MORRISON, TONI: Luoja lasta auttakoon

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: God help the Child

Suomennos: Kaijamari Sivill

Yhdysvaltalainen Toni Morrison (s. 1931) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 ensimmäisenä mustana naisena ja ensimmäisenä mustana amerikkalaisena. Hän kuvaa teoksissaan aina mustien naisten arkipäivää, näin myös viimeisimmässä romaanissaan Luoja lasta auttakoon.

Sweetness ei koskaan toivu tyttärensä syntymästä. Hän itse ja Lula Annin isä ovat ”keltaisia mustia” eli tarpeeksi vaaleaihoisia käydäkseen valkoisista, mutta jostain syystä tyttö on kuin yö: sinimusta, sudaninmusta. Eletään maailmassa, jossa arvostus ja menestys ovat sidoksissa ihon vaaleuteen ja jossa mustien on oltava nöyriä ja tottelevaisia. Siihen Sweetness koulii lastaan ankaran kurin ja torjunnan avulla.

Kun olin pieni, inho paistoi sen kasvoilta kun sen piti kylvettää minut. Tai paremminkin huuhtaista sen jälkeen kun oli miten kuten pyyhiskellyt minut saippuoidulla pesulapulla. Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen. Tein tahallani pieniä virheitä, mutta äidillä oli keinonsa rangaista minua koskettamatta inhoamaansa ihoa – jouduin sänkyyn ilman iltaruokaa, lukkojen taakse omaan huoneeseen – mutta pahinta oli huutaminen. Kun pelko hallitsee, ainoa selviytymiskeino on tottelevaisuus. Ja siinä minä olin hyvä. Minä olin kiltisti ja olin kiltisti ja olin kiltisti.

Äidin hyväksynnän saadakseen pieni Lula Ann sitten tekee teon, jonka pohjimmiltaan tietää vääräksi.  Asia jää painamaan, vaikka Lula Ann vastoin kaikkia odotuksia menestyy elämässään suurenmoisesti. Hän kääntää ihonvärin valttikortikseen ja muuttuu Brideksi, valkoisia asuja käyttäväksi upeaksi kaunottareksi. Itsevarman kuoren alla piilee kuitenkin edelleen syrjitty lapsi, joka ottaa vallan, kun Bride joutuu rakastettunsa hylkäämäksi. Auttaisiko menneisyyden hyvittäminen?

Kirjan toinen päähenkilö on tiiviin suurperheen poika Booker, jonka elämä menee 8-vuotiaana sijoiltaan isonveljen kuollessa pedofiilin uhrina. Muu perhe onnistuu ennen pitkää jatkamaan eteenpäin, mutta Booker takertuu veljensä muistoon ja omaan suruunsa. Bride tuntuu tarjoavan vapautuksen ja rauhan, mutta onko hän sittenkään nainen, joksi Booker häntä luulee?

Luoja lasta auttakoon -romaanin päähenkilöt ovat lapsuusajan traumojen seurauksena käpertyneet oman itsensä ympärille ja pelokkaita päästämään sisimpään patoutuneita tunteita ja ajatuksia tietoisuuteen asti. Morrison kuvaa oivaltavasti, miten pyyteetön ystävällisyys ja suora puhe vähitellen murtavat valheiden ja väärinkäsitysten muuria Briden ja Bookerin ympärillä ja johtavat heitä kypsempään aikuisuuteen ja vastuullisuuteen. Tähän liittyy Briden kehon salaperäinen muuttuminen, romaanin maagisuutta edustava juonne.

Morrisonin kirjoissa jazz-musiikilla on tärkeä asema. Niin Luoja lasta auttakoon -romaanissakin. Booker on amatöörimuusikko, trumpetisti, jolle Satchmo Armstrong on miltei Jumalasta seuraava. Jazz kulkee hänen mukanaan klubeissa ja kadulla ja pitää kiinni elämässä. Toinen elämän käännekohtiin toistuvasti liittyvä asia näyttää olevan sade – ehkä puhdistumisen ja uuden elämän herättämisen symbolina. Vakavampana teemana kirjassa on pedofilia, johon liittyy Bookerin karun oivaltava miete:

”Maailman mukavin mies”, totesivat naapurit aina. ”Ei tekisi pahaa kärpäsellekään.” Mistä sekin klisee oikein tuli? Miksi kärpäselle ei saisi tehdä pahaa? Tarkoittiko se, että tyyppi oli liian hentomielinen riistämään hengen tauteja levittävältä hyönteiseltä, mutta saattoi iloisesti tuhota lapsen elämän?

Kaiken kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on voimakas lapsen oikeuksien puolustus. Se on upean tiivis kertomus, mutta silti olisi toivonut vielä laajempaa ja perusteellisempaa teosta, jossa nyt vilahdukselta näytetyt mielenkiintoiset sivuhenkilötkin olisivat saaneet sanansijaa. 

WINMAN, SARAH: Merenneidon vuosi

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: The Year of Marvellous Ways

Suomennos: Aleksi Milonoff

Sarah Winman (s. 1964) on brittiläinen näyttelijä ja kirjailija. Esikoisteos Kani nimeltä Jumala nousi vuonna 2011 kansainväliseksi menestysteokseksi ja voitti lukuisia palkintoja. Merenneidon vuosi on Winmanin toinen romaani.

Vuonna 1947 Marvellous Ways on lähes yhdeksänkymmentävuotias, itseoppinut kätilö ja parantaja hylätyssä cornwallilaisessa merenrantakylässä. Hänen väitetään olevan merenneidon tytär ja siksi hieman arjesta irrallaan. Unet kertovat hänelle asioita ja juuri nyt uni on käskenyt häntä olemaan valmiina. Pian Marvellousin hoivassa onkin nuori Francis Drake, toisessa maailmansodassa taistellut ja sieluunsa haavan saanut mies. Hoitokeinoina ovat muhennokset, työnteko ja Marvellousin kertomukset elämästään ja kolmesta suuresta rakkaudestaan. Näin syntyy odottamatta syvä ystävyys, joka auttaa nuorta miestä jatkamaan elämäänsä uusin voimin – ja vanhusta kohtaamaan lähestyvän kuoleman rauhallisin mielin.

Merenneidon vuosi on fantasiaa, satu jossa merenneitoja todella on olemassa. On siinä toki realistisiakin piirteitä. Realismia ovat sodan hävittämät kaupungit ja murtuneet ihmiset. Realismia ovat hylätyt kylät, sortuvat kaivokset ja uppoavat laivat. Realismia ovat vanhuus, yksinäisyys ja muistojen katoaminen. Silti päällimmäisin tunne kirjasta on lempeä leijuminen unen, taikuuden ja kohtalon varassa. Jopa leivän leipomiseen sisältyy jonkinlaista taikaa. Kirjan kieli on kaunista ja runollista. Paikoin teksti tuntuu liiankin ylipursuavalta, mutta parhaimmillaan sen kuvaamat asiat miltei kuulee, näkee, haistaa ja tuntee.

Auringonvalo osui maatuvan vesiheinän ruskeaan vaahtoon, jonka tuoksu oli vahva ja musertava kuin naisen myskin. Drake tappoi paarman, joka oli täynnä hänen vertaan. Hän katsoi, miten katkaravut nakuttivat kohti varjoa. Kesä oli niin heleä että se hyrisi.

PS. Miksi osa nimistä on suomennettu, muttei esimerkiksi päähenkilön nimeä Marvellous Ways? Wilfred Vieno ja Rauha Rundle tuntuvat tekstissä nyt jotenkin lapsellisilta.

HIRAIDE, TAKASHI: Kissavieras

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Neko no Kyaku

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kolmikymppinen kirjailijapariskunta onnistuu vuokraamaan itselleen entisen huvimajan Tokion hiljaisella esikaupunkialueella sijaitsevan vanhan talon pihapiiristä. He nauttivat täydellisestä rauhasta, sillä taloa ympäröi suuri, jo hieman villiintynyt puutarha, ja sen yksityisyyttä vartioi korkea aita, jonka raosta ohikulkevat ihmiset näkyvät vain varjoina. Sitten naapuriin otetaan kissanpentu, joka kulkunen kaulassa kilisten kiertää tutustumassa ympäristöönsä ja lopulta myös pariskunnan asuntoon. Tavanomaista pienemmän ja siromman kissan nimeksi on osuvasti annettu Chibi eli Pikkuinen, mutta se on pieni vain kooltaan. Chibi liikkuu itsevarmana omassa salaperäisessä maailmassaan. Se torjuu hyväilyt, mutta ottaa armollisesti vastaan palvelut. Se kaihtaa seuraa, mutta rakastaa pallon kanssa pelaamista. Se ei juuri ääntele, koskaan se ei kehrää.

Kissa puuhaili melkein aina yksinään isolla pihalla, ja kenties siksi se oli alkanut reagoida tiettyihin hyönteisiin ja matelijoihin. Toisinaan se tuntui vastaavan tuulen ja valon näkymättömiin muutoksiin.

Pariskunta ei ole aiemmin ollut mitenkään ihastunut kissoihin, mutta jää pian persoonallisen Chibin pauloihin. Mahtaako näin syntynyt rakkaus laajeta koskemaan kissoja yleensäkin? Chibihän ei ole pariskunnan, sitä he jatkuvasti muistuttavat toisilleen.

