PHILLIPS, JAYNE ANNE: Murhenäytelmä

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Yhdysvaltalainen Jayne Anne Phillips (s. 1952) nousi yleiseen tietoisuuteen novellikokoelmallaan Mustat kuviot (1979, suomeksi 1982) ja vakiinnutti sen jälkeen teos teokselta asemansa amerikkalaisen proosakirjallisuuden kärjessä. Hän toimii Rutgers-Newarkin yliopistossa New Jerseyssä englannin kielen professorina ja johtaa luovan kirjoittamisen opetusohjelmaa.

Murhenäytelmä pohjautuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui vuonna 1931 Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa. Phillips kuuli tästä tapauksesta ensimmäisen kerran omalta äidiltään, joka oli kahdeksanvuotiaana viety kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi. Kirjassa henkilöistä käytetään heidän oikeita nimiään ja todellisuuden tuntua lisätään vielä aidoilla valokuvilla, dokumenteilla ja lehtileikkeillä. Vain neljä kirjan henkilöistä on täysin keksittyjä. Näistä sovinnaissäännöksiä vieroksuva mummi Lavinia Eicher ja tarmokas lehtinainen Emily Thornhill ovat kunnianosoituksia Phillipsin omalle äidille, kun taas Emilyn älykäs suojatti Mason on isän muistoksi. Emilyn huumorintajuinen kollega Eric Lindstrom on saanut innoituksen Phillipsin ystävistä.

Kirja alkaa vuoden 1930 jouluaatosta, jota vietetään vastikään leskeksi jääneen Asta Eicherin ja hänen kolmen lapsensa kodissa Park Ridgessä Illinoisissa. Huolellisesti valmisteltuun juhlaan osallistuu myös perheen ystävä ja entinen vuokralainen Charles O’Boyle, joka elättelee toiveita Astan suhteen. Astalla on kuitenkin jo omia suunnitelmia: avioliitto kirjeenvaihtokerhon avulla löydetyn varakkaan ja sielukkaan Cornelius Piersonin kanssa takaisi hänelle itselleen luotettavan aviomiehen ja lapsille turvallisen elämän. Unelma muuttuu hirveäksi murhenäytelmäksi. Koko perhe katoaa.

Uhrien löytymistä ja Harry Powersin (alias Cornelius Piersonin, alias Joe Gildawin, alias Harm Drenthin) oikeudenkäyntiä seurataan Chicago Tribunen toimittajan Emily Thornhillin silmin. Emily onnistuu saamaan tutkimuksia johtavan poliisin puolelleen ja pääsee seuraamaan tapahtumia muita median edustajia läheisemmin. Hän liikuttuu Eicherin perheen kohtalosta kenties liikaakin ja eläytyy taiteellisesti lahjakkaan Annabelin ajatusmaailmaan. Annabel edustaa muuten realistisessa romaanissa mystiikkaa, sillä hän jää vielä kuolemansa jälkeen seuraamaan ja osittain ohjaamaan tapahtumia.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi niin moni järkevänä pidetty nainen lankesi Harry Powersin kaltaisen liukaskielisen ”auervaaran” uhriksi. Ainakin Astan kohdalla syy oli suurimmaksi osaksi taloudellinen, sillä aviomiehen äkillinen kuolema oli jättänyt perheen tyhjän päälle. Toisaalta Harry Powersissa tuntui olevan hypnoottista säteilyä.

Murhenäytelmä alkaa synkän pahaenteisesti ja jatkuu voimakkaita vihan ja murheen tunteita herätellen. Murhajutun vastapainona kertomus lempeästä ja epäitsekkäästä rakkaudesta ja suuresta ystävyydestä helpottaa hieman. Phillipsin teksti vetoaa kaikkiin aisteihin ja osoittaa suurta tietämystä vaikkapa musiikista:

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soittaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.