KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.