ULITSKAJA, LJUDMILA: Daniel Stein

Kustantaja: Siltala 2016

Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik

Suomennos: Arja Pikkupeura

Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin, tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia. Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti. Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on juuri oikea.

Daniel Stein -teos on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista, haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan saksalaiselle koululaisryhmälle.

Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:

   Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan, nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat nyreiksi…

   Millaista sitten on olla arabi?... Millaista on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia. Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.

Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää huumoriakin löytyy.

Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin viimeisiä ajatuksia:

Kun kuluneeksi käynyt maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet, vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.

PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.