Pieni kirja on kuin japanilaiset piirrokset: ilmavan kevyt. Se tarjoaa välähdyksiä Chibin kanssa eletyistä hetkistä, mutta kuvaa myös Japanin poliittista elämää ja pidättyväisen kohteliasta tapakulttuuria. Antautuupa kirjailija välillä pohdiskelemaan myös kielen ja sanojen vivahteita. Kuvaukset luonnosta ja puutarhasta ovat runollisen kauniita ja yksityiskohtaisia. Kirjailija tarkastelee pilviä ja puita, tekee tuttavuutta komean sudenkorennon kanssa ja seuraa sen parittelua. Chibi on tietenkin keskipiste kaikkine kissamaisine piirteineen. Se on utelias ja ketterä ja saa yhtäkkisiä villiyden puuskia, joita voi pitää miltei paholaismaisina. 

PS. Kirjan huomiota herättävän tyylikäs kansi on varsin japanilaishenkinen, mutta sen piirtäjäksi paljastuu suomalainen Satu Konttinen.

KHEMIRI, JONAS HASSEN: Kaikki se mitä en muista

Kustantaja: Johnny Kniga 2016
Alkuteos: Allt jag inte mins
Suomennos: Tarja Lipponen

Jonas Hassen Khemiri (s.1978) on ruotsalaisen äidin ja tunisialaisen isän lapsi, ammatiltaan kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Ajatussulttaani (2003, suomeksi 2004) keräsi ylistäviä kritiikkejä – sitä verrattiin jopa Salingerin teokseen Sieppari ruispellossa. Khemirin kolmas romaani Kaikki mitä en muista puolestaan sai Ruotsin arvostetuimman ja rahakkaimman kirjallisuuspalkinnon eli August-palkinnon vuonna 2015.

Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Samuel. Hän ei kuitenkaan ole itse kertomassa tarinaansa, sillä hän on kuollut. Miksi ja miten – sitä yrittää selvitellä nimettömäksi jättäytyvä kirjailija, jonka tekemistä haastatteluista koko kirja koostuu. Eniten tilaa saavat Samuelin lähimmät kumppanit eli rakastettu Laide ja kämppäkaveri Vandad. Sumopainijan kokoinen Vandad on haastattelun aikana vankilassa, mutta liittyykö se mitenkään Samuelin kohtaloon?

Maahanmuuttovirastossa työskentelevä Samuel oli monelle tärkeä henkilö, mutta millainen ihminen hän oikeastaan oli? Oliko hän levoton touhuaja, joka ei kestänyt olla hetkeäkään paikallaan? Oliko hän kameleontti, joka muuttui aina ympäristön ja tilanteen mukaan? Oliko hän epävarma pelkuri, joka ei luottanut kehenkään? Oliko hän itsekeskeinen siipeilijä? Oliko hän höynäytettävä hupsu?

Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö lainkaan hänen todellista minuuttaan?

Loppujen lopuksi Samuelin todellinen olemus jää arvailujen varaan, sillä kukin haastatelluista kertoo hänestä oman ja paljolti toisten käsityksistä poikkeavan näkemyksensä. Kuvausta värittävät rakkauden ohella mustasukkaisuus ja epäluottamus, kaipauksen ohella kauna ja syyllisyydentunne. Jokainen yrittää puolustella itseään ja tekojaan, mikä vääristää kuvaa entisestään. Ihmisen muisti on erehtyvä parhaimmillaankin, mutta joitakin asioita painetaan unholaan tarkoituksella. Niin nytkin.

Kirjan henkilöistä kaikki jäävät aika etäisiksi eikä edes Samuelin kohtalo herätä kovin suuria tunteita. Avoimeksi jää, miksi kirjailija ylipäätään rupesi selvittämään Samuelin kohtaloa. Oliko hän itse menettänyt jonkun? Teos on kuitenkin tuoreella tavalla rakennettu ja jopa helppolukuinen kunhan ensin oivaltaa sen rakenteen. Varsinaista dialogia ei ole, vaan haastateltavien ja kirjailijan kommentit vuorottelevat lyhyinä asteriskin erottamina kappaleina. Vain jossakin kohtaa joutuu puhujaa hetken miettimään. Myös Ruotsissa toisen polven maahanmuuttajien parissa vallitseva ilmapiiri on tavoitettu hyvin, vaikka sen aistii vain haastateltujen puheista. Kirjassa liikutaan Tukholmassa ja Berliinissä, taidemaailmassa ja talonvaltauksissa, mielenosoituksissa ja vankilassa, uhattujen naisten ja kovaotteisten miesten parissa. Kaikki se mitä en muista on tässä mielessä myös poliittisesti kantaa ottava teos. Monipuolisuutensa vuoksi ilman muuta lukemisen arvoinen.