JAMES, PETER: Kuolema peittää jäljet

Kuolema peittää jäljet on neljäs osa Peter Jamesin Roy Grace –sarjasta. Sarja on ollut alusta lähtien hyvin suosittu ja tuntuu vain paranevan osa osalta. Kuolema peittää jäljet -teoksessa kirjailija kuljettaa rinnakkain neljää näennäisesti irrallista juonikuviota ja loksauttaa lopussa palaset taitavasti yhteen. Lukijakin voi leikkiä salapoliisia, sillä vinkkejä jaellaan anteliaasti pitkin matkaa.

Ronnie Wilson on suuria suunnitteleva, mutta jatkuvasti toimissaan epäonnistuva liikemies. Hän sattuu olemaan varojenkeruumatkalla New Yorkissa syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001 ja matkalla World Trade Centeriin. Terroristi-isku näyttää tuhoavan hänen mahdollisuutensa – tai kenties vievän uuteen alkuun? Puille paljaille jäänyt vaimo tekee itsemurhan hyppäämällä laivamatkan aikana mereen.

Seuraavaksi siirrytään kuusi vuotta eteenpäin. Brightonilaisesta poistoviemäristä löytyy pitkälle maatunut naisen ruumis ja ruumiinavaus osoittaa kuolinsyyn olleen kuristaminen. Samaan aikaan nuori nainen, Abby, piileskelee lukkojen takana ja uskaltautuu ulos vain pimeällä. Joku vainoaa häntä julmasti ja armottomasti, mutta miksi? Vielä yksi nainen liittyy ketjuun mukaan, kun Australiasta murhattuna löytyneen naisen henkilöllisyys paljastuu. Kuljetaanko nyt kuolleen miehen jalanjäljissä?

Rikostarkastaja Roy Gracesta on helppo pitää. Hän on käytännönläheinen tutkija, jota turhauttaa jäykkä byrokratia ja esimiesten harrastama poliittinen peli. Esimiehenä Grace on oikeudenmukainen ja kannustava. Kovasti toivoisi hänen viimeinkin saavan selville jäljettömiin kadonneen vaimonsa kohtalon, mutta antaako kirjan loppu viitteitä siihen suuntaan?

DORRESTEIN, RENATE: Lainaa vain

Nettie saa lapsen 16-vuotiaana ja tulee isoäidiksi 32-vuotiaana. Lapsenlapsensa viralliseksi holhoojaksi hän joutuu 48-vuotiaana, kun tytär sortuu huumeisiin eikä enää pysty itse huolehtimaan kehitysvammaisesta pojastaan (mikä ei tarkoita sitä, että lapsesta luopuminen olisi hänelle helppoa). Igor on siinä mielessä vaikea tapaus, että hänellä kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja suoraviivaisen selkeää. Epävarmuus saattaa laukaista hallitsemattoman väkivaltakohtauksen, mikä isokokoisen ja vahvan nuoren miehen kohdalla on jo osoittautunut kohtalokkaaksi. Nettien on siis oltava jatkuvasti valppaana tasoittamassa tilanteita. Hän huomaa pian, että Igor rauhoittuu parhaiten makeilla leivonnaisilla ja jälkiruoilla ja alkaa opiskella alaa. Vähitellen Igorista paisuu aikamoinen pullukka, mutta Nettielle uusi oppi saattaa merkitä uutta uraa. Nyt hän ansaitsee elantonsa yleisen käymälän valvojana – ei erityisen inspiroivaa…

Hetken aikaa asiat näyttävät olevan mallillaan. Igor pääsee työkeskukseen harjoittelemaan, löytää itselleen sopivan tehtävän ja tapaa uusia ihmisiä. Tytötkin alkavat kiinnostaa. Sitten hänen seuraansa lyöttäytyy miltei väkisin Lisa, joka Igorin tavoin kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta. Kotoaan karannut Lisa toimii mielenjohteidensa mukaan ja sepittää koko ajan tarinoita itsestään ja elämästään. Niin nokkela hän on, että muut jäävät vastuuseen Lisan tempauksista. Mutta entä sitten, kun Lisa poimii puistosta mukaansa vauvan ja esittelee sitä omanaan?

Hollantilainen Renate Dorrestein kirjoittaa vakavista asioista, mutta mustaa huumoria viljellen. Lainaa vain -teos on paikoin todella hauska ja samalla osuva kuvaus erityislapsen kanssa elämisestä. Luvut on nimetty ruokareseptien mukaan.

BOO, KATHERINE: Kätkössä kauniin ikuisen : Mumbain slummien toivo ja toivottomuus

Yhdysvaltalainen Katherine Boo (s. 1964) on voittanut kodittomista ja vähäosaisista kertovilla sosiaaliraporteillaan useita journalistipalkintoja, mm. arvostetun Pulitzer-palkinnon. Kätkössä kauniin ikuisen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Sekin on raportti siinä mielessä, että kaikki tapahtumat ovat tosia ja kaikki henkilöt esiintyvät siinä omilla nimillään. Boo tallensi slummin asukkaiden elämää muistiinpanoin, kuva- ja ääninauhatallentein sekä valokuvin marraskuusta 2007 aina maaliskuuhun 2011. Lisäksi hän käytti hyväkseen mm. poliisin, kansanterveysministeriön, opetusvirkamiesten, vaaliviranomaisten, sairaaloiden, ruumishuoneiden ja tuomioistuinten asiakirjoja, joita kertyi luettavaksi kaiken kaikkiaan yli kolmetuhatta. Teos ei ole kuitenkaan kuivaa asiatekstiä, vaan lakonisuudessaan vivahteikasta ja vauhdikasta. Lauseet ovat lyhyitä, mutta onnistuvat luonnehtimaan henkilöitä ja tilanteita. Paatoksellisuuteen kirjailija ei sorru.

Annawadi on Mumbain lentokentän liepeille vaivihkaa noussut slummi, jonka vain muuri ja tie erottavat kansainvälisistä viiden tähden hotelleista. Alue kuhisee rottia, saastunut vesi levittää sairauksia ja jätemateriaaleista kyhätyt hökkelit romahtavat sadekaudella. Lentokentän tienoo tarjoaa kuitenkin jätteenkerääjille ja –lajittelijoille tulolähteen, sillä Intiassa kaikki hyödynnetään uudestaan pienintäkin muovinpalaa myöten. Suomalaisen näkökulmasta slummin asukkaiden elämä on sietämättömän köyhää ja epäoikeudenmukaista, mutta silti ihmisten sydämissä elää toivo paremmasta.

Kun Intia alkoi vaurastua, vanhat asenteet elämän hyväksymisestä sellaisenaan kastin perusteella tai jumalkäsityksen mukaan alkoivat väistyä maallisten näkemysten tieltä. Annawadilaiset puhuivat jo luontevasti paremmasta elämästä aivan kuin onni olisi sunnuntaina saapuva serkkupoika eikä tulevaisuus muistuttaisi lainkaan mennyttä.

Toiveet eivät ole pilviä hipovia: pääsy loistohotellin henkilökuntaan tai slummin johtajaksi, muurattu seinä kankaisen sijaan, laattalattia… Yksi kirjan päähenkilöistä on nuori Abdul, joka hankkii varoja perheen omaan maapalstaan.

Huippusesongin kierrätystavara ja kukoistavat maailmanmarkkinat olivat suoneet perheelle tulot, joita vain harvat annawadilaiset kykenivät edes käsittämään. Abdul oli tehnyt päivittäin voittoa viisisataa rupiaa, yksitoista dollaria.

Menestyjät joutuvat kuitenkin helposti kateuden uhriksi, etenkin jos kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään (Abdul on muslimi). Kateellinen henkilö ei kiihkossaan kaihda edes itsensä vahingoittamista, jos pystyy sillä tavoin romahduttamaan naapurinsa pyrkimykset. Viranomaiset puolestaan ajavat vain maksukykyisten asiaa. Boo ihmettelee, miksi slummien asukkaat eivät nouse yhdessä kapinaan mielivaltaa vastaan, vaan etsivät syntipukkia toisiaan. Ilmeisesti korruptoituneessa yhteiskunnassa elävällä ihmisellä rappeutuu myös moraali ja itsekkyys mielletään itsesuojeluksi.

Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että heidän sukulaisuussuhteitaan ja vaiheitaan on joskus vaikeaa muistaa. Tietenkin tämä on puolustettavissa sillä, että slummissa todella kuhisee väkeä tuhatmäärin. Kirjan nimi tulee muuriin kiinnitetyistä mainoksista, joissa mainostetaan italialaistyylisiä lattialaattoja sanoilla IKUISESTI KAUNIS.

WENNSTAM, KATARINA: Turman lintu

Katarina Wennstam ottaa kantaa seksuaalista väärinkäyttöä koskeviin kysymyksiin Madeline Edwards –trilogiassaan. Ensimmäinen osa Tahra käsitteli prostituutiota ja toinen osa Turman lintu naisen alistettua asemaa eri kulttuureissa. Toisaalla on islaminuskoinen kulttuuri, jossa kunniakäsite saattaa vaatia ”pakotettua itsemurhaa” eli joko perheen tyttären tai epätoivotun kosijan uhkailua sellaisella väkivallalla, että oman hengen riistäminen tuntuu helpommalta tavalta kuolla. Tästä aiheesta on jo kirjoitettu paljon, eikä se olekaan teoksen mielenkiintoisin osa. Sen sijaan ajatuksia herättää se, että myös länsimaisessa perheessä saatetaan nainen ahdistaa henkisen tai fyysisen väkivallan avulla katkeamispisteeseen saakka.

