Kustantaja:
Otava 2016
Alkuteos:
The Outcast
Suomennos: Marianna Kurtto
Lontoolaisen Sadie Jonesin vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt romaani Ehkä rakkaus oli totta keräsi sekä lukijoilta että kriitikoilta kiitosta. Sen vanavedessä saadaan nyt Jonesin Costa First Novel -palkinnon voittanut esikoisteos Kotiinpaluu,
joka ilmestyi alun perin vuonna 2008.
Elokuussa 1957 palaa 19-vuotias pörssimeklarin poika Lewis
Aldridge kotiin kahden vuoden vankilatuomion jälkeen. Vastaanotto kotona on
jäätävä ja muualla kylässä palavan vihamielinen. Miksi? Seuraavaksi kirjassa
aletaankin selvitellä tapahtumien taustoja ja lähdetään liikkeelle vuodesta
1945, hetkestä jolloin Lewisin isä Gilbert palaa sodasta takaisin kotiin. Ihanan
boheemin äitinsä Elizabethin seuraan tottunut Lewis on ymmällään.
Lewis olisi halunnut
että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen
sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt
vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti
lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja
olisi ollut helpompaa jos hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun
ei kuitenkaan ollut.
Hyvin eivät asiat sitten sujukaan. Jostain syystä Gilbert
tuntee alun alkaen vastenmielisyyttä poikaansa kohtaan – olisiko mustasukkainen
vaimon tätä kohtaan osoittamasta hellyydestä ja huomiosta? Kun Elizabeth kuolee
traagisesti, sysää Gilbert Lewisin luotaan ja jättää tämän yksin tuskansa ja
syyllisyydentunteensa kanssa. Pojan sulkeutuneisuutta pidetään tunteettomuutena ja ajoittaisia kuohahduksia osoituksena kieroutuneisuudesta, joka on juurittava pois kurin ja rankaisun avulla. Näin jatkuu vuodesta toiseen, kunnes Lewis murtuu
epäoikeudenmukaisuuden ja pahansuopuuden alla ja lähtee tuhon tielle. Hän voi
vain kysyä isältään:
”Miksi et voinut uskoa
minuun? Uskoa minuun edes vähän? Kaikki ne kerrat kun lukitsit minut
huoneeseeni, uhkailit, kerroit ettei minusta ole mihinkään ja että minussa on
jotain vialla – minä olin lapsi, olin pieni lapsi. Jos olisit vain uskonut
minuun edes hetken aikaa ja ollut puolellani – muttet pystynyt siihen. Kyllä,
minä juon, kyllä, minä viiltelen itseäni. Luoja sentään, etkö sinä edes
halunnut auttaa?”
Naapuritalossa puolestaan koetaan toisenlaista helvettiä.
Perheenisä, vauras liikemies, näyttää joviaalilta vitsiniekalta, mutta saa
suurimman nautintonsa pahoinpitelemällä perheenjäseniään. Uskomattominta on se,
että perhe vaikenee asiasta ja pitää kaikkea aivan normaalina. Äiti ei suojele
lastaan, vaan seuraa tapahtumia kylmästi sivusta. Yksinäinen ja turvaton Kit-tyttö
saa lohtua Lewisin hajamielisestä huomaavaisuudesta ja palvoo tätä kuin pyhimystä.
Entäpä, kun ihanteellinen kuva väistämättä särkyy?
Kotiinpaluu-romaani
on täysin uskottava kuvaus pikkukaupungin tekopyhyydestä ja kulissien
takaisesta pahoinvoinnista ja siksi niin vaikuttava. Lukijankin tunteet
nousevat pintaan, kun sekä Lewisin että Kitin piina jatkuu jatkumistaan. Vasta
kirjan viimeisillä sivuilla alkaa uskoa, että heillä sittenkin saattaa olla
valoisampi tulevaisuus edessään.
PS. Alkuteoksen nimi The
Outcast kuvaa kirjan sisältöä täydellisesti. Eikö suomen kielestä olisi löytynyt
sille sopivaa vastinetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti