KAKSI DEKKARIA JUHANNUSLUKEMISEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon pakolaiset

Kustantaja: Teos 2014

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin. Hän kuunteli yläpuoleltaan tulevaa jyrinää, seinän takaa kuuluvaa pauketta ja jostain kaukaa kantautuvaa ryskettä ja muisti, että Ehtoolehdossa oli jo jonkin aikaa uhkailtu asiakkaita putkiremontilla.

Ehtoolehdon pakolaiset on itsenäinen jatko-osa vuonna 2013 ilmestyneelle ja suuren suosion saavuttaneelle Kuolema Ehtoolehdossa -teokselle. Kirjojen nimeämä Ehtoolehto on helsinkiläinen vanhusten palvelutalo, jossa kaiken aikaa tapahtuu jotain kummallista ja epäilyttävää ja jopa vanhuksille vaarallista. Nyt rakennus on muovin peitossa ja kiroilevien miesten temmellyskenttänä. Seinät rysähtelevät ja pölysavu leijailee, mikä pelästyttää jotkut uskomaan, että Neuvostoliitto on hyökännyt Helsinkiin. Lopulta vain sitkein sissi jää lymyämään rakennuksen uumeniin ja kaikki muut hankkiutuvat kuka minnekin. Tarmokas Siiri saa idean kimppakämpästä ja Anna-Liisan tuore aviomies pystyy tarjoamaan Hakaniemestä sopivan asunnon, hieman oudon kyllä satiinilla päällystettyine seinineen, pyöreine sänkyineen ja alapesualtaineen.

Kirjassa on herkullisia henkilöhahmoja. Yhdeksänkymppiset rautarouvat ovat tietenkin omaa luokkaansa, filosofisen rauhallisia, pienistä asioista nauttivia ja valmiita kaikkeen uuteen. Kuolema on heille luonnollinen osa elämää ja joskus jopa tervetullut tapahtuma. Nuoret kotiavustajat saavat vanhoilta rouvilta hieman opastusta ja äidillisiä neuvoja, vaikka kauhistuttavat etenkin Anna-Liisaa ronskilla ja kielioppivirheitä vilisevällä puheellaan. Afrikkalaisten maahanmuuttajien kanssa Siiri vaihtaa ruokareseptejä ja löytää tapoja tuottaa molemmille osapuolille hyötyä ja iloa. Tämä onkin kirjan opetus: avosydäminen löytää ystäviä mistä vain.

Ehtoolehdon pakolaiset on lämminhenkinen veijaritarina, mutta myös ironinen kuvaus vanhusten asemasta. Ikäihmisten mielipidettä remontista ei kysellä eikä heidän turvallisuudestaan huolehdita. Ylimielinen projektipäällikkö suoltaa tyhjää:

Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana.

Palvelutalon asukkaiden oikeuksia ei kukaan valvo, vaan heitä rahastetaan tunnontuskitta. Maksu asunnosta juoksee kaikkine mahdollisine lisäkuluineen, vaikka vanhus asuisi omalla kustannuksellaan muualla remontin ajan. Kuntoutusjaksolla olevan on otettava kotihoidon palvelut vastaan, vaikkei haluaisi eikä itse asiassa oikein tarvitsisikaan. Kotiavustajat taas ovat ammattitaidoltaan ja palveluhalultaan vaihtelevaa porukkaa, joka saapuu asiakkaan luo milloin sattuu ja joskus ei ollenkaan. Eivät toki vanhuksetkaan kaikki puhtaita pulmusia ole.

Minna Lindgren on kirjoittanut kirjan, joka sekä nostaa hymyn huulille että aktivoi ajatuksia. 

BRADLEY, ALAN: Piiraan maku makea

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie

Suomennos: Maija Paavilainen

Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) työ radio- ja televisioinsinöörinä kesti vuosikymmeniä, mutta samaan aikaan hän loi myös kirjailijan uraa: käsikirjoituksia televisiolle, novelleja ja muistelmia. Vuonna 2007 Bradley otti vaimonsa yllytyksestä osaa englantilaiseen Debut Dagger-kilpailuun ja voitti sen Flavia de Lucea käsittelevällä romaaninluonnoksella. Hän sijoitti kirjan Englantiin ja tavoitti peribrittiläisen tunnelman varsin hyvin, vaikkei ollut maassa koskaan käynytkään. Tästä lähti kehittymään kokonainen Flavia de Luce –sarja, jossa tähän mennessä on ilmestynyt kuusi osaa.

Piiraan maku makea sijoittuu englantilaiseen maalaiskylään ja vuoteen 1950. De Lucen perhe asuu vanhassa Buchshawn kartanossa, suvun perinteiden ympäröimänä. Äiti on julistettu kuolleeksi, joskaan hänen ruumistaan ei ole koskaan löydetty (kehittyykö tästä jatkossa jotain?). Isä elää omassa maailmassaan ja tutkii postimerkkejä. Sisaret ovat inhottavia ja kiusaavat Flaviaa niin sanoin kuin teoin. Tosin Flaviakaan ei ole lempeä hymytyttö, vaan kehittelee enoltaan perimässä laboratoriossa kiusallisia yllätyksiä läheisilleen. Tyttö on 11-vuotiaana jo täysin sisällä kemian saloissa ja tavattoman innostunut etenkin myrkyistä.

Oli kemiallisessa mielessä loogista, päättelin, että jos sekä alkalisuola että kanaliemi olivat parannuskeinoja, niin elähdyttävä vaikutus täytyikään olla lasillisella poreilevaa kanalientä!

Eräänä päivänä keittiön rappusilta löytyy kuollut kurppa, nokassaan postimerkki. Miksi isä hermostuu siitä aivan hirveästi? Entäpä sitten, kun Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen? Kuka hän on? Onko mies murhan uhri? Flavia ryhtyy selvittelemään arvoitusta penkomalla arkistoja ja haastattelemalla ihmisiä ja käyttämällä välillä hieman kierojakin konsteja. Lopulta hän ratkaisee murhan kemiantaitojensa ansiosta.

Kirjassa on leppoisaa vanhanajan henkeä ja sitä suositellaankin neiti Marplesta ja Viisikko-kirjoista pitäville. Tyyli on hieman lapsenomainen, nuoresta sankarittaresta johtuen, ja samalla salakavalan ilkikurinen. Keskustella voi toki siitä, onko Flavian hahmo ihan uskottava, mutta tavanomaisesta poikkeava ja piristävä hän joka tapauksessa on. Kirja sopii kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet yhä raaemmiksi käyneisiin dekkareihin ja kaipaavat tilalle älyä ja nokkeluutta.