Kustantaja: Kosmos 2017
Kolmekymppinen Johanna Markkanen
palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun
opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava
arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä,
värejä ja hajuja.
Savimajan
löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan
erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta.
Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten
raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä.
Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.
Koulu taas oli oma maailmansa, jossa
oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja
tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja
kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää
puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka
joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin
teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai
synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta
surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.
Suomessakaan ei ole aluksi helppoa.
Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea. Kokemukset
Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen
kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta
ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella
tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen
eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja,
huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa,
etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut
kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa
”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin
ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä.
Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää
tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian
nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat
kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.
Leena Paasio kirjoittaa niin
vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa
sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että
kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on
ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja
nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät
unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien
katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin
läksytettäväksi. Menetetty tyttö
herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä
toivoa on Afrikassakin.
Ja
siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua
ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin
auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja
oranssia poijua tyynessä kevätillassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti