LIFLÄNDER, TIINA: Kolme syytä elää
Kustantaja:
Atena 2016
Helsinkiläinen Tiina Lifländer (s. 1976) on tullut tunnetuksi blogeistaan,
ensin Rooibos kirjoittaa -blogista ja nyttemmin omalla nimellä julkaistusta. Kolme syytä elää on hänen
esikoisromaaninsa, parin vuoden kiihkeän kirjoittamisen ja
uudelleenkirjoittamisen tulos.
Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat vuodesta 1958. Helmi näkee
rautatieasemalla miehensä Laurin suutelemassa Kerttua, sihteeriään. Helmin
murhe on suunnaton – hän on palvonut komeaa ja menestyvää miestään ehkä
liikaakin ja näkee nyt mielikuvituksessaan toisen naisen ottamassa paikkansa
tämän rinnalla. Helmihän on turha, lapseton ja ammattitaidoton kotirouva. Hänen
ainoa lohtunsa on ajella kyyhkynharmaaalla Volvollaan pitkin maaseutua.
Pyöreäposkinen Volvo ei sentään koskaan petä!
Päivät olivat pitkiä ja tahmeita
kuin saunaneteisen ikkunalautaan takertunut pöly, mutta silti aseman pihasta
tuntui olevan kauan, vaikka siitä oli kulunut vain kaksi viikkoa tai kolme, ja
kuitenkin Laurin ja Kertun suudelma oli ollut olemassa aina.
Tilanne kuitenkin rauhoittuu.
Kerttu menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, saa lapsia. Missään vaiheessa Helmi
ei paljasta Laurille tietävänsä tämän seikkailusta.
Siirrytään vuoteen 2003. Kerttu on
jäänyt leskeksi ja palannut takaisin Suomeen. Olo on yksinäinen, lapset asuvat
kaukana eivätkä juuri pidä yhteyttä. Sitten Kerttu tapaa sattumalta Helmin ja
varovainen ystävystyminen alkaa. Olisiko aika purkaa vuosia kannettu painolasti
ja keskustella asiat selviksi niin Helmin ja Laurin kuin Helmin ja Kertun
kesken? Vai seuraako puhumisesta vain uutta surua?
Lifländer kuljettaa kolmiodraamaa
harkitusti ja hienostuneesti. Tarinaa kerrotaan vuoroin Helmin ja vuoroin Kertun
näkökulmasta. Kolmantena äänenä on Helmin naapuri, nuori Tomi. Avioeron jälkeen
Tomi on viikonloppuisä, joka joutuu taistelemaan hieman arveluttavinkin keinoin
tyttärensä ajasta ja suosiosta. Miksi Tomi on tarinassa tarpeellinen?
Vastapainona vanhoille rouville? Antamassa erilaista näkemystä
avioliitosta? Antamassa toivoa tulevaisuudesta? Nuoruudenuskoa edustaa
kirjassa myös Helmille tärkeä ja rakas Noora, Laurin sisaren tyttärentytär.
Ajankuvaus 1950-luvulta on
herkullista. Kotirouvuus itsestäänselvyytenä. Maton hapsujen oikomisen
tärkeys. Iltakävelyt. Jatkuva kirjeiden kirjoittelu. Vuohennahkaiset
ajohansikkaat, sievät mekot ja hatut. Kuumat voileivät, Coca-Cola. Pannumyssyn
peittämä kahvikannu. Sanomalehden käyttäminen ikkunoiden pesussa. Vihreä Palmolive.
Vitalis huulirasvana… Pienet yksityiskohdat elävöittävät tekstiä hauskasti
pitkin matkaa.
PARKKINEN, LEENA: Säädyllinen ainesosa
Kustantaja: Teos 2016
Leena Parkkisen (s. 1979) romaani Sinun jälkeesi, Max voitti vuonna 2009
Helsingin Sanomain jakaman parhaan esikoisteoksen palkinnon ja oli Akateemisen
kirjakaupan myydyin esikoisteos. Vuonna 2013 Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen sai Kalevi Jäntin
palkinnon.
Säädyllinen
ainesosa -romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan Kustantamo Rosalundin kekkereillä
Porvoon saaristossa vuonna 1941. Kunniavieraana on saksalainen Herr Junger,
jonka kaksiosaisen teoksen julkaisuoikeudet kustantamo on onnistunut saamaan. Illallisten
aikana tapahtuvien asioiden todellinen merkitys selviää vasta paljon myöhemmin.
Siirrytään vuoteen 1956. Saara on
juuri muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin.
Perheen varallisuus on äkillisesti romahtanut ja entisestä kodista on ollut
pakko lähteä, mutta Saara ei tiedä tarkalleen syytä. Elämä Töölössä alkaa kuitenkin
asettua uomiinsa. Juhani tekee pitkiä työpäiviä, Saara keskittyy tarmokkaasti
uuden kodin kunnostamiseen ja hoitamiseen ja ennen kaikkea totiseen pikku
Eliakseensa. Tasaiseen päivärytmiin tulee muutos, kun Saara tutustuu
yläkerroksessa asuvaan Elisabethiin. Jostain syystä elegantti maailmannainen Elisabeth
etsii Saaran ystävyyttä eikä hurmaantunut Saara paljon vastustele. Kaipaahan
hän aikuista seuraa, vaikkei arkuutensa vuoksi osaakaan lähestyä ihmisiä eikä
odottaa osakseen kenenkään huomiota. Suhde aviopuolisoonkin on oudon etäinen ja
varovainen. On kuin Saara tuntisi pikemminkin nöyrää kiitollisuutta kuin
rakkautta, mutta miksi?
Kyse
oli siitä, että Juhanin rakkaus oli niin suurta, paljon enemmän kuin Saara
koskaan ansaitsi. Sen kohdatessaan Saara tunsi niin suurta kykenemättömyyttä.
Miten voi korvata kenellekään sen upottavan lämpimän peiton, johon tämä haluaa
kietoa rakastettunsa.
Kuvaukseen Saaran ja Elisabethin
ystävystymisestä limitetään väläyksiä heidän aikaisemmasta elämästään. Kumpikin
on kokenut ikäviä ja tuon ajan yhteiskunnassa häpeällisinä pidettyjä asioita,
jotka ovat muokanneet heidän persoonallisuuttaan. Lukija puolestaan pääsee
näkemään sveitsiläisen sisäoppilaitoksen elämää, sodanaikaista Pariisia ja
Tukholmaa sekä rauhaan totuttautuvaa Helsinkiä. Välillä mieli yhdistää
kuvauksia nykyhetkeen: sodan jaloissa kärsineiden ihmisten näennäisen
auttavainen vastaanottaminen, vaikka takana piilee täydellinen ymmärtämättömyys
tai jopa oman hyödyn tavoittelu.
Kirja kuvaa hyvin 1950-luvun loppupuolta
Helsingissä. Doris Day laulaa ”Que Sera Sera”. Kotiliesi-lehdessä jaetaan
tiukkoja neuvoja. Naistenvaivoihin otetaan intiaanipulveria. Asunnossa on
kylmäkaappi ruuille ja likasanko jätteille. Porvaristo juo Wirkkalan tai Franckin
laseista ja pukee päälle Marimekkoa. Upo uuden asuintalon sisustuksen on
suunnitellut itse maestro Aalto. Saaralla on korkeaksi tupeerattu ja lakalla
kovitettu tukka, liehuvat helmat ja jalassa korkokengät. Boheemia elämäntapaa
edustava Elisabeth puolestaan on kuin filmistä: lyhyt tukka, jalassa farmarit
ja piippu suussa. Hänen torstaikerhonsa ovat villi sekoitus drinkkejä, juoruja
ja meteliä. Sitten ovat arkipäivän nuoret äidit:
Päivikkejä,
virpejä ja ainoja tarmokkaine, vahvoine käsivarsineen, huivi papiljottien
päällä ja kori täynnä aurinkorasvaa, sinkkivoidetta, termospulloja,
froteepyyhkeitä, vohvelikankaisia makuualustoja, uimarenkaita ja kaikkea mitä
nuoret rouvat tuntuivat jatkuvasti tarvitsevan.
Parkkisen kirja on jännittävä,
sillä todelliset syyt tapahtumiin pysyvät piilossa viime sivuille saakka
eivätkä olekaan niin uskomattomia kuin välillä luulisi. Tyylissä on välillä
purevaa satiiria ja välillä syvää ymmärtämystä. Henkilöiden tunteet paljastuvat
heidän ajatuksistaan eivätkä aina vastaa sitä, mitä he tietoisesti yrittävät
todistella. Ruuat ovat tässä tärkeässä asemassa. Jokaisen luvun otsikkonakin on
jokin ruokalaji, kuten ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera”, ”Munaleivät” tai
”Blinit kaikilla lisukkeilla”. Kyseinen ruoka esiintyy tavalla tai toisella
itse luvussa, mutta melkoinen herkkuateri on kirja kokonaisuudessaankin. Mikä lie se ”säädyllinen ainesosa”?
Kiitos arviosta :).
VastaaPoistaKiitos kiitoksesta:)! Olivat minulle mieluisia kirjoja.
Poista