25.5.2015

MAGEE, AUDREY: Sopimus

Kustantaja: Atena 2015
Alkuteos: The Undertaking
Suomennos Heli Naski

Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Kirja alkaa omalaatuisella vihkiseremonialla. Eletään natsiajan Saksassa, jossa jokaisen velvollisuus on elää ja kuolla isänmaan puolesta ja hedelmällisessä iässä olevien tuottaa rotupuhtaita lapsia. Peter Faber on ammatiltaan opettaja, aatteeltaan kansallissosialisti ja näöltään miellyttävä eli hyvin kelvollinen Katharina Spinellin puolisoksi. Avioliittosopimus tehdään hyötytarkoituksessa, mutta yllättäen nuoret rakastuvat toisiinsa Peterin naimaloman aikana ja saavat lapsenkin alulle. Loman jälkeen tiet eroavat: Peter palaa itärintamalle ja Katharina jatkaa elämäänsä Berliinissä vanhempiensa kanssa. Helliä ja kaipaavia kirjeitä, tulevaisuudenunelmia. Peterin mielessä Katharina elää puhtaana ja täydellisenä ja Katharinan silmissä Peter on itsensä isänmaan puolesta uhraava pyhä sankari.

Kirjassa seurataan vuoronperään Peterin ja Katharinan elämää, jolloin syntyy puhutteleva kontrasti. Peterin sotaretki ei ole suurenmoinen ja sankarillinen, vaan nälän, syöpäläisten ja pelon sävyttämä painajainen. Idealismi haihtuu vähitellen Venäjän hankiin ja hyytävään tuuleen ja samalla kunnioitus ihmishenkeä kohtaan. Stalingradissa taistelevat turtuneet sotilaat, joita vain eloonjäämisen vietti pitää pystyssä. Katharina puolestaan nauttii ylellisyydestä. Isä tyhjentää öisin Berliiniä juutalaisista ja saa salaperäiseltä tohtori Weinartilta siitä palkkioksi upean asunnon, ruokatarvikkeita ja kutsuja loisteliaisiin juhliin. Kukaan perheenjäsenistä ei tunne syyllisyyttä, säälistä puhumattakaan. Katharinan äiti alkaa kyseenalaistaa sotaa vasta siinä vaiheessa, kun sen uhriksi joutuu oma poika, mutta isää sekään ei liikuta. Hän on selkärangaton opportunisti, joka haluaa pelastaa vain oman nahkansa ja jonka puheet ovat ulkoa opittuja fraaseja. Katharinakin on monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta yllättävän tunteeton huonompiosaisia kohtaan, mutta kohtalo iskee aikanaan vääjäämättä takaisin.

Sotakirjeenvaihtajana vuosikausia toiminut irlantilainen Audrey Magee (s.1969) tuli kymmenen vuotta sitten elämässään käännekohtaan. Hän ei halunnut enää raportoida sodista, vaan oppia ymmärtämään, miksi suuren kriisin hetkenä tavallisesta ihmisestä tulee hirviö. Natsi- Saksa taas oli ihmiskunnan historian häpeällisin ja alhaisin ajanjakso ja myös vaihe, jonka jokainen tietää. Näin syntyi romaani Sopimus. Magee kirjoittaa sujuvasti ja vivahteikkaasti eikä kaihda inhorealistisiakaan yksityiskohtia. Kaikkein hyytävintä on eleettömyys, jolla hän kuvaa niin saksalaisten kuin venäläisten hirmutekoja – aivan kuin ne olisivat jotain arkista ja itsestään selvää. Kevennystä tarinaan antavat runsaat dialogit, sillä niissä kukkii joskus hyvinkin musta huumori. Kirjan loppu on sopivan lakoninen ja uskottava vailla selittelyn makua. Kaiken kaikkiaan Sopimus on kirja, jota jää pohtimaan pitkäksi aikaa ja hyvä niin. Eikö maailmassa tälläkin hetkellä tapahdu asioita, joiden seurauksena ihminen saattaa luiskahtaa kuin huomaamattaan väärälle tielle?

18.5.2015

HONKASALO, LAURA: Perillä kello kuusi

Kustantaja: Otava 2015

Laura Honkasalo (s. 1970) valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan taidehistoria. Hän on myös opiskellut keskiajan kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja suorittanut kirjallisuuden Master of Arts -tutkinnon Kentin yliopistossa. Vuonna 2001 Honkasalo sai Kalle Päätalo -palkinnon 1970-luvun suomalaista yhteiskuntaa ruotivasta teoksestaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Perillä kello kuusi -romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. On nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset Piitu ja Eetu selvittelevät kuolleen isänsä jäämistöä. Kumpikin suree syvästi, mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei perheessä kaikki ole ollut ihan kohdallaan. Vuoden 1966 tapahtumista kertova osuus selventää syitä ja seurauksia.

Rakennusinsinööri Riston perimä sukufirma menestyy 1960-luvun huumassa, kun vanhoja ”kermakakkutaloja” puretaan tulevaisuuden unelmien tieltä pois. Riston työpäivät jatkuvat kosteilla iltatilaisuuksilla ja vierailuilla strip-tease-paikoissa, mistä korvauksena vaimolle hankitaan kodinkoneita, koruja ja design-tavaraa ja aikuistuville tyttärille sallitaan vähän kaikkea. Kuitenkin niin vaimo kuin lapset kaipaisivat ennen kaikkea perheenpään läsnäoloa, läheisyyttä ja osallistumista kodin asioihin. Vuokko-vaimo hoitaa kodin, puutarhan ja lapset (tosin luotettavan kotiapulaisen ja puutarhurin avulla), niittää mainetta loistavana juhlienjärjestäjänä ja edustaa vaimoista tyylikkäimpänä ja hoikimpana. Hän tympääntyy yhä enemmän elämäänsä, mutta mitä hän voisi tehdä? Avioero merkitsisi sosiaalisen aseman ja taloudellisen turvan menetystä. Vai löytyisikö ratkaisu nuoresta sisustussuunnittelijasta, Martista?

Vuokko on yksi kirjan kolmesta keskeisestä naishahmosta. Toinen on hänen nuorempi tyttärensä Pirjo-Riitta eli Piitu. Vuonna 1966 Piitu on kuusitoistavuotias hootenanny-tyttö ja yhteiskunnallisesti valveutunut naisasianainen, mutta myös isän kainaloon käpertyvä lapsi. Hänen raikkaat ja suorasukaiset ajatuksensa muuttavat yllättävällä tavalla isotäti Aunen elämää, kun naiset ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla tutustuvat toisiinsa. Aune on kirjan kolmas tärkeä naishahmo ja oikeastaan kaikkein mielenkiintoisin. Hän on saanut ahdashenkisen uskonnollisen kasvatuksen ja elää edelleen ankarien oppien mukaan ja hurskaat lauseet huulillaan sallimatta itselleen mitään ylellisyyttä tai hauskuutta. Hän on firman tunnontarkka sihteeri, joka auliisti ja kyselemättä tekee ylimääräisiä hommia, kunhan pomo vain osoittaa hieman huomiota. Kun luottamus esimieheen alkaa murentua, murtuu myös menneisyyden painolasti ja Aune aloittaa kokonaan uudenlaisen elämän.

Honkasalo kuvaa eloisasti 1960-lukua muodin, musiikin ja ajatusten välityksellä. Aimo annos ironiaa on esimerkiksi Vuokon ajatusmaailman kohdalla: kultaiseen häkkiinsä jumittunut nainen haluaisi tyttäriensä olevan naisellisia, muodista ja pojista kiinnostuneita, avioliittoa kohti kurottautuvia. Tasa-arvo on ajatuksena ihan mahdoton: kuka olisi perheen pää, jos mies ja vaimo ansaitsisivat yhtä paljon?

Maailma muuttui liian nopeasti, tekokuut taivaalla, simpanssi matkusti avaruuteen, joukkotuhoaseet ja myrkyt. Kohta voisi kuulemma aterian korvata pillereillä ja autot alkaisivat lentää. Ja Risto repimässä keskustaa maan tasalle tehokkaammin kuin neuvostoliittolaisten pommikoneet.

Riston suuret suunnitelmat ovat tuomittuja epäonnistumaan, rakennukset eivät kestä edes hänen kuolemaansa saakka. Kolmessakymmenessä vuodessa innon ja uhon tilalle on astunut nujertava lama. Entäpä kirjan muut henkilöt? Heidän hieman yllättävistäkin kohtaloistaan kerrotaan kirjan lopussa, kun palataan taas vuoteen 1996 ja Riston hautajaisiin.

Kirjassa aikatasot on selkeästi merkitty luvun otsikoihin, joten lukija pysyy hyvin mukana. Teksti on kepeää ja vetävää ja repliikeissä käytetty slangi vielä lisää aitouden tunnelmaa. Mistään pastellinsävyisestä kiiltokuvasta tässä ei ole kyse, vaan aidoista ihmisistä elämänsä käännekohdissa.

11.5.2015

JONES, SADIE: Ehkä rakkaus oli totta

Kustantaja: Otava 2015
Alkuteos: The Fallout
Suomennos: Marianna Kurtto

Sadie Jones syntyi vuonna 1967 ja varttui Chelsean kaupunginosassa Lontoossa. Hän työskenteli 15 vuotta tv-käsikirjoittajana, mitä pitää hyödyllisenä harjoitteluna kirjailijauraa ajatellen. Jo esikoisromaani The Outcast (2008) herätti laajaa huomiota ja sai esikoisteokselle myönnettävän Costa-palkinnon. Kansainvälinen läpimurto tapahtui neljännellä romaanilla Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout, 2014). Siinä Jones hyödyntää tietämystään niin teatterimaailmasta kuin kirjoittamisesta, sillä hänen äitinsä on näyttelijä ja isänsä runoilija ja käsikirjoittaja. Omaelämäkerrallisuutta teoksessa ei kuitenkaan ole.

Lucasz (Luke) Kanowskin lapsuutta ja nuoruutta 1960-luvulla varjostavat äidin mielisairaus ja isän alkoholismi. Koulun jälkeen Luke työskentelee paremman puutteessa paperitehtaan konttorissa, mutta teatteri on hänen intohimonsa. Hän lukee näytelmiä, käy katsomassa esityksiä, kerää käsiohjelmia ja kritiikkejä ja yrittää itsekin kirjoittaa. Sattuman oikusta hänen tielleen osuu eräänä sateisena iltana ikäisensä pariskunta: Paul, joka haaveilee tuottajan urasta, ja Leigh, joka työskentelee opiskelijateatterin rekvisitöörinä. Luke muuttaa Lontooseen Paulin ja Leighin luo ja kolmikko perustaa kokeellisen teatterin. Karismaattinen Luke tosin on pilata kaiken naistenkaatajan otteillaan, mutta onnistuu sentään pelastamaan tilanteen menestykseksi osoittautuvalla näytelmällään. Sitten Luke rakastuu eteeriseen Nina Jacobsiin.

Nina viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Mat-tädin hoivissa, samalla kun Marianne-äiti liehuu ympäriinsä luomassa uraa. Mat on arkinen ja järkevä eikä uskalla osoittaa rakkauttaan Ninaa kohtaan, joten hän ei myöskään saa mitään vastineeksi. Nina palvoo hurmaavaa ja itsekeskeistä äitiään ja ajautuu tämän ohjailemana ensin näyttelijäksi ja myöhemmin rikkaan tuottajan melko onnettomaksi vaimoksi. Sitten Luke Kanowski astuu kuvioihin.

Ehkä rakkaus oli totta kuvaa teatteriammattilaisten elämää kaikkine epävarmuustekijöineen, mutta myös onnistumisen myötä tulevine euforioineen. Se on kertomus rakkauden eri muodoista ja ystävyydestä, joka pystyy antamaan paljon anteeksi. Henkilöhahmot ovat lihaa ja verta hyvine ja huonoine puolineen, ristiriitaisine tunteineen ja tekoineen. Lukesta alkaa tarinan mittaan pitää yhä enemmän, vaikka hänen kaikkia ratkaisujaan ei hyväksyisikään. Niille on kuitenkin aina olemassa jokin selvä syy. Ninan kohdalla käy ihan päinvastoin. Hänestä paljastuu itsekkyyttä, epärehellisyyttä ja taipumusta käyttää toisten tunteita omaksi hyödykseen. Kieleltään ja tyyliltään kirja on tyylikäs ja konstailematon. Jotenkin tulee mieleen jopa Ian McEwan.

PS. Miksikähän kirjan nimeksi on Suomessa annettu Ehkä rakkaus oli totta? Alkuteoksen nimi The Fallout on napakka, eikö sitä olisi voinut hyödyntää?

PS2. Kirjaan on tulossa jatko-osa, ehkä toinenkin.


PS3. Sadie Jonesin kotona on paljon suomalaista designia. Arkkitehti-aviomies ihailee Alvar Aaltoa.

