KETTU, KATJA: Yöperhonen

Kustantaja: WSOY 2015

Katja Kettu (s. 1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen kolmannella romaanillaan Kätilö, joka sai vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2012 sekä Runeberg-palkinnon että Kiitos kirjasta -mitalin. Uutuusromaani Yöperhonen oli itse asiassa tekeillä jo ennen Kätilöä, mutta jäi hautumaan, kun Kätilö alkoi vyöryä Ketun tajuntaan valtavalla voimalla. Nyt Kettu tyytyväinen; ajan kuluessa on tullut uskallusta vetää laajempia linjoja venäläisestä yhteiskunnasta ja taitoa tiivistää ajatuksia.

Yöperhonen liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä mennään. Toisaalta ollaan 1930-luvulla, jolloin valkokenraalin tytär Irga hiihtää sisupäissään Suomen Petsamosta Neuvostoliittoon. Irga odottaa lasta venäläiselle akiteeraaja Suenhampaalle ja uskoo rakkauden olevan rajan takana odottamassa. Toisin käy. Tie vie Siperiaan Vorkutan vankileirille, missä ”Poliittiset” ovat pohjasakkaa. Irga selviää lähes 20 vuoden nälästä ja piinasta toisaalta oman sisunsa ja toisaalta muutaman tärkeän ihmisen avulla. On siskoksi löytynyt marilainen Elna, on juutalainen lääkäri Olga, on rakastettu Aleksei.

Toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa eli vuotta 2015. Suomalainen Verna saapuu Volgan mutkassa sijaitsevaan Lavran kylään isänsä hälyttämänä. Isä Henrik, hullunpuoleinen kansatieteilijä, uskoi löytäneensä uutta tietoa siperialaisella vankileirillä kuolleesta äidistään, mutta Vernan saapuessa kylään isä onkin kuollut. Verna joutuu siis selvittelemään sekä isänsä että isoäitinsä kohtaloita, mutta vaikealta tietojen kerääminen tuntuu. Ihmiset vaikenevat, pelkäävät. Koko Lavran marilaiskylään tuntuu kohdistuvan selittämätön uhka. Silti Verna löytää sieltä suurenmoisen, kuuman rakkauden.

Kettu kirjoittaa Yöperhosessakin tunnusomaisella tyylillään, pohjoisen murretta viljellen. Välillä erikoisten sanojen käyttö tuntuu liialliselta ja tarkoitushakuiselta, mutta sitten teksti imaisee taas mukaansa. Verevää ja suorasukaista on toiminta, kiima kiehuu ja vetää ihmisiä toistensa puoleen.

Kaksi vierasta olentoa sulaa yhdeksi liikkeeksi. Minun mahlani sulaa maan mahlaan, tulivanat pakenevat jossain laskevan auringon tieltä, illansyntyneet liskot hierovat pergamentinohuita vatsojaan toisiaan vasten, vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kirjassa tapahtuu kuvottavia asioita, kun kamppaillaan vallasta tai pelkästään mahdollisuudesta elää. Etenkin naisten osa on hirveä silloin, kun mielivalta pääsee valloilleen ja inhimillisyys karisee pois. Tämä kärjistyy vankileirillä, mutta onko nykyhetki paljonkaan parempi? Kirjassa kuvattu Vova, valtaa juuri nyt pitävä Tsaari, on hyytävä esimerkki tästä.

Kettu on tehnyt kirjaansa varten paljon pohjatyötä, mistä todistaa mittava lähdeluettelo. Historialliset faktat ovat kohdallaan, mutta lisänä on vielä mytologinen ulottuvuus: marilainen kulttuuri uhrilehtoineen ja taikoineen. Se tuo kirjaan kiehtovan epätodellisen tunnelman, joka lähentelee painajaista. Entä selviääkö Yöperhosen eli Motyljokin arvoitus? Onko se ört, jonkun sielu?

PS. Eemil Karilan maalaus kirjan kannessa on kerrassaan upea, kiehtovan surrealistinen.