseään ja käy yöllä tarkistamassa, että aikuiset ovat vielä tallella. Luke esittää kovaa ja välinpitämätöntä, mutta pitää hyvää huolta pikkusiskostaan (ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa). Sijaisisä Harri on kirjan tasapainoisin, ymmärtäväisin ja järkevin henkilö, miltei liian hyvä ollakseen totta. Kun hän lopulta latelee totuuden sanoja, niillä on vaikutusta.

Sujuvaa tekstiä Härkönen on aina osannut kirjoittaa ja nautittavasti kirja etenee nytkin. Etenkin replikointi on humoristista ja värikästä puhekieltä. Jotkut kohtaukset ovat varsin koomisia, esimerkiksi aamupala jolla Venni täysin viattomasti kutsuu sijaisäitiään huoraksi. Tai kohtaus jossa Luken ja Vennin biologinen isä ja sijaisisä istuvat kylmässä saunassa tyhjentämässä konjakkipulloa ja ruotimassa menneitä. Vaikka kirjassa käsitellään suuria ongelmia, on sen ote kuitenkin viihteellinen. Kirjan loppu tuntuu liian idylliseltä ja ratkaisut helppoilta. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja siihenhän Härkönen on pyrkinyt.

TROPPER, JONATHAN: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

”Isä on kuollut”, Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä.

Näin alkaa Jonathan Tropperin teos Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Teoksessa vuorottelevat räävitön huumori ja lempeä surumielisyys, suorasukainen seksi ja kaino romantiikka. Ulkonaisesti kirja etenee päivän kerrallaan kellon tarkkuudella, mutta muistumat kattavat koko elämän. Parasta antia ovat nasevat vuorosanat ja yllätyksellinen juoni – ei ihme, että tästäkin kirjasta on tekeillä elokuva.

Judd Foxmanin isä kuolee pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeisenä tahtonaan hän toivoo perheen viettävän juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa suruviikkoa. Aika uskomaton juttu, kun isä ei missään vaiheessa ole osoittanut taipumusta uskonnollisuuteen! Perheenjäsenet kuitenkin kokoontuvat, jokainen omine murheineen ja painolasteineen. Viikon aikana purkautuvat esiin vanhat kaunat ja uudet häiriötekijät niin voimallisesti, että nyrkkitappeluitakin käydään. Se on saavutus perheessä, joka on tottunut vähättelemään ja vääristelemään kaikkea vakavaa ja peittämään syvemmät tunteet hölötyksen ja letkautusten alle. Viikon loppuessa on moni kolhuilla ulkonaisesti, mutta sisäisesti kenties eheytynyt.

Judd (34 v) on kirjan kertoja ja tapahtumia katsotaan hänen näkökulmastaan. Hän elämästään on yhtäkkiä pudonnut pohja pois: vaimon ja pomon suhde, avioerohanke, työpaikan menetys, kodin menetys… vauvauutinen… Judd on täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta ehkä myös syyllisyyttä? Suruviikon aikana hänelle aukeaa useampia mahdollisia polkuja, mutta mikä niistä on oikea?

Kirjassa on joitakin värikkäitä henkilöhahmoja. On esimerkiksi Leski, tunnustettu lapsipsykologi joka pukeutuu kuin ilotyttö ja laukoo arkaluontoisia totuuksia täyteen ääneen. Salaisuutensa on silti hänelläkin. On perheen nuorin poika, joka on jumittunut naistennaurattajan ja valhepukin rooliin. On aviopuoliso, jonka korvalta kännykkä ei poistu hetkeksikään. Kenties teos ei ole kovin syvällinen eikä uskottavakaan, mutta monin paikoin saa nauraa makeasti.

SHAW, ALI: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw (s. 1982) on opiskellut kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Lancasterin yliopistossa ja työskennellyt kirjakauppiaana ja kirjastonhoitajana Oxfordissa. Tyttö joka muuttui lasiksi on hänen esikoisteoksensa.

Kirjan miltei painajaismainen tunnelma syntyy ilmaisuvoimaisesta kielestä. On syrjäinen saaristo, joka pikkuhiljaa autioituu ja ränsistyy. Kuolevat meduusat loistavat meressä. On lahoava, pahanhajuinen ja sumuinen rämeikkö. On synkeä metsä, jossa elää eriskummallisia olentoja. Yhden olennon katse muuttaa kaiken valkoiseksi, toisen valo houkuttelee kulkijaa hetteikköön. Yökkössiipinen pienoiskarja. Lasiksi muuttuneet ihmiset.

Suo oli kurluttanut joka suunnalla yskien sisuksistaan vastasyntyneitä kärpäsiä… Linnut nauroivat kauempana suolla… Sade oli harmaata villaa kaukana taivaan ja maan yhtymäkohdassa.

Kirjan kuvaamassa maailmassa on fantasian piirteitä, mutta silti siellä hallitsevat realismin lait. Symboliikkaa voi löytää kirjan koko teemasta, mutta myös pienistä yksityiskohdista. Esimerkiksi: miksi päähenkilön nimi on Midas Crook? Midas oli kreikkalaisen taruston kuningas, jonka kosketuksesta kaikki muuttui kullaksi ja crook-sanan puolestaan voi kääntää vaikkapa huijariksi. Midas Crook kavahtaa kosketusta – sen hän on perinyt tunnekylmältä ja hallitsevalta isältään – ja kaikkea rehevää ja värikästä. Parasta olisi kun koko maailma ihmisiä myöten olisi mustavalkoisen valokuvan kaltainen! Vasta suuri rakkaus voimistaa Midaksen kestämään läheisyyttä ja sietämään värejä.

Entä mitä on ajateltava kirjan sankarittaresta? Ida on hitaasti muuttumassa lasiksi. Ensin on vain siru varpaassa, sitten lasiset jalkaterät, seuraavaksi lasiset nilkat ja vähitellen lasia on jo polviin saakka. Kukaan ei tiedä ilmiön syytä eikä myöskään parannuskeinoa siihen. Mitä jos muutos vain etenee? Ida on jähmettävästä taudista huolimatta kuitenkin teoksen lämpimin ihminen ja hänelle suo mielellään onnen hetket:

…tätä hän oli kaivannut koko ikänsä: törmätä ohikiitäväksi hetkeksi vasten toista ihmistä niin suurella nopeudella, että sulautuu yhdeksi tämän kanssa.

Midas ja Ida uskaltavat tarttua onneen, mutta moni muu tuhlaa mahdollisuutensa ja jää vuosikausiksi haikailemaan rakkautensa perään. Joidenkin kohdalla rakkaus vääristyy ja muuttuu sairaaksi. Kirjan oudossa maailmassa asustaa outoja ja henkisesti rujoja ihmisiä.