Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.
Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.
Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.
Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.
Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.
Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.
Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.
PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti