TERVO, JARI: Layla

Teoksessa Layla Jari Tervo kertoo karun tarinan siitä, miten nuori istanbulilainen kurdityttö päätyy prostituoiduksi Suomeen. Aihe on mielenkiintoinen ja Tervo tuntuu tietävän siitä paljon. Hän on kuitenkin yrittänyt ottaa mukaan niin monta näkökulmaa moraalisäännöistä, maahanmuuttajuudesta ja naiskaupasta, että henkilömäärä on paisunut turhan suureksi ja jotkut tilanteet ovat jääneet hieman irrallisiksi. Sanoma ei olisi pienestä karsimisesta kärsinyt – ja sanomahan on se, että naiset ovat alistetussa asemassa, olipa yhteiskunta mikä tahansa. Tervon kieli on niin lakonista, että välillä melkein ärsyttää, mutta toisaalta se saattaa helpottaa väkivaltaisista tapahtumista lukemista. Kaiken kaikkiaan Layla on Jari Tervon parhaita teoksia.

Layla kihlataan jo neljä tuntia syntymänsä jälkeen ja vihitään avioliittoon 15-vuotiaana. Hääyön jälkeen ei lakanoissa näy verta, mikä merkitsee perheelle täydellistä kunnian menetystä. Lisäksi Layla on eräänä päivänä keskustellut nuoren turkkilaismiehen kanssa ja antanut tämän koskettaa pikkusormeaan. Tämä riittää: kuolemantuomio odottaa sekä miestä että Laylaa. Layla kuitenkin pääsee pakoon ja salakuljettajien avulla ensin Kreikkaan, sitten Berliiniin ja lopulta puhdashenkisyyden ihmemaahan Finlandiyaan (tieto puhdashenkisyydestä on peräisin Grigori Petrovin kirjasta Valkoliljojen maa). Tytön perässä kiiruhtavat painajaismaisina hänen isänsä ja isoveljensä, joiden tehtävänä on panna kunniamurha täytäntöön. Mutta kuka Laylan perheessä ajaa voimakkaimmin tytön surmaa – ja miksi? Käsitys siitä, kuka on paha ja kuka hyvä, saattaa hyvinkin vaihtua kertomuksen mittaan. Ainakin yllätyskäänteitä on tiedossa.

Prostituoitunakin Layla säilyttää sisäisen viattomuutensa ja hyvän kurditytön maailmankatsomuksen. Hän on ahdingossaan yksin, mutta henkisesti vahvana kenties sittenkin selviää. Toinen selviytyjä on Laylan turkkilainen ystävätär ja kohtalotoveri Tamara, mutta hänen selviytymiskeinonsa ovat huomattavasti järeämpiä. Kirjan kolmas naishahmo on suomalainen Helena, joka on avioerossa menettänyt poikansa huoltajuuden ja alkoholismin takia jopa oikeuden tavata tätä. Helena ryhtyy prostituoiduksi ansaitakseen nopeasti rahaa ja saadakseen siten mahdollisuuden lapsensa yksinhuoltajuuteen. Tässä romaanissa naiset ovat voimakkaita, mutta lähes kaikki miehet epämiellyttäviä ja epärehellisiä niljakkeita.

Kirja on surullinen ja ahdistava, mutta silti sen loppu lupailee hitusen toivoa.

KYRÖ, TUOMAS: Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis on muokattu romaaniksi kuunnelmasta, minkä huomaa kirjan rakenteesta. Lauseet ovat varmasti edukseen nimenomaan ääneen luettuina, sillä ne ovat hyvin lyhyitä ja nasevia ja samalla soljuvia. Päähenkilön ajatukset on kirjassa täytynyt jotenkin erottaa muusta tekstistä, mikä on ratkaistu kirjoittamalla ne kursiivilla. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hieman näsäviisaalta ja huumorin tekeminen ihmisen hädästä ja köyhyydestä arveluttavalta, mutta lopulta tarina on aika viehättävä. Juoni on sadunomainen ja täynnä absurdeja käänteitä, mutta tekstiin on upotettu myös monenlaista viisautta ja terävää huomiota. Esimerkiksi

Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää.

Humoristinen ote ulottuu henkilöiden nimiin asti, esimerkiksi Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri on Simo Pahvi (kuka mahtaakaan olla esikuvana?).

Päähenkilö on romanialainen Vatanescu, joka myy työvoimansa kansainväliselle rikollisliigalle voidakseen ostaa pojalleen nappulakengät. Jalkapalloilijana pojalla olisi mahdollisuus saavuttaa mainetta ja vaurautta ja avustaa perhettään. Herra Vatanescu päätyy Suomeen, missä hänet määrätään kerjäämään. Kerjäläisten toiminta on organisoitua, tulosvastuullista ja valvottua ja kaikkea johtaa Suomessa kovaotteinen venäläinen Jegor Kugar. Vatanescu ei kauan kestä tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, vaan nostattaa muut kerjäläiset kapinaan Kugaria vastaan. On pakko paeta. Kumppaninaan Vatanesculla on citykani, jonka hän on pelastanut joutumasta eläintarhaan tiikerin ruoaksi.

Matkallaan Helsingistä pohjoisen hillasoille Vatanescu tapaa monenlaisia ihmisiä. Osa on ennakkoluuloisia ja töykeitä, mutta paljon on myös auttavaisia ja sydämellisiä henkilöitä. Jänis toimii eräänlaisena mittarina: kuka hyväksyy jäniksen, se on hyvä ihminen. Byrokratia saattaa olla kylmä ja kova vähäosaista kohtaan, mutta yksilöt lämminsydämisiä. Yhteistä kieltäkään ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Erilaisten sattumien ansiosta myös media tulee ennen pitkää tietoiseksi Vatanescun olemassaolosta ja se puolestaan kiinnittää poliitikkojen huomiota. Vatanescun tie vie huikeisiin korkeuksiin – ja takaa pojalle hienoakin hienommat nappulakengät.

Kerjäläinen ja jänis on aivan avoimesti versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi –teoksesta. Toki kirjailijat eroavat tyyliltään, mutta hengeltään he ovat lähellä toisiaan.

WATERS, SARAH: Vieras kartanossa

Sarah Waters (s. 1966) on saanut tuotannostaan lukuisia palkintoja. Britannian kirjakauppiaiden liitto on nimennyt hänet kahdesti vuoden kirjailijaksi ja kolmesti hänen teoksensa ovat olleet Man Booker – palkintoehdokkaina. Vuonna 2009 Man Booker – ehdokkaana oli Watersin historiallinen romaani Vieras kartanossa. Teos sijoittuu 1940-luvun loppupuolelle, jolloin sodan haavat ovat vielä tuoreita ja kaikesta on pulaa. Englannin yläluokka on köyhtynyt, kartanot ja maatilat ovat rapistuneet. Watersin aiemmista kirjoista poiketen Vieras kartanossa – teoksessa ei lesbolaisuudella ole suurta sijaa (jollei sitten rivien välistä päättele jotain).

Työväenluokasta lähtöisin oleva herra Faraday on kouluttautunut lääkäriksi eli hänen yhteiskunnallinen statuksensa on noussut roimasti. Tämä ei kuitenkaan miestä tyydytä, vaan häntä vaivaa nälkäinen kiinnostus äitinsä vanhaa työpaikkaa eli Hundreds Hallin kartanoa ja sen asukkaita kohtaan. Hän ei ole milloinkaan unohtanut niitä vilauksia kartanon loistokkuudesta, joita hän pikkupoikana onnistui salaa sieppaamaan, vaan on takertunut niihin pakkomielteisesti. Kohtalo tuntuukin suosivan Faradayta, sillä hänet kutsutaan vakinaisen lääkärin sijasta kartanoon potilaskäynnille. Jalkansa kerran ovenrakoon saatuaan Faraday toimii määrätietoisesti ja ujuttautuu vähän kerrassaan perheen uskotuksi henkilöksi ja tukijaksi. Kartanossa alkaa kuitenkin pian tapahtua kummia: esineet liikkuvat, outoja ääniä kuuluu ja syttyy tulipaloja. Kummitteleeko siellä? Onko itse talo ryhtynyt vainoamaan asujiaan? Vai onko kaikki mieleltään sairaiden ihmisten kuvitelmaa?

Vieras kartanossa on hyvä ajankuvaus. Yläluokka luisuu alamäkeen leuka pystyssä ja perinnäistavat säilyttäen, mutta heikkoa kohtaa ovat vaanimassa niin amerikkalaiset uusrikkaat kuin paikalliset liikemiehet. Paikoin kirja tiivistyy todella hyytäväksi kummitustarinaksi, aivan Poen malliin. Joissakin kohdin liika yksityiskohtaisuus alkaa pitkästyttää eli tiivistämisen varaa olisi ollut. Samaa aikakautta ja aihepiiriä käsittelee hieman viihteellisemmin Kate Morton romaanissaan Paluu Rivertoniin.

KOIVUKARI, TAPIO: Ariasman : kertomus valaanpyynnistä

Tapio Koivukarin kirja Ariasman sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle Islantiin ja Baskimaalle. Kertomus perustuu tositapahtumiin, joista löytyy jopa aikalaisten muistiinpanoja. Aihe on pyörinyt Koivukarin mielessä 1990-luvulta lähtien, mutta vaatinut pitkän kypsyttelyn päästäkseen kirjaksi asti.

Baskimaalta lähtee venekuntia valaanpyyntiin Islannin vesille, koska entiset pyyntipaikat Labradorin rannikolla ovat tyhjentyneet kaloista. Yksi osatekijä tähän on ilmastonmuutos, joka on tehnyt talvista pidempiä ja kylmempiä ja sulkenut rannikot jäälauttojen taakse. Turskanpyynti olisi kalastajille helpompaa ja vaarattomampaa, mutta valaanrasvalla ja -hetuloilla voi hyvällä onnella ansaita rahat vaikka omaa taloa varten. Siksi uusia yrittäjiä riittää. Islantilaiset suhtautuvat rannoilleen yllättäen saapuviin biskajalaisiin mustapäihin aluksi myötämielisesti, koska saavat näiltä valaanlihaa puoli-ilmaiseksi. Vähitellen alkavat tunteet kuitenkin muuttua ja riitaa syntyy vaikkapa ajopuista, joita baskit tarvitsevat traanikattiloidensa polttoaineeksi ja islantilaiset veneiden materiaaliksi. Kauna ja vihamielisyys kasvavat puolin ja toisin räjähdyspisteeseen saakka.

Kirja kuvaa hyvin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten tuhoisaa vaikutusta. Baskit suhtautuvat alentuvasti islantilaisiin, joita pitävät oppimattomina alkuasukkaina. Islantilaisethan asuvat turvemajoissa, ovat taikauskoisia ja hankkivat kapean elantonsa lampailla ja rannikkokalastuksella. Islantilaiset puolestaan näkevät baskit röyhkeinä tunkeilijoina ja ryöväreinä. Kielivaikeuksien vuoksi baskit tekevät kohtalokkaita erehdyksiä, joita nimismies Ari Magnússon eli Ariasman käyttää hyväkseen peitellessään omia virheitään. Ariasman on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen hahmo, koska hänen olettaa olevan kirjan sankari, mutta kuinka lienee?

Koivukari on asunut ja työskennellyt Islannissa, joten maan historia, kulttuuri ja kieli ovat hänelle tuttuja. Lisäksi hän tietää hämmästyttävän paljon monenlaisista asioista, esimerkiksi tynnyrinteosta jota hän kuvaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Koivukarin tyyli on hidasta, rauhallista ja tasaista. Hän ei dramatisoi tapahtumia, vaan kuvaa niitä tavallaan ulkopuolisena. Kieli on kuin keskiajan kronikoista, täynnä vanhahtavia sanoja ja lauseenrakenteita. Silti teoksessa on myös huumoria niin itse tapahtumissa kuin niiden kuvailussa. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee kyllä lopussa: päällimmäiseksi tarinassa jää uusi elämä ja toivo.

TÓIBÍN, COLM: Brooklyn

Irlantilainen Colm Tóibín on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Esimerkiksi romaanista Brooklyn hän sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (entiseltä nimeltään Whitbread-palkinto), joka on Britannian arvostetuimpia.

Brooklyn on näennäisen vaatimaton kertomus nuoren tytön kehittymisestä aikuiseksi ja vastuuntuntoiseksi naiseksi. Tyyliltään se on rauhallinen ja tasainen (ehkä liikaakin) ja välttää kaikenlaista kikkailua. Ei hypitä aikatasosta toiseen eikä käytetä montaa eri kertojaa. Koko ajan pysytään realismin rajoissa. Koska näkökulma on naisen, ei esitellä ryyppäämistä eikä väkivaltaa. Kurjuudessakaan ei kieriskellä, sillä koko ajan liikutaan ansiotyötä tekevien ihmisten parissa. Pientä huumorin pilkahtelua on siellä täällä, mutta enemmänkin olisi voinut olla.

Kirjan päähenkilö on Eilis Lacey. Hän on kiltti ja sopeutuvainen nuori nainen, vaikkakin pidättyväinen ja harkitseva. Järkeväkin. Tapahtumat ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin moni irlantilainen hakeutuu työn perässä Englantiin. Eilisin veljetkin ovat siellä, jo perheyhteisöstä irtaantuneina. Eilis sen sijaan suuntaa kohti Yhdysvaltoja – ei omasta tahdostaan, vaan sukulaisten päätöksellä. Ihan hyppy pimeään lähtö ei ole, vaan tiedossa on kohtuullisen hyvä työpaikka, turvallinen asunto ja tutun papin lupaama henkinen tuki. Helppoa ei silti ole kokemattoman nuoren tytön lähteä kotoaan. Tóibín kuvaa herkästi Eilisin epävarmuutta ja pienoista kaunantunnetta painajaismaisen merimatkan aikana. Samoin hän kuvaa tutustumista amerikkalaiseen ihmemaahan, joka Eilisin kriittisten silmien edessä ei niin kovin ihmeelliseltä vaikuta. Vähitellen musertava koti-ikävä hellittää, työnäkymät paranevat ja sovelias nuori mies astuu kuvioihin. Juuri kun kaikki tuntuu loksahtavan sievästi paikalleen, tulee uusi muutos. Ajautuuko Eilis ratkaisuihin, joita myöhemmin joutuu katumaan?