PIGANI, PAOLA: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Kustantaja: Aviador 2017

Alkuteos: N’entre pas dans mon âme avec tes chaussures

Suomennos: Einari Aaltonen

Paola Piganin (s. 1963) esikoisromaani Älä astu sieluuni kengät jalassa oli Ranskassa vuoden 2013 kirjallinen sensaatio. Teos voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja oli ehdolla Prix Goncourtin saajaksi. Pigani nostaa esiin asian, jota kaunokirjallisuudessa ei ole ennen käsitelty: romanien kohtalon Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Idea lähti kehittymään parista valokuvasta, jotka Pigani sai veljentyttäreltään, kirjassa Albaksi kutsumansa romaninaisen lapsenlapselta.

Alban perhe ansaitsee elantonsa kiertelemällä Lounais-Ranskassa kylästä toiseen teatterikappaleita esittämässä. Syksyllä 1940 kaikki irtolaisiksi luokitellut kerätään ja marssitetaan Alliersin leirille, 14-vuotias Alba muiden mukana. Vapauteen tottuneilla romaneilla on edessään kuuden vuoden painajainen. Heiltä viedään hevoset ja vankkurit, sillä heidät halutaan opettaa elämään samalla tavalla kuin muut eli pysyvissä asumuksissa.

Heillä ei ole enää nuotiopiiriä ja silmissä tanssivia tulenlieskoja, jotka tekivät yöstä liittolaisen. Ei enää elävän tulen lämpöä, joka syöpyi ihoon ja hiuksiin. Ja poltti vain nykyhetkeä elämän leimun lomassa.

Ihmisiä sullotaan huonokuntoisiin, syöpäläisiä ja rottia viliseviin parakkeihin, joissa romanit vaistoavat vainajien henkiä.  Tuoreista aineksista tehdyn puhtaan ruuan sijaan he saavat jotakin mautonta ja väljähtynyttä. Hygienian ylläpitäminen on vaikeaa etenkin talvella, uusia vaatteita eivät paikkakunnan vapaaehtoiset auttajat pysty tarpeeksi järjestämään. Ylväistä romaneista tulee lamaantuneita ryysyläisiä, joita nälkä ja taudit heikentävät ja kuolema korjaa. Lastenkin hämmästyttävä kyky iloon ja leikkiin alkaa hiipua. Perinteisiä tapoja pyritään silti noudattamaan etenkin kuolemantapausten ja häiden yhteydessä, ja gigue kaikuu, vaikka viulusta kieliä puuttuisikin. Toivottomien olojen keskellä versoo myös uutta elämää, mitä jotkut valkoiset suuresti paheksuvat ja ihmettelevät. Muutama hyväntahtoinen ihminen ei muuta sitä tosiasiaa, että valkoisten silmissä romanit ovat erillinen rotu, jolla ei ole samoja oikeuksia kuin maan muilla asukkailla.

Mitä heidän maalleen on tapahtunut vieraan kielen myllerryksessä, tarkastusten ja rajoitusten ikeessä? Mitä on tapahtunut tälle maalle, joka ei ole kiinnostunut heistä kuin joukkona, jonka voi lähettää pakkotyöhön oikeiden ranskalaisten sijaan?

”Älä astu sieluuni kengät jalassa” on romanien sananlasku. Romanien sieluun, heidän menneisyyteensä ja nykyisyyteensä ei voi tupsahtaa noin vain, vaan on riisuttava kengät ja kuljettava kevyin askelin. Pigani tekee juuri niin. Hänen kuvauksensa internointileiristä, sen tapahtumista ja siellä olleista ihmisistä on tahdikas ja ymmärtävä, mitä hienovaraisen runollinen kieli vielä korostaa. Tapahtumien epäoikeudenmukaisuus käy kyllä varsin selväksi ja johdattaa ajattelemaan nykymaailmaa, niitä ihmisiä jotka tällä hetkellä ovat leireihin suljettuina vailla toivoa paremmasta huomisesta.