4.5.2015

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Kuinka sydän pysäytetään

Kustantaja: WSOY 2015

Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) on monipuolinen kirjailija. Hän on julkaissut kaksi fantasiasävytteistä nuortenromaania ja kolme kuvakirjaa, joissa kuvittajana on toiminut Miranda-tytär. Kuvakirjoista voisi erityisesti mainita Hallava hevonen -teoksen, joka käsittelee kuolemaa herkästi ja kauniisti. Novellikokoelmia Koskiselta on ilmestynyt kaksi, joista Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään sisältää laadukasta tieteiskirjallisuutta. Romaaneista Paholaisen vasara edustaa kauhukirjallisuutta, mutta voittopuolisesti Koskisen romaanit ovat historiallisia ja käsittelevät mm. kristinuskon alkuaikaa, ristiretkiä ja Suomen lähihistoriaa. Suuren yleisön tietoisuuteen Koskinen tuli vuonna 2013, kun hänen teoksensa Ystäväni Rasputin oli ehdokkaana Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Historiallisten romaanien sarjaa jatkaa kevään uutuus Kuinka sydän pysäytetään, mutta sitten taitaakin seurata jotain muuta (arvelee kirjailija itse).

Kuinka sydän pysäytetään -teoksen päähenkilö ja minäkertoja on Juho Kivilaakso. Hänen isänsä Viktor Stendahl oli tsaarin armeijan upseeri ja Mannerheimin hyvä ystävä, sotilas henkeen ja vereen. Hän ihanteenaan oli spartalainen kuri ja sotataito, jossa kokonaisia joukko-osastoja voitiin tarvittaessa uhrata yhteisen edun nimissä eikä yksilöllä ollut mitään merkitystä. Pientä Juhoakin isä yritti karaista ja koulia ankarilla menetelmillään aina vieraillessaan kotona Helsingissä. Venäjän vallankumouksen aikana eversti Stendahl siirtyi bolsevikkien puolelle; ei suinkaan ideologisista syistä, vaan saadakseen mahdollisuuden sotia vielä pitkään. Perhe jäi oman onnensa nojaan ja ilman Mannerheimin väliintuloa sille olisi valkoisten hallitsemassa Suomessa käynyt todella huonosti. Myöhemmin Mannerheim otti kadettikoulusta valmistuneen Juhon epäviralliseksi avustajakseen, ehkä osittain vanhan ystävyyden nimissä, mutta myös nuoren miehen diplomaattisista taidoista vaikuttuneena. Mannerheim halusi pitää Suomen erossa sodasta ja löysi nuoresta kadetista hengenheimolaisen, joka oli valmis käymään vaikka yksinään ja epäilyttävin keinoin asekauppiaita ja sotaintoilijoita vastaan.

Koskinen vangitsee lukijan mielenkiinnon taitavasti. Aluksi tarjoillaan täkyjä eli välähdyksiä eri vuosilta lähtien Juhon lapsuudesta Pietarissa vuonna 1913 ja päätyen Laatokan Karjalan evakuointiin vuonna 1939. Miksi ihmeessä Juho halusi oman henkensä uhalla Hyrsylänmutkaan? Miksi hän ei mennyt Lauran kanssa naimisiin, vaikka selvästikin rakasti tätä yli kaiken? Selitys Juhon toimiin tulee myöhemmin. Hän tekee pahoja tekoja, mutta harvemmin saadakseen niistä itselleen hyötyä, vaan aivan muut asiat mielessään. Esimerkiksi saavuttaakseen vihdoinkin isänsä hyväksynnän.

Teoksen alanimekkeenä on "Romaani sodasta ja rakkaudesta". Sotakuvauksia kirjassa onkin paljon, kun Juhon mukana liikutaan Laatokan Karjalassa ja poiketaan myös Kollaan ja Raatteen näyttämöille. Kuvaukset ovat hyvin todentuntuisia ja kaunistelemattomia, mutta raa’an toiminnan vastapainona on miesten välinen luja luottamus ja kumppanuus. Purnareita ei Juhon ympärillä juuri ole, vaan loppuun asti uupuneinakin miehet uhoavat taistelutahtoa. Entäpä rakkaus? Kyllä kirjassa sitäkin on, mutta... Koskinen kirjoittaa tyylikkäästi ja – nykykirjallisuudessa melko harvinaisesti – ilman kirosanoja.

PS. Kirjan hämmentävän nimen selitys löytyy Lauran lausahduksesta: ”Sydämen voi pysäyttää monella tavalla. Luodilla, rakkaudella tai vaikka myrkyllä.”