SENDKER, JAN-PHILIPP: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Art of Hearing Heartbeats (englanninkielinen, uudistettu laitos)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Saksalainen Jan-Philipp Sendker (s. 1960) toimi useita vuosia Stern-lehden kirjeenvaihtajana Amerikassa ja myöhemmin Aasiassa. Erityisesti hän ihastui salaperäiseen ja ystävälliseen Burmaan (nykyiseen Myanmariin), jossa vieraili 1990-luvulta lähtien lukuisia kertoja. Niihin kokemuksiin perustuu Sendkerin esikoisromaani Sydämenlyönneissä ikuisuus (saksankielinen alkuteos Das Herzenhören, 2002), jonka kirjailija uskalsi tarjota kustantajalle vasta saatuaan myönteisen ennustuksen burmalaiselta astrologilta. Myynti ei aluksi näyttänyt lupaavalta, mutta niin vain ennustus piti paikkansa ja kirjasta tuli kansainvälinen suurmenestys. Jatko-osakin on jo ilmestynyt.

Nuori Tin Win lähetetään Burmasta Amerikkaan toisen maailmansodan alkaessa levittäytyä Aasiaan. Hän opiskelee, saa Yhdysvaltain kansalaisuuden, luo menestyksekkään uran lakimiehenä ja saa kaksi lasta amerikkalaisen vaimonsa kanssa. Vuonna 1991 hän yhtäkkiä jättää työnsä ja perheensä ilman hyvästejä ja selityksiä ja katoaa. Poliisi pystyy seuraamaan jälkiä Bangkokiin asti, mutta siinä kaikki. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia löytää vanhojen valokuvien ja papereiden joukosta lähettämättä jääneen kirjeen, jossa Tin Win kertoo Mi Mi -nimiselle burmalaisnaiselle horjumattomasta rakkaudestaan. Julia on kyllä urakeskeinen asianajaja, mutta tämä salaisuus askarruttaa häntä niin paljon, että hän jättää kaiken ja matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen Kalawin kylään. Löytyisikö siellä tietoa isästä? Perillä Julian puheille tuleekin heti ensimmäisenä iltana vanha mies, joka tuntuu tietävän kaiken niin Tin Winistä kuin Mi Mistä. Päivien mittaan hän kertoo näiden kahden tarinaa ja mullistaa samalla Julian ajatusmaailman täydellisesti. Raha ja menestyminen eivät ehkä olekaan maailman tarkeimpiä asioita.

Kirja on kiehtova kuvaus 1900-luvun Burmasta, jossa vanhoilla uskomuksilla ja tavoilla on vielä sijansa.  Tin Winin syntyminen joulukuisena lauantaina enteilee astrologin mukaan vanhemmille suurta surua ja hänelle itselleen vaikeaa elämää, mutta myös harvinaislaatuisia kykyjä, taianomaisia voimia ja suurenmoista rakastamisen lahjaa. Sitä rakkautta Sendker kuvaa kirjassaan: ei omistamisenhalua ja katkeruutta vaan horjumatonta tietoutta toisen läsnäolosta ajan ja etäisyyden halki. Kirja on tunteellinen, muttei onneksi kuitenkaan makean sentimentaalinen. Virkistävää on sekin, että rakastavaisista toinen on sokea ja toinen kampurajalkainen. Silti mietityttää, tekikö Tin Win oikein hylätessään perheensä. Oliko sekin rakkautta?

Heijastamme ominaisuuksiamme – niin hyvässä kuin pahassa – toiseen ihmiseen. Näin ollen tunnistamme rakkaudeksi ensisijaisesti sen, mikä vastaa omaa mielikuvaamme siitä. Toivomme, että meitä rakastetaan samalla tavoin kuin itse rakastaisimme muita. Mikä tahansa muu tapa aiheuttaa epämukavan olon. Reagoimme epäilevästi ja epäluuloisesti. Tulkitsemme merkit väärin. Emme ymmärrä kieltä. Syytämme muita. Vakuutamme itsellemme, ettei kyseinen ihminen rakasta meitä. Mutta ehkäpä hänen tapansa sittenkin on vain niin omaperäinen, ettemme tunnista sitä rakkaudeksi.

PS. Joitakin kuvia vuonna 1981 tehdyltä Burman matkalta.

SIMONS, IDA: Tyhmä neitsyt

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: Een dwaze maagd

Suomennos: Sanna van Leeuwen

Saksanjuutalainen Ida Simons (1911-1960) joutui monen muun tavoin kärsimään syntyperästään. Ensimmäisen maailmansodan aikana perhe karkotettiin Belgiasta Alankomaihin ja toisen maailmansodan aikana kuljetettiin keskitysleiriltä toiselle. Pianonsoittoa opiskellut Simons piti leireillä konsertteja, mikä saattoi pelastaa hänen henkensä, mutta ei terveyttä. Sodanjälkeinen ura konserttipianistina osoittautui liian raskaaksi, minkä jälkeen Simons ryhtyi kirjailijaksi. Romaani Tyhmä neitsyt ilmestyi vuonna 1959 ja sai silloin runsaasti kiitosta, mutta unohtui Simonsin varhaisen kuoleman jälkeen. Teos ilmestyi uudestaan vuonna 2014 ja sai valtavasti huomiota. Tyhmä neitsyt todettiin nyt ajattomaksi ja nerokkaaksi tunteellisuuden ja haihattelemattomuuden yhdistelmäksi.

