Kustantaja: WSOY 2015
Alkuteos: All the light we cannot see
Suomennos: Hanna Tarkka
Miksi me sanomme
näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy
toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti,
lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.
Valosta ja sen puuttumisesta kertoo Anthony Doerrin romaani Kaikki
se valo jota emme näe. Vuonna 1934 pimeys on Euroopassa jo nousemassa,
mutta harvapa sitä tajuaa. Kirjan päähenkilöistä ranskalainen Marie-Laure
LeBlanc on tuolloin kuusivuotias ja saksalainen Werner Pfennig seitsemän.
Näiden kahden kertomukset limittyvät toisiinsa ja tiet lähenevät, kunnes
yhtyvät elokuun alussa vuonna 1944 Saint-Malossa, vanhassa ranskalaisessa merenrantakaupungissa.
Muitakin kertojia kirjassa on, mutta heitä tarvitaan lähinnä tarkentamaan
taustoja ja tuomaan lukija kirjan lopussa nykyaikaan.
Äiditön Marie-Laure menettää näkönsä kuusivuotiaana, mutta ihanista
ihanin isä opettaa kärsivällisesti ja kekseliäästi tytön selviämään
omatoimisesti. Apuna hän käyttää esimerkiksi lähiympäristöstä rakentamaansa
pienoismallia. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään, kuuntelee ja haistelee,
piirtää päässään karttoja.
Hänen
mielikuvituksessaan ja unissaan kaikella on värinsä… Isästä säteilee tuhansia
värejä, opaalinhohtoa, mansikanpunaista, syvää punaruskeaa, villiä vihreää;
isästä uhoaa öljyn ja metallin haju, kuin lukon haittalevy liukuisi
paikoilleen, kun hän liikkuu avainniput kilisten. Hän on oliivinvihreä
puhuessaan osaston esimiehelle, oranssi ja yhä oranssimpi puhuessaan
kasvihuoneiden mademoiselle Fleurylle ja kirkkaanpunainen yrittäessään laittaa
ruokaa. Iltaisin hän hohtaa safiirinvärisenä, kun hän istuu höyläpenkin ääressä
ja hyräilee lähes kuulumattomasti savukkeenpätkän hehkuessa prismaattisen
sinisenä.
Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä, joten
Marie-Laure saa tutustua omalla tavallaan museon kokoelmiin ja löytää
elinikäisen intohimonsa: kotilot. Museon tärkeimmästä aarteesta hänelle vain
kuiskaillaan. Liekkien meri -niminen sininen timantti on monen oven ja lukon
takana, sillä tarinoiden mukaan siihen liittyy kirous: kiven omistaja elää
ikuisesti, mutta kaikkia hänelle rakkaita ihmisiä kohtaa onnettomuus
onnettomuuden perään. Saksalaisten miehittäjien lähestyessä Pariisia isä
tyttärineen pakenee Saint-Malon kaupunkiin mukanaan jalokivi, ehkä aito
timantti, ehkä jäljennös.
Viidensadan kilometrin päässä valkotukkainen, pienikokoinen Werner
varttuu siskonsa kanssa orpokodissa Essenin hiilikaivosalueella. Jo
seitsenvuotiaana hän onnistuu kokoamaan radion, joka vastaanottaa lähetyksiä
eri puolilta maailmaa. Kuunnella saisi vain kansallissosialistien
propagandakanavia, mutta Werneriin tekee suurimman vaikutuksen ranskalainen
ääni, joka kertoo lapsille luonnon ihmeistä, esimerkiksi valosta. Ilmeisen
lahjakkuutensa ansiosta Werner pääsee 14-vuotiaana Valtakunnalliseen
poliittiseen koulutusinstituuttiin, minne lähtee mielellään – ei vakaumuksesta,
vaan välttyäkseen joutumasta kaivokseen jossa isä on kuollut.
He rynnivät
yhdessä sisään porteista, hotkivat paistettuja kananmunia ruokasalissa,
marssivat kaikki yhdessä neliöpihan poikki, suorittavat nimenhuudon,
tervehtivät lippua, ampuvat kivääreillä, uivat ja kärsivät yhdessä. Heistä
jokainen on savikimpale, ja tanakka, kiiltäväihoinen komendantti on keraamikko,
joka dreijaa heistä neljäsataa täsmälleen samanlaista pyttyä.
Werner ahdistuu aikaa myöten yhä enemmän näkemästään epäinhimillisyydestä
ja myös omasta pelkuruudestaan vääryyksien edessä. Sotaan on lempeän
Wernerinkin silti mentävä, paikallistamaan laittomia radiolähetyksiä Puolassa,
Venäjällä, Itävallassa ja lopulta myös Ranskassa, San-Malon alueella.
Kaikki se valo
jota emme näe on antoisa lukuromaani, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Ehkä se
johtuu toisiinsa limittyvien lukujen keveästä lyhyydestä, ehkä oivaltavasta
kielestä. Nuoriin päähenkilöihin kiintyy nopeasti, mutta myös aikuisissa on
koskettavia tyyppejä, joiden toivoisi selviytyvän sodan kurimuksesta.
Jännityksen kohteita on itse asiassa useampiakin ja tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä
kun monet pienet sattumukset liittyvät toisiinsa. Kaikki on hyvin uskottavaa,
myös sodan herättämät tunteet ja teot. Hyytävimpiä jaksoja ovat varmaan
kuvaukset siitä, miten saksalaiseen eliittikouluun pyrkivien rotupuhtaus
mitataan ja kouluun päässeiden kestokyky pistetään säälimättä koetukselle –
varsinkin kun ne kerrotaan niin lempeän kauniilla kielellä. Kaikki ei käy
hyvin, mutta murheenkin keskellä kimmeltää toivo.
Amerikkalainen Anthony Doerr (s. 1973) aloitti kirjoittamisen
kahdeksanvuotiaana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2002. Kaikki se valo
jota emme näe oli työn alla kymmenen vuotta, mutta osoittautuikin sitten
menestysteokseksi ja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti