RAEVAARA, TIINA: Yö ei saa tulla

Kustantaja: Paasilinna 2015

Tiina Raevaara (s. 1979) voitti vuonna 2006 Martti Joenpolven novellikilpailun ja sai vuonna 2011 Runeberg-palkinnon novellikokoelmastaan  En tunne sinua vierelläni. Hän on opiskellut biologiaa ja väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla.

Yö ei saa tulla on dekkari siinä mielessä, että siinä tehdään murha – kaiketikin. Kaikenlaista tapahtuu, mutta kuin hirveässä unessa tai houreessa, jossa mistään voi olla ihan varma. Kauhukirjallisuuteenkin Raevaaran teoksen voisi luokittaa, vaikka kuvatut painajaiset ovat selvästi pään sisällä. Lukijan ahdistus tulee aavistelusta, miten henkilöt mahtavat reagoida harhoihinsa.

Kuulin sydämenlyönnit korvissani, tai oikeastaan koko päässäni. Kuin joku olisi puristanut kalloani rytmikkäästi. Paine pääni sisällä kasvoi, hellitti, kasvoi taas. Oikeastaan koko huone tuntui laajentuvan ja supistuvan samassa tahdissa. Seinät työntyivät sänkyä kohti ja vetäytyivät taas kauemmaksi. Maailma kumisi.

Kirjan päähenkilö on parikymppinen Johannes, joka työskentelee kelloliikkeessä alati eteenpäin tikittävän ajan keskellä. Hänen oma aikansa on pysähtynyt viiden vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hukkui läheinen kasvinkumppani Aalo. Tekikö Aalo itsemurhan, kun suhde keski-ikäiseen liikemieheen, Sandvalliin, paljastui? Johannes ei oikein muista. Nyt vuosien tauon jälkeen hän tapaa Aalon kaksoisveljen Antin, joka ilmoittaa aikovansa tappaa Sandvallin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja Johannes ajautuu tahtomattaan tilanteesta toiseen. Yöllä piinaavat painajaiset ja päivällä epämääräisen pelottavat näyt. Vainotaanko Johannesta vai onko hän tulossa hulluksi? Onko hän tietämättään tehnyt jotain pahaa?

Kirja on synkkä ja täynnä symboliikkaa. Useaan otteeseen viitataan Nukkumattiin, joka ei ole suinkaan iloinen pikkumies, vaan Kuun toisella puolella asuva teräväkyntinen hirvitys, joka käy öisin kaivamassa silmät päästä kaikilta unettomilta. Silmät ovat muutenkin kirjassa tärkeässä asemassa: kauniit silmät, sokeat silmät, valehtelevat silmät, pelottavat silmät, vaurioituneet silmät, tekosilmät, vaihdetut silmät. Tähän liittyvät myös Johanneksen kokemukset nukeista: ihmisistä, jotka on kursittu kasaan palasista tai jotka alun perinkin ovat olleet keinotekoisia. Toisena keskeisenä teemana ovat unet, jotka sisältävät vihjeitä ja tietoa – jos ne vain osaa tulkita.

Yö ei saa tulla on tyyliltään ja tunnelmaltaan niin epäsuomalainen, että helsinkiläisten paikannimien mainitseminen saa joka kerta hämmästymään. Innoittajana onkin ollut saksalainen E. T. A. Hoffmann, joka käsitteli teoksissaan sekä Nukkumattia (Der Sandman) että mekaaniseen nukkeen rakastuvaa miestä. Raevaaran romaani on niin taitavasti rakennettu ja niin sujuvasti kirjoitettu, että se on pakko lukea miltei yhdellä istumalla. Jälkikäteen olo on kuitenkin outo, ikään kuin olisi sukeltanut liian syvälle jonnekin pimeään ja vääristyneeseen.

Talot kumartuivat katujen ylle, nojasivat läkähtyneinä ainoaan suuntaan, jossa oli tyhjää tilaa. Usvan, tai ehkä höyryn, määrä oli lisääntynyt katujen yllä. Se liukui autoteitä pitkin kuin vesi. Kaupunki oli musta, usva valkoista lietettä sen uomissa.