Kirjan minäkertoja on 12-vuotias Gittel, joka varmaan on saanut piirteitä kirjailijasta itsestään. Gittelkin elää 1920- ja 1930-lukujen taitteessa Alankomaissa ja opiskelee pianonsoittoa. Isän toistuvat epäonnistumiset liiketoimissa saavat aika ajoin äidin muuttamaan tyttärensä kanssa Belgian Antwerpeniin oman äitinsä luo. Siellä sitten viivytään, kunnes ollaan kyllästyneitä puolin ja toisin. Juutalainen yhteisö on meluisa ja värikäs; kilpailua arvoasemasta, juoruja, juonitteluja, skandaaleja, vihanpitoa. Gittel kuitenkin on onnessaan – hienon perheen kolmekymppinen tytär Lucie ottaa hänet siipiensä suojaan ja tarjoaa vauraassa kulttuurikodissaan mahdollisuuden soittaa flyygeliä mielin määrin. Ihan yhtä mukavaa ei ole, kun Lucie haluaa kävelyretkille aina oppaaksi isänsä konttorissa työskentelevän Gabrielin. Lukija kyllä aavistelee asioiden oikeaa laitaa, vaikka kokematon Gittel ei osaakaan merkkejä lukea.

Simon kuvaa ihmisten omalaatuisia tapoja ja luonteenpiirteitä hyväntahtoisen ironisesti. Nuoren viattoman tytön hämmennys aikuisten harrastamien hämärien viittausten ja vitsien kuulijana on kuvattu oivaltavasti. Kirjan mittaan Gittel varttuu ja tajuaa, millaista peliä hänen kustannuksellaan on pelattu, joten kirjaa sävyttää huumorin ohella myös pettymys. Kirjan nimi viittaa Raamatun kertomukseen viisaista ja tyhmistä neitsyeistä, jota Gittelille tulkitaan näin:

”Kuolema kuuluu elämään”, hän sanoi. ”Se on ehkä jopa elämän paras osa, eikä iloa ole olemassa ilman kärsimystä. Ne ovat erottamattomat kuin aurinko ja varjo.” Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaa tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.

Tyhmä neitsyt on kasvukertomus, mutta myös mielenkiintoinen kurkistus juutalaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Esimerkiksi kulkureita kuului aina ruokkia ja majoittaa, vaikka kolkuttaja olisi ollut kuinka hyvinvoiva tahansa. Elämä varakkaissa kauppiasperheissä oli maailmansotien välissä huoletonta ja turvallista, ja sen tunnelman on kauheudet läpikäynyt Ida Simons halunnut tallentaa.

PS. Kirjan kansi on surrealistisuudessaan ja symboliikassaan todella oivaltava. Tyttö näkee maailmasta vain osan ja on sokea muun suhteen. Keltainen lintu symboloi petturuutta.

MORIARTY, LIANE: Nainen joka unohti

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: What Alice Forgot

Suomennos: Helene Bützow

Alice kaatuu steppitunnin aikana ja lyö päänsä pahasti. Toinnuttuaan hän uskoo olevansa vuodessa 1998, onnellisesti aviossa Nickin kanssa ja raskaana esikoisestaan Rusinasta. Kuitenkin näyttää siltä, että ollaan vuodessa 2008, Nickin kanssa riidellään kitkerästi avioerosta ja lapsia on kolme. Peilistä katsoo laiha ja tyylikäs nainen, jota kaikki kuvaavat urheiluhulluksi kontrollifriikiksi. Ennen niin läheinen isosisko Elisabeth kohtelee Alicea kylmän kohteliaasti, samoin monet naapurit ja ystävät. Kuka on Gina, jota muut tuntuvat pitävän Alicen elämän tärkeimpänä ihmisenä?

Tärkeä teema on tässä kirjassa lapsettomuus. Elisabeth on vuosikausia yrittänyt saada lasta ja on jatkuvien keskenmenojen murtama. Milloin on aika luovuttaa ja harkita muita vaihtoehtoja? Onko biologinen side lapsen ja vanhemman välillä sittenkään ratkaiseva? Tästä on hyvänä esimerkkinä yksinäinen vanha Frannie, joka ryhtyy naapuritalon Alicen ja Elisabethin korvikeisoäidiksi ja pääsee aikanaan näiden lasten isomummiksi. Heidän välistään sidettä ja rakkautta ei voi kyseenalaistaa.

Toinen suuri teema on muistaminen. Ilmeisesti Alice on kymmenen vuoden aikana muuttunut todella paljon eikä välttämättä kaikilta osin hyvään suuntaan, mutta sama koskee muitakin. Pahoja sanoja on sanottu puolin ja toisin ja ikäviä tekoja tehty, mutta onko niiden muisteleminen tarpeellista? Voiko muistaa, antaa anteeksi sekä itselleen että muille ja jatkaa kaikesta huolimatta? Onko se aikuistumista?

