DE LA MOTTE, ANDERS: Peli

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: [Geim]
Suomennos: Maija Kauhanen

Anders De la Motte (s. 1971) on entinen poliisi. Hän on työskennellyt turvallisuuspäällikkönä yhdessä maailman suurimmista IT-yrityksistä ja toimii nykyään kirjailijantyönsä ohella kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina. De la Motten teos Peli voitti vuonna 2010 Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisdekkarin palkinnon. Kirja tarjoaa sisäpiiriläisen näkökulman IT-maailmaan ja sosiaalisen median kulisseihin, mutta on tarpeeksi helppolukuinen IT-alaa tuntemattomallekin. Peli on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta.

Henrik Petterson eli HP on laiska ja töitä vieroksuva nuorukainen. Hän elää mieluummin siskonsa tai ystäviensä siivellä, bailaa, juo, nai ja pelaa tietokoneella. Varastelukaan ei ole vierasta. Eräänä aamuna metron penkillä nököttää erikoisen näköinen kännykkä eikä HP tietenkään voi vastustaa kiusausta – uudenmallisesta kosketusnäyttöpuhelimesta luulisi saavan hyvän hinnan. Puhelin ei kylläkään tunnu toimivan, kunnes yhtäkkiä näytölle ilmaantuu teksti:

Wanna play a game? YES or NO?

Kyllä-vastaus tuo näytölle toimintaohjeen, helpon tehtävän. HP epäilee ensin että kyseessä on pila, mutta eipä taida ollakaan. Tehtävistä kuvatut videot leviävät verkossa ja saavat kommentteja. Pisteitä kertyy ja rahaa tulee niiden perusteella. HP suorastaan humaltuu ihailusta ja suosiosta ja haluaa aina vain ylemmäs taulukossa. Kenellekään ulkopuoliselle ei Pelistä saa kertoa mitään, se on Rule Number One, mutta entä sitten kun tehtävä koskee HP:n omaa siskoa? Rebecca-sisko on kaiken lisäksi poliisi…

Kirja on ajan hermolla aihepiirinsä suhteen. Kuvaus on niin vakuuttavaa, että lukija menee siihen täysillä mukaan ja joutuu lopussa kelaamaan asioita hieman hämmentyneenä uudestaan. Kirjan kieli on nykyaikaista slangienglannin sekaista puhekieltä ja siksi värikästä. Henkilöhahmot ongelmineen ja ristiriitaisine tunteineen vaikuttavat aidoilta. Mielenkiintoinen tuttavuus!

ALKESEJEV, TIIT: Pyhiinvaellus : kertomus ensimmäisestä ristiretkestä

Kustantaja: Sammakko
Alkuteos: Palveränd
Suomennos: Hannu Oittinen

Virolainen Tiit Aleksejev (s. 1968) on saanut historioitsijan koulutuksen Tarton yliopistossa ja toiminut diplomaattina Pariisissa ja Brysselissä. Vuonna 2010 Aleksejev voitti Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ristiretkeläisten vaiheita käsittelevällä teoksella Pyhiinvaellus. Taustojen kartoitus vei lähes kymmenen vuotta, mutta niinpä tuloksena onkin todentuntuinen romaani, jota voisi verrata vaikkapa Mika Waltarin ja Umberto Econ teoksiin. Jatkoa Pyhiinvaellukseen lienee tulossa, sillä ristiretkeläiset ovat kirjan loppuessa vasta valloittaneet Antiokian. Jerusalemiin on vielä matkaa.

Kirjan kertoja on provencelaisen luostarin puutarhuri Dieter, joka ”joskus aikoinaan oli eräs toinen”. Kertomuksen aikana selviää, kuka hän oli ja miksi hän muuttui. Kirja noudattaa toisaalta dokumenttiromaanin muotoa, mutta on myös veijariromaani. Se on matkakuvaus, mutta myös terävä näkemys ristiretken takana piilevistä poliittisista ja kaupallisista intresseistä. ”Jumalan sotajoukot” on sekalainen kokoelma ihmisiä, jotka eivät suinkaan aina etene sovussa eteenpäin.

Kirjassa on ronskeja miesten puheita ja tekoja, mutta myös yllättävän herkkä rakkaustarina. Ystävyyttä on kuvattu kauniisti. Uuvuttavaa vaellusta ja verisiä taisteluja keventää huumori. Dieter ei itse näe niitä enteitä ja ihmeitä, joista kuulee puhuttavan ja joita kronikoitsijat kirjaavat muistiin tulevien sukupolvien luettavaksi. Ovatko tiedot ristiretkistä siis valhetta?

Pyhiinvaellus on seikkailutarina, joka imaisee mukaansa. Se voi myös lisätä lukijan tietoutta erään aikakauden tapahtumista, aatemaailmasta ja kulttuureista. Kirjan lopussa on selvennyksiä käsitteistä, sanastoa ja ensimmäisen ristiretken kronologia vuosilta 1095–1098. Kirjan henkilöt eivät ole kirkasotsaisia sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka muuttuvat olosuhteiden puristuksessa.

Saatanan legioona, ajattelin: italialainen, frankki, provencelainen, juutalainen. Kaikki valmiina hyökkäämään: tuli, tuhka ja kipinät, summa summarum, raks-raks. Päämäärän nimessä, joka tosin ei ollut ihan se mistä papit hourivat. Päämäärä oli itse asia: olkapäitä kiristävät nahkahihnat, kahtaalta ristinmerkkinä pakottavat teräslehti ja jousenkaari, aavikkotuuli, korvissa humiseva veri, jano, vielä kovempi jano, ja yhä kasvava levottomuus: nyt, nyt, nyt? Pelko että elossa olemisen tunne ei tästä enää vahvistu. Oivallus että vahvistuu sittenkin. Se onkin päämäärä, ajattelin, koko loppuelämän ajan kestävä, katkeava, hiuskarvan varassa roikkuva.

FOENKINOS, DAVID: Yhden elämän muistot

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel

Ranskalainen David Foenkinos (s. 1974) on palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän tuli tunnetuksi teoksellaan Nainen jonka nimi on Nathalie, joka käsitteli aviopuolison kuoleman jälkeistä musertavaa surua ja siitä toipumista. Myös teoksessa Yhden elämän muistot puhutaan erosta, luopumisesta ja uuteen alkuun kypsymisestä.

Patrick on nuori mies, joka unelmoi oman rakastetun löytämisestä ja kirjailijan urasta. Pienen hotellin yöportieerina olisi aikaa kirjoittaa, mutta innoitusta puuttuu. Suvun piirissä tapahtuu monenlaisia mullistuksia, jotka stressaavat. Sodista kunnialla selvinnyt isoisä kuolee turhan tapaturman seurauksena ja lapset toimittavat isoäidin puolipakolla vanhainkotiin. Isän ja äidin suhde rakoilee. Rakkaus ei etene tunnustelevaa katsetta pidemmälle.

Käänne tapahtuu siinä vaiheessa, kun isoäiti suuttuu jälkeläisiinsä. Hänen itsenäisyyttään on loukattu ja selän takana päätetty hänelle merkityksellisistä asioista. Isoäiti karkaa vanhainkodista, mutta Patrick onnistuu (yllättävänkin?) helposti seuraamaan jälkiä Le Havreen. Isoäidin parhaat muistot lapsuudesta ja kouluvuosista sijoittuvat juuri Le Havreen ja nyt on mahdollisuus niiden verestämiseen. Patrick saa kokea yhdessä isoäitinsä kanssa muutamia kuulaan onnen hetkiä ja löytää ehkä elämänsä naisenkin. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei onni eikä murhe.

Kirja rakentuu Patrickin kertomasta tarinasta, johon on limitetty eri henkilöiden muistoja elämän käännekohdista. Osa on tarinaan liittyviä tai muuten kuvitteellisia henkilöitä, mutta on myös kuuluisia henkilöitä kuten Friedrich Nietzsche, Alois Alzheimer, Serge Gainsborough ja Yasunari Kawabata. Jokainen muisto liittyy jotenkin sitä edeltäneeseen lukuun ja niiden odottaminen tuokin lukemiseen oman jännityksensä ja ilonsa.

Yhden elämän muistot on lempeä ja hieman surumielinen perheromaani. Ranskalaisille kirjailijoille tyypilliseen tapaan ilkikurinen huumori keventää muuten vakavaa tarinaa ja saavuttaa jopa absurdeja mittasuhteita. Kirjan viesti on se, että ihmissuhteita tulee hoitaa joka hetki ja asiat selvitellä ajallaan. Muuten tilaisuus on ehkä ikuisiksi ajoiksi menetetty.

LINDGREN, MINNA: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos 2013

Minna Lindgren (s. 1963) on koulutukseltaan musiikkitieteilijä. Ennen vapaaksi toimittajaksi jäämistään hän toimi pitkään Yleisradiossa erilaisissa tehtävissä ja sai mm. Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007 projektista Jumalainen heinäkuu. Vuonna 2009 Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen artikkelin siitä, miten hänen isänsä toivomus saada kuolla ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa oli kaatua hoitokodin ja sairaalan byrokratiaan. Tästä artikkelista Lindgren sai Bonniersin suuren journalistipalkinnon. Kuolema Ehtoolehdossa -teos lienee saanut alkunsa näistä kokemuksista.

Ehtoolehto on helsinkiläinen palvelutalo, jossa alkaa tapahtua kummia. Yksi miesasukas raiskataan suihkussa. Rakastettu nuori kokki Tero kuolee ja toinen työntekijä irtisanotaan. Asukkaiden huoneista viedään tavaroita ja pankkitileiltä velotetaan omituisia maksuja. Tässä riittää ihmeteltävää, etenkin hyväkuntoisella ja suhteellisen selväjärkisellä ydinporukalla. Yksi jäsenistä on 94-vuotias Siiri Kettunen, jonka välityksellä lukija tutustuu henkilöihin ja tapahtumiin.

Siirin lempihuveja on matkustella raitiovaunulla ristiin rastiin, katsella ihmisiä ja rakennuksia. Hän tietää Helsingissä kaikkien tärkeimpien rakennusten arkkitehdit ja omaa vankan mielipiteen talojen kauneusarvoista. Myös jokainen raitiovaunulinja saa häneltä arvosanan tunnelmansa perusteella. Siirin ystävätär on iloluontoinen Irma, joka pitää punaviinistä ja laulamisesta. Porukkaan kuuluu vielä entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, joka huolehtii kaikkien oikeaoppisesta kielenkäytöstä ja järjestelmällisyydestä. On myös entinen diplomaatti, joka liehittelee Siiriä (ja muitakin naisia).

Palvelutalossa huhut kiertävät. Henkilökunta tuntuu elävän omissa maailmoissaan ja turvautuvan aina vain runsaskätisempään lääkkeiden annosteluun. Yhä useampi asukkaista muuttuu sekavaksi ja joutuu suljetulle dementiaosastolle (mikä useimpien mielestä on paljon pelottavampi asia kuin kuolema). Siinä vaiheessa kun Irmakin ajautuu sairaalakierteeseen, on Siirin ja Anna-Liisan mitta täysi. Onneksi rouvia auttelee Teron hautajaisissa bongattu Mika, joka kaljustaan ja nahkatakistaan huolimatta on ihan oikea enkeli.

Mitä Ehtoolehdossa sitten tapahtuu? Siitä ei ole täyttä varmuutta Kuolema Ehtoolehdossa luokitellaan dekkariksi, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Pikemminkin se on vanhustenhuoltoon kohdistuva kritiikki, jossa osansa saavat niin viranomaiset kuin lähiomaiset. Paikoin teos on miltei ahdistava, mutta onneksi reippaat vanhukset osaavat ottaa ilon irti elämästä. Syö ja juo sitä, mistä nautit! Unohda mokat! Rakasta!

kirjan loputtuakaan, koska kertoja-Siirin muisti ja ymmärrys eivät täysin riitä kokonaiskuvan hahmottamiseen.