ULITSKAJA, LJUDMILA: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on sekä kriitikoiden ylistämä että lukijoiden suosima venäläinen kirjailija,

joka on voittanut mm. venäläisen Booker-palkinnon ja ranskalaisen Médicis-palkinnon. Hän on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan perinnöllisyystiede. Hän työskenteli genetiikan ja biokemian opettajana Moskovan yliopistossa, mutta joutui eroamaan virasta kopioituaan ja levitettyään Aleksandr Solženitsynin teoksia. Sen jälkeen hän on ollut juutalaisessa teatterissa kirjallisena neuvonantajana ja päätoimisena kirjailijana 1990-luvulta lähtien.

Naisten valheet -teoksen esipuheessa Ljudmila Ulitskaja mietiskelee miesten ja naisten valheiden välistä eroa. Miesten valheet ovat päämäärätietoisia kun taas naiset valehtelevat ” ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä. … Naisen valhe on samanlainen luonnonilmiö kuin koivu, maito tai kimalainen.”.

Kirjassa on kuusi novellia, joista kussakin esiintyy joku valehteleva nainen. Naisten ikähaarukka ulottuu pikkutytöstä vanhukseen ja sosiaalinen asema prostituoidusta professoriin. Heikkoa itsetuntoa pönkittääkseen he värittävät elämäänsä ja toivovat näin saavansa muilta myötätuntoa tai ihailua. Vahinkoa he eivät aiheuta kenellekään, korkeintaan harmistusta tai pettymystä kun totuus väistämättä aikanaan paljastuu. Joitakin valehtelijoita pystyy jopa ymmärtämään, esimerkiksi elämäänsä kaunistelevia ilotyttöjä. Joidenkin valheet ovat kuitenkin täysin turhia ja käsittämättömiä.

Novelleja yhdistää muiden tarinoita kuunteleva Ženja. Hän on koulutettu ja älykäs nainen, mutta toisinaan hieman liian hyväuskoinen ja liiallisesti toisten elämänkohtaloihin eläytyvä. Kukaan ei turhaan käänny Ženjan puoleen, vaan ärsyttävinkin naapuri ja fanaattisin höyrypää saa neuvoja, rahaa tai käytännön apua. Mikään pyhimys Ženja ei silti ole, vaan ihan tavallinen puuhakas ja hyväsydäminen ihminen. Ženjan elämä muuttuu lapsien ja erojen myötä ja hyväuskoisuuteen sekoittuu enenevässä määrin varautuneisuutta. Viimeisessä luvussa Ženja on vammautuneena pyörätuolissa ja suorastaan itsemurhan partaalla, mutta nyt avuksi rientävät ne, jotka tähän asti ovat olleet autettavina. Hyvyys palkitaan!

Taustana Ulitskajan novelleissa on ensin 1980- luvun Neuvostoliitto juuri ennen perestroikaa ja sitten 1990-luvun sekasortoinen uusi Venäjä, missä eri kansallisuuksien edustajat yrittävät löytää paikkaansa. Ulitskaja kuvaa olosuhteita ja ihmisiä tarkkanäköisesti ja humoristisesti, kuitenkin ilman ilkeyttä.

ATKINSON, KATE: Ihan tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä – teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka siinä tutkitaankin kolmea eri tapausta, joihin saattaa liittyä rikos. Pikemminkin se on tutkielma siitä, miten ihan tavallisena arkisena päivänä voi tapahtua pahoja asioita ihan tavallisille ihmisille. Mikä laukaisee rikokset? Miten ne vaikuttavat tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämään? Atkinson paljastaa ihmiselämän pimeitä puolia satiirin keinoin, mutta sallii myös toivon ja hellyyden.

Ensimmäinen tapaus vuodelta 1970: kaikkien rakastama kolmivuotias Olivia katoaa jäljettömiin. Hänen pehmolelunsa löytyy 34 vuotta myöhemmin isän jäämistöstä. Onko isä pedofiili, joka jollakin lailla on aiheuttanut lapsensa kuoleman? Hassahtaviksi ja vauhkoiksi kuvatut nyt jo keski-ikäiset sisaret palkkaavat yksityisetsivä Jackson Brodien tutkimaan tapausta.

Toinen tapaus vuodelta 1994: Theon lempitytär Laura suostuu kesäharjoittelijaksi isänsä firmaan. Eräänä päivänä hupun suojaama mies tunkeutuu työtiloihin, uhkailee ihmisiä veitsellä, tappaa Lauran ja katoaa. Onko kyseessä vain epäonnekas sattuma vai onko Laura murhaajan todellinen kohde? Suruaan kymmenen vuotta kantanut Theo palkkaa Jacksonin etsimään viimeinkin tyttärensä murhaajan.

Kolmas tapaus vuodelta 1979: nuori äiti kärsii ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän hyökkää kirves kädessä miehensä kimppuun ja odottaa sitten apaattisena poliiseja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – miksi se on kuitenkin mukana tapauskertomuksissa?

Kirjassa on useita näkökulmia ja kertojia. Eniten äänessä on yksityisetsivä Jackson, joka on vallan sympaattinen hahmo. Lapsuudessa koettu murhenäytelmä on valmistanut hänet suhtautumaan kärsivällisesti ja myötätuntoisesti hankaliakin asiakkaita kohtaan. Tarina etenee verkkaisesti ja uusia johtolankoja saadaan harvakseltaan. Vähitellen henkilöiden välisiä suhteita alkaa aavistaa, vaikka ne joissakin tapauksissa ylittävät sukupolvien väliset rajat. Juonen käänteitäkin voi arvuutella, mutta loppuratkaisut yllättävät silti. Henkilöistä herkullisin on 90-vuotias Binky Rain, kopean aristokraattinen siirtomaa-ajan kasvatti. Hän on palkannut Jacksonin, koska uskoo jonkun varastavan kissojaan (joita hänellä tuntuu olevan satoja). Jackson ei voi aavistaakaan, miten paljon Binky vielä vaikuttaa hänen elämäänsä!

PETTERSON, PER: Kirottu ajan katoava virta

Norjalaisen Per Pettersonin romaani Kirottu ajan katoava virta voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Kirjan hieman mutkikas nimi perustuu puhemies Maon runoon:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Runon haikeankatkera tunnelma toistuu Pettersonin teoksessa. Perheen äiti tietää kuolevansa pian syöpään ja lähtee viimeisen kerran matkalle Tanskaan, elämänsä tärkeille tapahtumapaikoille. Äitiinsä syvästi kiintynyt poika seuraa pian perässä, mutta mitkä ovat hänen motiivinsa? Odottaako hän lohdutusta ja tukea omiin ongelmiinsa? Pojan mieleen tulvii muistoja, jotka lukijan kannalta jäävät usein ärsyttävän epämääräisiksi ja katkelmallisiksi. Se tulee selväksi, että poika on koko ikänsä yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin saavuttaa äitinsä huomion ja hyväksynnän, mutta turhautunut pahasti yrityksessään. Äiti suhtautuu lapseensa hämmästyttävän koleasti ja vähätellen, vaikka on antanut ymmärtää, että kolmesta pojasta ainoastaan tämä Arvid on ollut suunniteltu ja toivottu. Kenties äitiä ärsyttää jälkeläisensä saamattomuus ja epäitsenäisyys? Äiti tuntee poikansa liian hyvin, mutta poika ei tunne äitiään ollenkaan. Miksi muuten poika uskoisi äitinsä ilahtuvan siitä, että hän opiskelun sijasta meneekin kirjapainoon töihin? Yksi syy äidin ynseyteen saattaa piillä hänen taustassaan, vaikka kirjailija jättää siitä paljon arvailujen ja mielikuvien varaan. Äiti on todennäköisesti kouluja käynyt tanskalainen nainen, joka (raiskauksen seurauksena?) on synnyttänyt salassa esikoisensa ja joutunut sitten naimisiin Norjaan työläisperheeseen. Hänen elämänsä on auttamatta ajautunut täysin väärään suuntaan – kirottu ajan virta!

Tyyliltään Pettersonin romaani on ilmava ja kaunis. Se kiehtoo ehkä juuri siksi, että jättää niin paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. Huumoria ei ole unohdettu, etenkin Arvidin kohellukset ovat melkoista tilannekomiikkaa.

LIKSOM, ROSA: Hytti nro 6

Rosa Liksom (oik. Anni Ylävaara) on aiemmin kieltäytynyt asettamasta teoksiaan ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Nyt hän viimein suostui osallistumaan kertomuksella Hytti nro 6 - ja voitti.

Ensivaikutelma Hytti nro 6 – teoksesta on, että se etenee tasaisesti kuin juna: mitään ei tapahdu, maisemat vain vaihtuvat. Tosiasiassa teoksessa on kyllä paljonkin kerroksellisuutta, kehityskaarta ja symboliikkaa. Parasta antia on Liksomin aisteihin vetoava ja vivahteikas kieli, mistä saanee kiittää hänen uraansa kuvataiteilijana. Liksom on oikea mestari löytämään yllätyksellisiä adjektiiveja:

Haaleaksi hiljennyt aurinko kierähti horisontissa. Hämyinen metsä kohosi hymisten kohti harmaiden pilvien kirjomaa, huteraa taivasta.

Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin kolkuttelevassa junassa matkustaa hytissä numero kuusi suomalainen opiskelijatyttö ja keski-ikäinen venäläinen mies. Mies syö, juo ja puhuu taukoamatta, mutta kaikkia hänen juttujaan ei suinkaan tarvitse ottaa todesta. Hän saattaa olla murhamies, vankikarkuri, nyrkkisankari, alkoholisti, sovinisti, rasisti, keinottelija… Tyttöä hän kohtelee toisinaan härskisti ja uhkaavasti ja toisinaan miltei hellästi hoivaten, kulloisestakin juopumuksen asteesta ja vaiheesta riippuen. Tyttö ei paljon puhu ja taipumaton hiljaisuus tuntuukin olevan hänen aseensa hyttikumppania vastaan. Hän seuraa näennäisen nöyrästi miestä retkille rähjäisiin kyliin ja kaupunkeihin outojen ihmisten pariin ja alkaa jopa kiintyä mieheen. Tämä on kaikesta uhoamisestaan ja rivoudestaan huolimatta aika hellyttävä!

Kirjan henkilöt tuntuvat olevan pakomatkalla. Mies pakenee riitaisaa suhdetta, vaikka toisaalta palvookin Katinkaansa. Tytön taakkana on sotkuinen rakkauselämä. Hänen tunteidensa kohteena on toisaalta heiveröinen nuori Mitka, joka valitsee mieluummin mielisairaalan kuin sotimisen Afganistanissa ja toisaalta Mitkan äiti. Niin vain kuitenkin on, että muistot kulkevat mukana, vaikka kuinka kauas matkustaisi. Paljon ilmaisee tytön ainoa repliikki, joka myös päättää kirjan: Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui, Vadim Nikolajevits.

Kirjassa on paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, etenkin henkistä sairautta ja terveyttä kyseenalaistaviin teoksiin. Sen nimi viittaa Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Siinä suljettu sairaalahuone edustaa ainoaa paikkaa, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Liksom tuntee hyvin aihealueensa, onhan hän asunut ja matkustellut Neuvostoliitossa ja tehnyt vuonna 1986 junamatkan Siperian halki. Kirjan matkustaja kohtaa saastuneet maisemat, lahoavat tehtaat, tyhjät kaupat, keskeneräiset projektit, likaiset asunnot ja työttömät ihmiset. Kaikkea hallitsee outo nurinkurisuus, jossa ihmiset silti elävät ja toimivat. Baarin ovella vakuutetaan monen kyltin voimin, että suljettu on – ja oven avannut tyttö törmää täpötäyteen huoneeseen! Ihmiset pilkkaavat auktoriteetteja, mutta tuntevat silti isänmaataan kohtaan valtavaa ylpeyttä ja rakkautta. Hytti nro 6 on oikeastaan hyvin nostalginen kirja.