Lapset luulisivat hänen herkuttelevan maulla (mustikoita, kanelia ja kermaa -aivan ihanaa), mutta todellisuudessa hän herkutteli koko aamulla, yritti pitää siitä kiinni ja saada sen talteen, ennen kuin kallisarvoinen hetki muuttuisi muistoksi muistojen joukkoon.

Nainen joka unohti on viihteellinen ja vetävä, muttei imelä. Se kuvaa kirpeän tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan ihmisten elämää pintakiillon alla. Tarina rakentuu pääosin Alicen ajatuksista ja huomioista, mutta saa lisää syvyyttä ja erilaista näkökulmaa tapahtumiin Frannien pitämän blogin ja Elisabethin psykiatrilleen kirjoittaman ”kotitehtävän” ansiosta. Nekään eivät paljasta etukäteen liikaa, vaan asiat loksahtelevat paikalleen kutkuttavan hitaasti. Kannattaa lukea, kun kaipaa jotain kevyehköä muttei kuitenkaan höttöä!

ATKINSON, KATE: Hävityksen jumala

Kustantaja: Kustantamo S&S 2016

Alkuteos: A God in Ruins

Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilaiselta Kate Atkinsonilta vuonna 2014 suomennettu romaani Elämä elämältä kertoi UrsulaToddista ja siitä, miten monella tavalla hänen elämänsä olisi voinut edetä – kohtalon oikuista ja omista valinnoista riippuen. Hävityksen jumalassa kohteena on Ursulan pikkuveli Teddy, joten samoja henkilöitä esiintyy kummassakin teoksessa (ja Ursulan elämä saa vielä yhden uuden version). Romaanit ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi aivan hyvin lukea erillään toisistaan. Sekä Elämä elämältä että Hävityksen jumala on palkittu Costa Novel -palkinnolla.

Hävityksen jumala on tulvillaan henkilöitä ja tapahtumia. Tarina hyppii ajassa edestakaisin, mutta onneksi luvut on merkitty selkeästi. Välillä ollaan Teddyn menneisyydessä ja välillä nykyisyydessä ja lisäksi viittaillaan lyhyin maininnoin tulevaan, joskin tarkempaa selitystä voi joutua odottamaan. Näin tietenkin jännitys säilyy. Kirjan lopussa on suuri yllätys, johon mikään ei ole valmistellut (vaikka pitäisi ehkä tuntea Atkinson jo paremmin).

Teddy on perheen hellitty kuopus ja äidin kultapoika, mutta aikuisena melkoinen nahjus. Hänelle tarjotaan monenlaisia ammatteja kokeiltavaksi, mutta lopulta hän tyytyy kirjoittamaan luonnonkuvauksia pieneen kausijulkaisuun. Avioliittoon Teddy ajautuu naapurintytön kanssa, koska ympäristö niin odottaa. Tarmokas Nancy-vaimo pyörittää perhettä kuolemaansa saakka ja sen jälkeen elämää ohjailee kärttyisä tytär Viola. Teddyn elämän kohokohdaksi osoittautuu toinen maailmansota, jossa hän saa mainetta pommikoneen onnekkaana lentäjänä. Teddyn elämässä on kerrankin tarkoitus ja järjestys, hän on kiinteän porukan kunnioitettu jäsen. Hän tietää pommittavansa lapsia ja äitejä, tehtaiden työläisiä ja vanhuksia, mutta onko vaihtoehtoa? Tulevaisuutta hän ei oikeastaan osaa edes kuvitella.

Sodan jälkeen – sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä – hän päätti yrittää olla aina ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.

Teddyn lisäksi kirjan päähahmoja ovat Nancy-vaimo ja tytär Viola sekä Violan onnettomat lapset Bertie (Moon) ja Sunny (Sun).  Viola on kirjan herkullisin hahmo: alati vihainen ja katkera, täysin itsekeskeinen, täysin vastuuntunnoton, aina tyydyttämätön ja ahne. Äitinä hän on surkea ja tyttärenä vielä surkeampi, mutta lopulta elämä pysäyttää hänetkin. Atkinson on taiturimainen yksityiskohtien kuvaaja ja ihmisluonteen mysteerien luotaaja, joka onnistuu keventämään vakaviakin aiheita hienovaraisella huumorilla.

Atkinson on perehtynyt tarkkaan toisen maailmansodan aikaiseen ilmasotaan. Hän kertoo asiantuntevasti konetyypeistä ja moottoreista, aseista ja pommituksista, lentämisestä ukkosmyrskyssä ja torjuntatulessa, pakkolaskuista ja ihmeellisistä pelastumisista. Kirja on kunnianosoitus urheille nuorille lentäjille, jotka tekivät moraalisen velvollisuutensa taistellessaan isänmaansa puolesta. Samalla he kuitenkin olivat ”hävityksen jumalia” ihmisen suurimmassa syntiinlankeemuksessa eli sodassa. Atkinsonin romaani on viihdyttävä, mutta pakottaa myös mietiskelemään.