Kustantaja:
Gummerus 2016
Alkuteos:
The Architect’s Apprentice
Suomennos: Maria Erämaja
Elif Shafak (s.
1971) kuuluu Turkin nimekkäimpiin ja kiinnostavimpiin nykykirjailijoihin. Hän yhdistää teoksissaan itämaista ja länsimaista tarinaperinnettä ja tarttuu rohkeasti myös arkoihin aiheisiin. Romaanissa Kirottu Istanbul Shafak nosti esiin Turkissa täysin vaietun
armenialaisten kansanmurhan ja teoksessa
Kunnia naisen alisteisen aseman kurdiyhteisössä. Historiallinen romaani Valkoinen elefantti on Shafakin
teoksista kunnianhimoisin ja todennäköisesti taustatutkimuksiltaan vaateliain.
Valkoinen elefantti sijoittuu 1500-luvulle, jolloin osmanien
valtakunta on kukoistavimmillaan. Sulttaanina hallitsee Süleyman Suuri: soturi,
valloittaja, lainuudistaja, runoilija ja filosofi. Hänen pääarkkitehtinaan toimii
”idän Michelangeloksi” kutsuttu Mimar Sinan, joka Süleymanin jälkeen palvelee
vielä kahta muuta sulttaania ja tulee 50 vuotta kestäneen uransa aikana
suunnitelleeksi yli kolmesataa moskeijaa, lukuisia siltoja, akvedukteja ja
köyhäintaloja. Osa näistä on yhä olemassa.
Tarinan alussa Intian
šaahi päättää lähettää Turkin sulttaanille ystävyydenosoituksena valkoisen uroselefantin.
Chotaksi (Pikkuiseksi) kutsuttua elefanttia seuraa salaa 12-vuotias Jahan-poika,
joka on hoivannut lempeää jättiläistä sen syntymästä saakka ja oppinut pitämään
sitä ainoana ystävänään. Süleymankin arvostaa Chotaa, mutta itsevaltiaan epäsuosioon
joutuminen voi olla pienestä kiinni. Kateellisia juonittelijoita sulttaanin
hovissa riittää ja vallantavoittelussa he voivat käyttää varsin raakoja
keinoja, jopa noituutta. Lahjakas ja terävä-älyinen Jahan pääsee arkkitehti
Sinanin oppipojaksi, mutta joutuu koko ajan kilvoittelemaan mestarin huomiosta ja
kiintymyksestä muiden oppipoikien joukossa. Jahanille kunnianarvoisa ja
työteliäs Sinan edustaa isähahmoa, mutta todellisena suojelijanaan hänellä on aivan
toisenlainen henkilö: halveksittuun ja pelättyyn kansanosaan eli mustalaisiin
kuuluva Balaban. Omaa ääripäätään Jahanin ystäväkirjossa edustaa sulttaanin kuriton
ja omapäinen Mihrimah-tytär, joka käy näennäisesti katsomassa Chotaa, mutta
tosiasiassa pikemminkin Jahania. Rakkautta on siis luvassa.
Valkoinen elefantti -romaani kuvaa mielenkiintoisesti Sinanin ja
hänen ryhmänsä työskentelyä. Miehet (ja yksi nainen) tavoittelevat moskeijoissa
jumalaista kauneutta koristeiden ja uusien arkkitehtonisten ratkaisujen avulla,
mutta toisaalta he pitävät silmällä myös tavallisen kansan tarpeita. Aina tosin
kansa ei ymmärrä uudistajien hyviä tarkoitusperiä, vaan ajautuu pahojen
enteiden ja ennustusten lietsomana taikauskoiseen torjuntaan.
Istanbul kielsi itsensä joka askeleella,
vaihtoi luonnetta joka korttelissa, oli rakastava ja sydämetön samaan aikaan –
kaupunki antoi avokätisesti ja vaati samaan hengenvetoon lahjansa takaisin.
Toisaalta Shafak kuvaa
kuin yhtenä kirjan henkilöistä Istanbulin suurkaupunkia, jossa monet
kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit elävät vieri vieressä. Sota, rutto ja
tulipalo ovat vitsauksia, jotka kaupunki kokee yhä uudestaan ja joista se
nousee yhä uudestaan. Istanbul on ristiriitainen, värikäs ja unohtumaton.
Istanbul on
kaupunki, joka unohtaa helposti. Siellä asiat kirjoitetaan veteen, lukuun
ottamatta mestarini töitä, jotka on kirjoitettu kiveen.
Shafak onnistuu herättämään historian eloon. On loistoa ja kurjuutta,
on sotaretkeä ja juhlaa, on temppeliä ja ilotaloa, on petosta ja on rakkautta.
Juuri rakkaus osoittautuu lopulta Jahanin elämässä suurimmaksi ja
rakentavimmaksi voimaksi.
Maailmankaikkeuden
keskus ei ollut idässä eikä lännessä. Se oli siellä, missä antautui
rakkaudelle.
PS. Yksi pieni yksityiskohta jäi kyllä vaivaamaan (ehkä
suhteettomastikin), kun Jahanin varastama rukousnauha vaihtui kesken kaiken rubiineista
safiireiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti