20.8.2012

PALMGREN, REIDAR: Sudenmarja

Reidar Palmgren (s. 1966) on teatteritaiteen maisteri, freelance-näyttelijä ja tv-juontaja (Kirjamaa-ohjelma YLE Teemalla yhdessä toimittaja Anna Tuluston kanssa). Hän on myös varteenotettava kirjailija, jonka esikoisteos Jalat edellä sai vuonna 2001 sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon. Palmgrenin toinen romaani Lentämisen alkeet ilmestyi vuonna 2004 ja kolmas teos Tunneli vuonna 2007. Kaikille teoksille on tyypillistä napakka teksti, rajattu henkilömäärä ja nopeasti vaihtuvat toiminnalliset kohtaukset – teatterialan ihmisen näkemystä kaikki.

Sudenmarja on selkeä puheenvuoro luonnon puolesta. Palmgren kuvaa vuodenaikojen vaihtelua raikkaasti, tarkasti ja elämän kiertokulun hyväksyen. Yhtä tärkeitä ovat muurahaiset ja sudenmarjat kuin ihmisetkin. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan oleellinen osa olemassaolon ketjusta. Ihminen vain pikkumaisine pyrkimyksineen voi osoittautua luonnolle tuhoisaksi.

[Tuula] näki rastaan poikasten kuoriutuvan ja varttuvan alastomista, sokeista vaaleanpunaisen sikiön näköisistä olennoista ryppykasvoisiksi höyhenpalloiksi, kunnes orava vei ne pesästä. Hän seurasi oravan poikasten leikkiä heinäkuussa kuusen oksistossa, kunnes suurista metsistä tullut kanahaukka vei niistä jokaisen, yhden kerrallaan, yhden joka päivä poikasilleen.

Päähenkilö Tuula samaistuu luontoon; luonto on hänen kotinsa. Hän elää vaistojensa varassa, kiihkeästi ja ehdottomasti. Vastuulleen uskottua puistonosaa hän hoitaa hellästi kuin äiti, mahdollisimman pehmein menetelmin. Hän tuntee jokaisen kasvin, jokaisen linnunpesän. Välillä hän tuntuu itsekin muuttuvan eläimeksi, ehkä sudeksi: korvat painuvat luimuun, hampaat terottuvat ja nenä haistaa pienimmänkin hajujäljen. Ihmisten parissa Tuula sen sijaan on kömpelö. Hän vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa ja katkaisee kontaktin kanssaihmisiinsä, jolloin muut pitävät häntä vähintäänkin outona ja pahimmillaan jopa kehitysvammaisena. Tuulalle puhuminen merkitsee oleellisen tiedon välittämistä, ei huolimatonta jutustelua. Ensi alkuun Tuula vaikuttaa suorastaan tunteettomalta, mutta kyllä hänellä tunteita on: hellyyttä, surua, vihaa ja lopulta rakkauttakin.

Lapsi tarvitsee vanhempaa ja rakastaa tätä sen vuoksi. Aikuinen taas ei tarvitse lasta, mutta rakastaa siitä huolimatta. Se on rakkautta, mutta vajaata, yksipuolista.

Yksipuolinen rakkaus ei tavallaan ollut rakkautta ollenkaan, se oli rakkauden puolikas. Sellainen oli vain riippuvuutta, tai kiintymystä korkeintaan.

Kirjassa on myös jännittäviä sivuhaaroja: miten käy nuoren graffitimaalarin, miten hämäräbisneksiin sotkeutuneen Antin? Useimmat juonen haarat selittyvät lopussa, ehkä hieman yllättävästikin. Joissakin tapauksissa tulkinta jää kuitenkin lukijalle. Kirjan loppu ei ihan täytä alkupuolen herättämiä suuria odotuksia, mutta mielenkiintoinen ja kaunis kirja on silti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti