KAMULA, MIKKO: Ikimetsien sydänmailla

Kustantaja: Gummerus 2017

Mikko Kamula (s. 1982) päätti vuosia sitten, lukiolaispoikana, kirjoittaa eepoksen, jonka suuret lukijajoukot kokisivat yhtä merkitykselliseksi kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Teos perustuisi tarkkoihin tietoihin Suomen muinaisesta historiasta, uskonnosta ja elämän eri osa-alueisiin liittyvistä asioista, mutta niiden rinnalla kulkisi yhtä todellisena kansansatujen ja -runojen maailma. Tätä päämäärää kohti suuntautui päätöksen jälkeen Kamulan koko elämä. Valtavasti tutkimustyötä, tuhansia sivuja muistiinpanoja ja lopulta lähes 700-sivuinen romaani Ikimetsien sydänmailla. Ja se on vasta ensimmäinen osa kuusiosaiseksi suunnitellusta Metsän kansa -sarjasta.

Ollaan 1400-luvun Savossa. Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta verottajaa pakoon kauas asumattomille seuduille. Elanto erämaassa on niukkaa, mutta eteenpäin ponnistellaan; muokataan huhtamaita, kasvatetaan karjaa, metsästetään, kalastetaan. Perheen lapsista jo lähes aikuinen Heiska osoittaa lahjansa puutöiden tekijänä ja jousiampujana ja Varpu-tytär persoonallisten käsitöiden suunnittelijana. Kymmenvuotias Tenho onkin sitten tapaus sinänsä – hän on uppoutunut taikojen ja tarinoiden maailmaan ja osoittaa selviä taipumuksia tietäjän uralle.

Rautaparran perheelle tuntuu koko ajan sattuvan ja tapahtuvan, joskus onnekkaita asioita ja joskus pelottavia ja traagisia. Karhu vie pienen Mielo-vauvan, mutta vastineeksi saadaan karhunpeijaiset. Kiivasluontoinen Heiska ei osaa vaieta, kun viisainta olisi olla hiljaa, ja niin tulee suututettua alueen metsästysoikeuksista kilpailevia lappalaisia ja karjalaisia. Suuriin kansanjuhliin haikaileva 15-vuotias Varpu puolestaan yllyttää silkkaa ikävystyneisyyttään veljiään uhkarohkeisiin tempauksiin. Toki kotonakin vietetään köyriä ja juhannusta, käydään muistelemassa vainajia hiisilehdossa ja tavataan naapureita. Naiset perustavat oman käsityöpiirin, jonka yhteydessä saunotaan ja nautitaan kuppauksesta. Miehet taas intoutuvat kokoontumisissaan jauhokaljan ansiosta riehakkaisiin painiotteluihin ja kilpalaulantaan.

Ikimetsien sydänmailla -teoksessa haltijoita ja metsänväkeä on todella olemassa ja niitä pitää jatkuvasti lepytellä uhrilahjoin ja nöyrin puhein. Kiukustunut haltija voi nimittäin aiheuttaa ihmiselle monenlaista harmia ja jopa kuolemanvaaraa. Kotona pahoilta voimilta asukkaita vartioivat erilaiset kotihaltijat (ja jopa nauris!) ja tarvittaessa myös voimakkaat tietäjät.

Karhu heilautti etukäpäläänsä täydellä voimalla kohti vanhaa Mökköä. Isku, joka oli lennättänyt täysikasvuisen härän ilman halki, ei kuitenkaan saanut haltijaa edes horjahtamaan – ainoastaan sen yläruumis huojahti hieman lyönnin voimasta. Vanha Mökkö ärisi kuin eläin ja tarttui karhun rintakarvoista kiinni. Näky oli uskomaton. Kolmen jalan pituinen pieni ukko piteli itseään moninkertaisesti suuremmasta karhusta kiinni, eikä otso päässyt irti sen otteesta, vaikka miten yritti rimpuuilla.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa 1400-luvun taioista, uskomuksista ja tavoista. Kristinusko on jo ottamassa sijaa asutuskeskuksissa, mutta muuten kansa noudattaa vielä vanhoja perinteitä. Mikko Kamula kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa suurimman osan aiheistostaan suomalaisista kansanrunoista, mytologiasta ja kansanperinteestä ja väittää kertomuksesta vain vähäisen osan olevan omaa tuotostaan. Ehkä niin, mutta ainakin hän itse on luonut vauhdikkaan ja viihdyttävän seikkailukertomuksen, jolle odottelee kiinnostuneena jatkoa. Lukijan kannalta lienee onnekasta, ettei Kamula ole edes yrittänyt istuttaa henkilöidensä suuhun mitään 1400-luvun puheenpartta, mutta jotkut sanat kyllä hieman töksähtävät. Olisikohan silloin käytetty esimerkiksi sellaista sanaa kuin ”ajantaju”?

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat

Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?

VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea

Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

LAPENA, SHARI: Hyvä naapuri

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Couple Next Door

Suomennos: Oona Nyström

Paritalossa asuva kolmekymppinen aviopari on saanut kutsun seinänaapurin 40-vuotissynttäreille.Lapsenvahti valitettavasti peruu tulonsa viime hetkellä eikä kutsujen emäntä halua koliikkivauvaa aikuisten kutsuja häiritsemään, mutta Anne ja Marco päättävät silti mennä. Hehän ovat aivan lähellä lasta, pitävät itkuhälytintä mukanaan ja puolen tunnin välein piipahtavat pikkuista Coraa katsomassa ja tarpeen mukaan syöttämässä tai vaihtamassa vaippaa. Mitä pahaa voisi hiljaisella omakotialueella tapahtua? Kutsut jatkuvat yli puolenyön ja viini virtaa. Annea alkaa vähitellen kyllästyttää ja suututtaa, etenkin kun naapurin upea Cynthia-rouva lähentelee kovin silmiinpistävästi Marcoa ja Marco puolestaan vaikuttaa haluttomalta lähtemään pois. Anne ja Marco palaavat kotiin kireän tunnelman vallassa, mutta harmi muuttuu kauhuksi, kun Coran vuode onkin tyhjä. Lapsi on kidnapattu!

Poliisin epäilyt kohdistuvat vanhempiin. Ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivä Anne on vahingoittanut lasta ja Marco on auttanut hävittämään jäljet? Ehkä Marco on halunnut päästä lapsesta eroon? Rikostutkija Rasbach on varsin kyyninen mies, joka tutkii tapahtumia kylmän analyyttisesti, empatiaa tuntematta. Ilmeisimpään vaihtoehtoon hän ei kuitenkaan lukkiudu, vaan pitää yllättäviäkin vaihtoehtoja mahdollisina. Suurennuslasin alle joutuvat niin naapurit kuin Annen varakkaat vanhemmat, niin tutut kuin satunnaiset vierailijat.

Rasbach on tietoinen myös siitä, että lapsi on saattanut kadota jo ennen illalliskutsuja. Hän ei ole vielä kysellyt vanhemmilta tarkemmin edellisen päivän kulusta, ei ole vielä ottanut selville, kuka muu on nähnyt lapsen viimeksi elossa. Mutta hän ottaa sen selville. Ehkä perheellä on joku, joka auttaa silloin tällöin lastenhoidossa, tai sitten löytyy siivooja, tai naapuri – joku, joka on nähnyt lapsen elossa ja hyvissä voimissa aiemmin päivällä.

Ennen kaikkea Hyvä naapuri  keskittyy Annen ja Marcon tunteisiin ja niiden vaihteluihin epätietoisuuden jatkuessa päivästä toiseen. Ensijärkytykseen liittyy etenkin Annella voimakkaita häpeän tunteita ja katumusta tehdyistä ratkaisuista.

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Anne onkin oikeassa: vihapostia alkaa sadella. Puolisot tarvitsisivat kipeästi toistensa tukea, mutta tosiasiassa he lipuvat koko ajan kauemmaksi toisistaan. Löytyy aihetta syytöksiin, mutta vielä enemmän lohduttomiin itsesyytöksiin. Luottamus läheisiä kohtaan horjuu, mutta samalla epäilee omaa itseään. Alkaa yhä enemmän vaikuttaa myös siltä, että lähes kaikilla tapaukseen liittyvillä on jotain salattavaa. Salaisuus ei välttämättä liity Coran katoamiseen, mutta voi liittyäkin…

Hyvän naapurin juoni etenee rauhallisesti ja pakottomasti. Merkillisiä sattumia ja yhteensattumia on, mutta ne selitetään taitavasti. Henkilöiden käyttäytyminen paineen alla tuntuu myös psykologisesti uskottavalta: piiloutuminen kunniallisen ulkokuoren taakse, tarrautuminen mihin tahansa ja kenen tahansa tarjoamaan oljenkorteen, hätääntyminen, lamaantuminen ja joskus kylmä laskelmointi. Käsitykset henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat koko ajan. Joitakin asioita uskoo arvaavansa etukäteen, mutta on eri asia menevätkö arvaukset oikeaan. Viimeisimmät käänteet tulevat kyllä melko varmasti yllätyksinä. syyllinen voi olla monella tapaa.

CLEAVE, CHRIS: Sodassa ja rakkaudessa

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: Everyone Brave is Forgiven

Suomennos: Irmeli Ruuska

Sota julistettiin kello 11.15, ja Mary North värväytyi puoliltapäivin. Hän teki sen lounasaikaan ennen sähkeiden tuloa, siltä varalta, että hänen äitinsä kieltäisi.

Maryn innostunut suhtautuminen sodan alkamiseen on tietenkin varsin lapsellista, mutta eihän hemmoteltu 18-vuotias seurapiirityttö voi aavistaa, mitä sota todellisuudessa on. Maryn kunniaksi on sanottava, että vakoojanuran vaihtuminen opettajan pestiin ei häntä lannista. Hän välittää aidosti opetettavistaan eikä hänellä ole ennakkoluuloja esimerkiksi värillisiä lapsia kohtaan.  Useimmat lapset evakuoidaan pian maalle, mutta Lontooseen jää vielä köyhiä, kehitysvammaisia, liikuntarajoitteisia, psyykkisesti sairaita – ja värillisiä. Mary saa oman koulun kovan painostuksen jälkeen ja samalla esimiehestään Tom Shawista rakastetun. Tom on sekä omasta halustaan että vastuullisen asemansa vuoksi vapautettu armeijasta. Hänen paras ystävänsä Alistair kuitenkin lähtee vapaaehtoisena sotimaan, Tomin lahjoittama karhunvatukkahillopurkki talismaaninaan.

Sota näyttää pian kasvonsa. Pommit jauhavat Lontoota, talot raunioituvat, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ruoka loppuu. Vielä hirvittävämpi on tilanne vihollisten piirittämällä Maltan saarella, jota Alistair miehistöineen yrittää puolustaa. Marynkin on aikuistuttava ja taisteltava vakaumuksensa puolesta, vaikka se erottaisi hänet perheestään. Hänen on myös tehtävä valinta rakkautensa ja ystävyytensä suhteen. Onko luovuttava mukavasta yläluokkaisesta elämästä, johon sotakaan ei juuri tee vaikutusta?

 Cleave kirjoittaa vetävää ja nopealukuista tekstiä. Paikoin hän lankeaa liialliseen sentimentaalisuuteen, mikä ei ihan sovi yhteen varsin uskottavien sotakuvausten kanssa. Kuvaukset Maltan saarelta perustuvatkin Cleaven äidinisän kokemuksiin, joista kerrotaan kirjailijan saatesanoissa kirjan lopussa. Mary puolestaan on saanut vaikutteita Cleaven kummastakin isoäidistä. Kevennystä tuovat niin lukijalle kuin kirjan uupuneille henkilöillekin mustan huumorin sävyttämät puheet ja hassut tempaukset. Toivoa ei heitetä, vaikka kuinka synkältä näyttäisi!