Kustantaja:
Tammi 2016
Alkuteos:
Beckomberga: Ode till min familj
Suomennos: Outi Menna
Sara Stridsberg (s. 1972) on Ruotsin huomattavimpia
nykykirjailijoita. Hän sai vuonna 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten,
joka käsittelee feministi Valerie Solanasia, taiteilija Andy Warholin ampujaa. August-ehdokkaana Stridsberg on ollut neljästi, joista yksi osittain omaelämäkerrallisellsa teoksella Niin raskas on rakkaus.
Jim on viehättävä, vastustamaton ja vastuuton. Hän ei
luultavasti rakasta ketään – jollei sitten jossain vaiheessa ex-vaimoaan Lonea.
Hän on alkoholisti. Hän kaipaa kuolemaa, yrittää itsemurhaa ja joutuu
Beckombergan mielisairaalaan. Sairaalavuodet osoittautuvat yllättäen tälle
potilaiden ja henkilökunnan rakastamalle Jimmy Darlingille hänen elämänsä parhaiksi
ja turvallisimmiksi. Aika kuluu eikä tilanne olekaan niin toivoton.
Kukaan ei varmaan
koskaan uskonut Jimin vanhenevan. Hän on aina elänyt ajan ulkopuolella
noudattaen omia sääntöjään kuin iso vaarallinen ja vallaton lapsi, ja hän on
aina rakastanut kuolemaa niin paljon, ettei kukaan ole pystynyt kuvittelemaan
häntä vanhana.
Jackie on Jimin ja Lonen tytär. Isä on hänelle kaikki
kaikessa vielä avioeron jälkeenkin, kun taas äiti jää melko etäiseksi.
Beckombergaan joutunutta Jimiä 13-vuotias Jackie käy uskollisesti katsomassa
kielloista ja torjunnasta huolimatta. Sairaalasta tulee hänelle lähes toinen
koti ja monista sen asukkaista hyvin läheisiä. Vartuttuaan Jackie alkaa pelätä
oman mielenterveytensä puolesta, onhan jo Jimin äiti ollut itsetuhoinen.
Jatkuuko sukurasite vai onko Jackiella sittenkin turvanaan asioita, jotka
ankkuroivat hänet maan pinnalle?
Keskellä yötä havahdun
hereille ja kuvittelen että maapallo on törmäämässä tähteen, herään siihen että
putoan, pelkään että talo romahtaa, pelkään että kaikki on poissa kun avaan
silmäni, pelkään sotaa joka levittäytyy vähitellen kaikkialle maailmaan.
Kirjan rakenne on sirpaleinen ja lukijan on rakennettava
tarina pienistä muruista ja katkelmista. Se sopii hyvin kirjan henkeen, koska
sen henkilötkin ovat sirpaleina ja heidän maailmansa pelottavasti hajallaan. Stridsbergin
kieli on tavattoman kaunista ja runollista, mistä kiitos myös suomentajalle
Outi Mennalle. Vaikka käsitellään vaikeita asioita, ei kirja ole raskas lukea.
Surumielinen kylläkin.
Muistoissani valkeat
merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voi olla, mutta sen
minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien
havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot
löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri
kätkisi sisälleen avoimen haavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti