KINNUNEN, TOMMI: Lopotti

Kustantaja: WSOY 2016

Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani Neljäntienristeys valloitti vuonna 2014 niin kriitikot kuin lukijat ja voitti lukuisia palkintoja. Lopotti on Neljäntienristeyksen itsenäinen sisarteos: samojen tuttujen henkilöiden parissa ollaan. Tällä kertaa lähemmän tarkastelun kohteena ovat suvun jäsenistä sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas, homoseksuaali. He ovat erilaisia, ympäristön normeista poikkeavia, ja joutuvat siitä kärsimään.

Helena joutuu yhdeksänvuotiaana pois kodin turvasta, sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä lapsia opetetaan tutustumaan ympäristöönsä niin, että pystyvät kulkemaan siellä ilman valkoista keppiä yhtä reippaasti ja ryhdikkäästi kuin näkevät. Toki tapaturmia sattuu ja kuolemantapauksiakin, mutta sokean on sopeuduttava. Hän on aistiviallinen, jonka ei pitäisi edes harkita avioitumista ja lasten hankintaa. Helena kuitenkin pärjää, saa ammatin rakastamansa musiikin parissa ja kokee rakkauden huuman. Hän ei unelmoi näkemisestä, koska arvelee muiden aistien kertovan ihmisistä ja ympäristöstä paljon tärkeämpiä asioita.

Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuin arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo.

Tuomas puolestaan oivaltaa jo varhain seksuaalisen suuntauksensa ja hakeutuu siksi pois pieneltä paikkakunnalta., jossa kaikki tietävät toisensa asiat. Ei homoseksuaaleilla ole helppoa 1980-luvulla vielä suuressakaan kaupungissa, vaan ennakkoluulojen synnyttämään väkivaltaan joutuu tottumaan. Moni murtuu ja päätyy itsemurhaan. Onnesta, rakkaudesta ja omista lapsista voi vain haaveilla. Vertailukohtana mieleen muistuu ruotsalaisen Jonas Gardellin teos Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Kaikki vaeltavat ja toivovat löytävänsä jonkun nimettömän ja uuden. Jonkun jonka kanssa voisi yhdessä jakaa haaveen maailmasta, jossa kuljettaisiin käsi kädessä. Jossa maattaisiin sängyllä lauantaiaamuisin, kun aurinko etsii kaihtimien raoista heränneitä. Luettaisiin koko päivä yhdessä ääneen Nlle Puhia. Ole sinä Nasu ja Pöllö, niin minä luen kaikki Ihaat.

Kirja kuvaa liikuttavasti myös luopumista. Edellisten sukupolvien edustajat kuolevat pois ja vastaavasti uusia ihmisiä liittyy sukuun, tutut paikat muuttuvat, uusia tapoja otetaan käyttöön. Salassa pidettyjä asioita paljastuu ja oikeiksi luullut käsitykset kumoutuvat – eikä enää voi korjata mitään. On vain tyytyminen siihen, mikä on osaksi tullut.

Loistavan esikoisteoksen jälkeen jatkoa odottaa innostuksen ja huolen sekaisin tuntein, mutta kyllä Lopotti on yhtä vahva teos kuin Neljäntienristeyskin. Kinnusen kieli on kaunista ja oivaltavaa, sopivassa määrin runollista. Lukujen otsikotkin ovat ovelasti niiden sisältöön sopivia laulujen ja runojen säkeitä alkaen ”Maan päällä paikka yksi on” ja loppuen ”Ohjaa kotiin mua”. Musiikilla on kirjassa suuri osuus, esimerkiksi yksi kirjan hienoista eroottisista kuvauksista sulautuu musiikin virtaan.

PS. Lopotti tarkoittaa kylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Tuomaksen mummun mielestä tämä nimenomainen paikka oli huonojen naisten alue, jossa hän ei voinut tunnustaa asuvansa.