Toimittaja Maria Allenden ja miehensä Tobiaksen ostamassa omakotitalossa on outo tunnelma, jonka tosin vain Maria aistii. Käy ilmi, että siellä on kuollut nainen väkivaltaisesti. Naisen mies, poliisi, on tuomittu vankilaan vaimonsa murhasta, vaikka hän on jatkuvasti vakuuttanut syyttömyyttään. Louisen kohtalo ei jätä Mariaa rauhaan, vaan hän penkoo tapauksen taustoja Tobiaksen vastustuksesta huolimatta. Paljastuu puistattavaa julmuutta. Mutta miksi Louise alistui kaikkeen ja palasi yhä uudestaan väkivaltaisen miehensä luo? Miksi kukaan ei puuttunut asiaan aikaisemmin – siksikö että mies oli poliisi? Marian kiihkomielinen syventyminen asiaan kärjistää avioparin välejä.

Toinen juonen säie seuraa, miten apulaissyyttäjä Madeline Edwards ja komisario Mats Hjörne selvittelevät nuoren kurdimiehen kuolemaa. Ensi alkuun tapaus näyttää hirttäytymällä tehdyltä itsemurhalta, mutta jokin siinä arveluttaa. Vai onko poliisi epäluuloinen vain siksi, että on kyse kurdiperheestä? Madeline paneutuu työhönsä niin täysillä, että suhde teini-ikäiseen tyttäreen alkaa kärsiä. Mikä on tärkeysjärjestys elämässä?

Missionsa vuoksi Wennstamin teksti saattaa vaikuttaa hieman kärjistetyltä, mutta jännitys säilyy ja loppu yllättää. Ihan hyvä trilleri siis!

HIETAMIES, EVE: Tarhapäivä

Toimittaja Antti Pasanen jää täysin valmistautumattomana yksinhuoltajaksi, kun vaimo lähtee suoraan synnytyslaitokselta omille teilleen. Tästä kerrottiin Hietamiehen teoksessa Yösyöttö, joka ilmestyi vuonna 2010. Tarhapäivä-teos jatkaa tarinaa. Nyt Paavo-poika on viisivuotias ja pienperheen elämä on löytänyt tutut raiteensa: aamuherätys ja aamupuuhat, Paavo tarhaan ja Antti töihin juttuja tekemään, Paavo tarhasta, ruokailu, iltapuuhat ja nukkumaanmeno. Ovat tietyt kirjat, tietyt lelut ja tietyt rutiinit. Välillä isä ja poika ottavat yhteen kiivaasti ja itkevätkin, mutta luottavat silti keskinäiseen kiintymykseen. Välillä Antti ahdistuu vastuun määrästä ja omasta riittämättömyydestään: miten ihmeessä hän pystyy kasvattamaan lapsestaan terveen ja itsetunnoltaan vahvan ihmisen? Suurin ristiriita Paavon ja Antin välillä syntyy suhteessa ex-vaimoon, jota Antti kutsuu Pia-Perkeleeksi. Mielenterveydeltään horjuvassa Piassa herää välillä äidintunteita ja hän haluaa osallistua lapsensa elämään, muttei tosipaikassa jaksakaan pitää huolta tai kantaa vastuuta. Paavo kuitenkin antaa anteeksi kaikki hylkäämiset ja laiminlyönnit ja kaipaa jatkuvasti äitinsä luo. Hänen mielestään isä on TY (= tyhmä) rajoittaessaan tapaamisia.

Antin elämä mutkistuu entisestään, kun hän yhtäkkiä on vastuussa myös ystävänsä Ennin Terttu-tyttärestä. Miten tilanteessa voi pärjätä mies, joka ei tiedä edes mekon ja tunikan eroa? Terttu taas on supernaisellinen pieni tyylitaituri.

Tarvitsin tonniviisisataakuutioisia prätkiä, laskuvarjojääkäreiden selviytymisleirejä, raskasta rokkia, nahkartosin, sylitanssin, lautasellisen makkaraa, pihviä ja pekonia, hävittäjän… Sen sijaan sain osakseni pinnejä, pompuloita, prinsessoja, perhosia, hileitä, hamstereita mekoilla ja hamstereita ilman mekkoja.

Enni on Antille rakas ja läheinen kuin sisar – vai olisiko sittenkin kehittymässä ihan muunlainen suhde? Epäröintiä ja väärinymmärtämistä riittää.

Hietamies osaa kirjoittaa arkipäivän asioista niin hauskasti ja vetävästi, että teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kaikki tapahtumat ovat lapsiperheessä ihan mahdollisia, joten kirjailijan ei tarvitse turvautua liioitteluun eikä turhaan dramatisointiin. Henkilöhahmoista jää mieleen vaikkapa lehtikuvaaja Peippo, joka tuntuu kaiken aikaa elävän jossain muussa ulottuvuudessa, mutta osoittautuu silti kullan arvoiseksi perheen elämässä.