MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv

Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.