Kustantaja: WSOY 2014
”Sattui onnellinen vahinko”,
sanoo Tuomas Kyrö. Vuonna 2009 Yleisradion Radioteatteri tilasi häneltä
kaksikymmentä ”hieman humoristista tekstinpätkää” eli tarjosi vaatimattomasti
palkittua kirjailijan perustyötä – näin Kyrö tuolloin luuli. Tällä hetkellä
kuunnelmasarja on poikinut neljä huippusuosittua kirjaa, useita
teatterisovituksia ja elokuvan, jossa Antti Litja narisee Mielensäpahoittajana.
Viimeisin teos Ilosia aikoja,
Mielensäpahoittaja poikkeaa aiemmista osista siinä, että se on juonellinen
romaani eikä pakinakokoelma. Vire on kuitenkin sama.
Tällä kertaa
Mielensäpahoittaja tekee syyssiivousta omassa elämässään. Ei hän toki aio lähiaikoina
kuolla, mutta haluaa silti rakentaa hyvissä ajoin ruumisarkun sekä emännälle
että itselleen, hankkia sopivan puvun viimeiselle matkalleen, tehdä testamentin
ja kirjoittaa muistosanat. Emännän arkun tekijämies höylää ja lakkaa ja
koristelee hellästi puupitsein. Oman arkkunsa hän jättää karummaksi, koska
yhden päivän esilläoloa varten on turha enempiä vaivautua. Pukunsa vanha
jääräpää saa naapurista ja lyö samalla sovinnon kättä pitkän kaunan päätteeksi
(naapuri ei ole palauttanut lainaamiaan tarvekaluja). Testamentissa hän jakaa
niin aineellisen omaisuutensa kuin henkisen perintönsä monien juurevien
viisauksien höystämänä. Ja muistosanat hän tietenkin kirjoittaa itse, koska
kukaan muu ei kuitenkaan osaisi.
Kyllä menee näin: asiat laitetaan kuntoon eikä niitä
mietitä ennen kuin se on ajankohtaista.
Projektissa koetaan kyllä
hankaluuksia. Testamentti pitää kirjoittaa oikealla musteella, jota joudutaan
hakemaan parinsadan kilometrin päässä sijaitsevasta kodinkonetarvikeliikkeestä.
Arkun toimivuuden testaus johtaa eskimokäännöksen kautta sairaalareissuun ja
kuntoutukseen. Kaikessa on silti hyvätkin puolensa. Ensinnäkin
Mielensäpahoittaja tutustuu nuoreen sivistyneeseen lättähattuun ja pääsee tämän
avulla sinuiksi sylitelevision eli tablettitietokoneen kanssa. Toisekseen hän saa
vihdoinkin yhteyden poikaansa ja osallistuu perhesuunnitteluun.
Kirjaan on ehkä kiireestä
johtuen päässyt pari kömmähdystä, joissa yksityiskohdat eivät ihan stemmaa
keskenään. Voipi tietysti ihmetellä sitäkin, että onnistuuko vanhalta ukolta
tällainen (sinällään tosi herkullinen) lause:
Aina pitää sanoilla leikkiä ja tehdä vaikeaksi. Kun on
kerran keksitty hyvä ja selvä sana niin kuin siivooja niin eikö se muuteta
puhtaanapitotyöntekijäksi. Pian ei ole ihminen ihminen vaan taidoiltaan ja
tahdoiltaan muuttuva kommunikointikykyinen organismi, jonka etuna on
peukalo-sormiote.
Kaiken
kaikkiaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on osuvaa sanailua ja hyvää
henkilökuvausta ja saavuttaa näin juuri sen, mihin on pyrkinytkin.
Asennekasvatustakin on: sallittakoon sodassa taistelleelle ja Suomea hiki
otsalla rakentaneelle vanhukselle oikeus päättää omasta elämästään niin kauan
kuin se käy päinsä! Kirjan loppu on lämmin ja ihana kädenojennus sukupolvien
yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti