Kustantaja: Gummerus 2016
Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa
asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen
tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan
viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.
Lempi on kauppiaan tytär,
ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on
kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin
menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten
Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan
asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset
eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi
tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri
syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään
uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta
jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.
Yksi
kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi
riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on
ainoa mitä minulla on.
Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa
Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä
vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän
poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on
haaveensa.
Kyllä,
minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta
tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun
tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami
katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä
palveltavaksi painuva.
Viimeisen puheenvuoron käyttää
Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa
vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko
on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan.
Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi
on eri maata.
Sinunlaisesi
virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi
rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se
kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,
Siskon mukana koetaan matka haaveen
perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa
”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset
palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.
Rytisalo hallitsee hienovaraisen
kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon
oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin
yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on
kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on
oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto
puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.
Miten
voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi
siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät,
kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä
ryijynä.
Lempi on hieno romaani, jonka
lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta
menestystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti