Kustantaja: Gummerus 2014
Anni Kytömäki (s. 1980) on valmistunut
luontokartoittajaksi eli hänellä on jo koulutuksenkin puolesta vankka luonnon
eliöiden ja elinympäristöjen tuntemus. Tämä näkyy Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jossa kuljetaan Suomen
metsissä etelästä pohjoiseen ja havainnoidaan kaikilla aisteilla pienimpiäkin
yksityiskohtia. Puista sammaliin, karhuista ötököihin, soista vuorenhuippuihin.
Ennen kaikkea lintuja: joutsenia, palokärkiä, kuukkeleita… Kaikki tämä
ammennetaan lukijalle runollisen kauniilla kielellä.
Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla
kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin
koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren.
Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää
metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee
säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen.
Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita
myöten.
Kultarinta jakaantuu
kahteen osaan. Vuosiluvut lukujen otsikossa kertovat missä mennään, mutta
etupäässä edetään ihan ajanmukaisessa järjestyksessä. Kirjan ensimmäisessä
osassa eletään vuodesta 1903 vuoteen 1926 ja kerrotaan Erik Stenforsin lapsuus-
ja nuoruusvuosista pääosin hänen omasta näkökulmastaan. Erikin isä on suurten
metsien omistaja, oikea patruuna, jonka unelmana on metsäteollisuuden
kehittäminen. Puut merkitsevät hänelle raaka-ainetta ja rahaa. Erik puolestaan
viehättyy metsien tutkimisesta ja suojelusta ja kouluttautuu biologiksi. Isä ei
ihan poikansa haihattelua ymmärrä, mutta sallii kuitenkin vapautta
järkiintymisen toivossa. Mutta entäpä kun Erik nai torpan tyttären, joka on
toiminut aktiivisesti punaisten joukossa? Rakkaussuhteesta syntyy Malla, joka toimii
ankkurina, kun Erikin elämä alkaa hajota käsiin.
Kirjan toinen osa ajoittuu
vuosiin 1926–1937 ja nyt näkökulma on Mallan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut
sijaisperheeseen, kauaksi eroon tutuista ihmisistä ja tutuista seuduista.
Kasvattivanhemmat tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä hiljaisen lapsen
kaipuuta ja vastarintaa, vaan toimivat taitamattomasti. Tai paremminkin: ajan
kasvatusmenetelmien mukaisesti. Isän poissaoloa ei selitetä Mallalle mitenkään,
joten ainoa keino löytää tähän jokin yhteys on hakeutua kummallekin rakkaaseen
ympäristöön eli metsään. Malla ei voi myöskään välttyä maata puistelevilta poliittisilta
tapahtumilta, sisällissodan jälkivaikutuksilta ja lapualaisliikkeen nousulta.
Kirja on paksuhko, sivuja
644. Ensimmäiset parisataa sivua lukee ihastuksen vallassa, nauttien osuvista
luontokuvauksista ja moniulotteisista henkilöhahmoista. Sitten teksti alkaa tuntua
toisaalta itseään toistavalta ja junnaavalta ja toisaalta hieman sirpaleiselta.
Ratkaiseva käänne pamahtaa eteen ihan yhtäkkiä, ilman pohjustusta, mutta tämä
saattaa olla tehokeinokin. Tässä kohtaa nimittäin kertoja vaihtuu Erikistä
Mallaksi, joka ei tietenkään isänsä toimista paljon tiedä. Onneksi juonen imu
palaa ja vie kirjan loppuun saakka, missä odottaa yllätys. Yksi kirjan
henkilöistä on karhu, joka tarinan päätteeksi saa suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia.
Onko karhun inhimillistäminen kuitenkaan tarpeen muuten realistisessa
kertomuksessa? Eihän tämä toki vähennä Kultarinnan vaikuttavuutta, sillä
kokonaisuutena se on todella hieno ja mieliinpainuva lukuelämys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti