TURUNEN, SAARA. Sivuhenkilö

Kustantaja: Tammi 2018

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Jossain määrin Saara Turusen oloinen kertoja roikkuu välitilassa. Ei ole ansiotyötä eikä hirveästi yritystä sellaisen löytämiseen. Isä on kustantanut asunnon, jossa tyhjyyttä lievittävät vihreä pissatahrainen patja lattialla, katossa koukku ja ikkunalla palmu, kiinanruusu ja roskakatoksesta poimittu saniainen. Ruoka koostuu pussinuudeleista.

Äidin suhtautuminen on hapan. Joskus oli kai hyviä ja iloisiakin aikoja, mutta sitten tytär muuttui niin, ettei äiti enää pystynyt palauttamaan häntä mieleisekseen. Muut tyttäret menevät naimisiin, saavat lapsia ja hoitavat kotia. Tämä yksi tytär ei selviä edes polkupyörän ketjujen korjaamisesta. Hän on hermostunut, raastaa kulmakarvojaan ja saa käsivarteen kutiavan punaisen läiskän.

Keväällä naiselta ilmestyy kirja. Nytkö alkaisi uusi aika? Tulisi hyviä arvosteluja ja esiintymisiä. Ihmiset olisivat vaikuttuneita, kirjaa ostettaisiin ja lainattaisiin kirjastoista.

Todellisuus on muuta. Maamme huomattavimman sanomalehden kriitikon mukaan kirja on tylsän tyttömäinen kehityskertomus eikä kukaan muukaan ei tunnu ymmärtävän kirjan varsinaista sanomaa: kaiken kattavaa häpeäntunnetta. Ainoa esiintymispyyntö tulee entiseltä kotiseudulta. Ilmaiseksi ja itse maksaen matkakulut ja kahvitarjoilun. Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa ihmisiä tuntuu eniten kiinnostavan se, onko kirja omaelämäkerrallinen.

Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin se, että hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Onko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistuu hyvältä?

Nainen yrittää lukea viralliseen kaanoniin kuuluvia klassikoita. Ei vedä. Onko niin, että joistakin kirjoista tulee klassikoita vain siksi, että niitä kommentoidaan muita enemmän? Ja koska kommentoijat ovat miehiä, ovat klassikot suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia? Sisuuntuneena kertoja laatii oman lukulistansa, pelkkiä naisia Minna Canthista ja Enheduannasta Ranya ElRamlyyn ja Jhumpa Lahiriin.

Syksyllä puhelin sitten soi ja maamme huomattavimman sanomalehden kriitikko kertoo, että naisen romaani on voittanut vuoden esikoisteospalkinnon. Nyt kirja saa runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja. Esiintymiskutsuja satelee. Naista ei enää kiinnosta. Kirja on menneisyyttä ja uutta tulossa.

Turusen teksti etenee tasaisesti, mutta on täynnä pieniä ironisia heittoja. Tällaista on olla naispuolinen taiteilija miesvaltaisessa maailmassa. Tällaista on odottaa arvioita työstä, johon on pannut paljon itseään. Tällaisia ovat arjen yksityiskohdat. Huomiot eivät suinkaan ole satunnaisia, vaan kasvattavat kokonaisuutta. Olenko ymmärtänyt?

KAWAKAMI, HIROMI: Sensein salkku

Kustantaja: S & S 2018

Alkuteos: Sensei no kaban

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Hiromi Kawakami (s. 1958) on yksi Japanin rakastetuimpia kirjailijoita. Hän on voittanut mm. naiskirjailijoille suunnatun palkinnon vuonna 2000 ja vuonna 2001 arvostetun Tanizaki-palkinnon teoksellaan Sensei no kaban. Vuonna 2012 teoksen englanninnos The Briefcase oli ehdolla Man Asian -palkinnon saajaksi.

Kirjan kertoja Tsukiko Ōmachi on 38-vuotias nainen. Hän työskentelee toimistossa Tokion keskustassa ja viettää hyvin yksinäistä elämää. Hän on etääntynyt lapsuudenkodistaan, vaikka mitään selvää syytä vastenmielisyydelle ei olekaan.

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin olisi tilannut useita pituudeltaan juuri sopivia vaateita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia.

Japanilainen nainen ei juuri vieraile kapakoissa ryyppäämässä, mutta Tsukiko käy. Muutenkin hän on epänaisellinen: tarjoilee sakea ilman viehkeyttä ja käyttää usein puheessaan epäkohteliaalta kuulostavaa tokaisua ”häh”. Rakkaussuhteet eivät häntä kiinnosta, koska niiden ylläpito on liian vaivalloista.

Eräänä iltana baaritiskillä Tsukikon vierustoveriksi sattuu tuttavuus kaukaa menneisyydestä: lukioaikojen äidinkielenopettaja. Tsukiko kutsuu miestä jatkossakin kunnioittavasti nimellä Sensei eli opettaja, mutta tuntee silti yli kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta tämän läheisemmäksi kuin ikätoverinsa. Ovathan ruoka- ja juomamieltymyksetkin täysin yhteneväiset!

Pariskunta tapailee sattumanvaraisesti, käy markkinoilla ja pelihallissa, sieniretkellä ja kirsikankukkia katselemassa, viikonloppuretkellä saaressa ja taidenäyttelyssä. Välillä on pientä riitaa ja välillä puhumattomuuskausia. Näin jatkuu kaksi vuotta. Lukija on jo hieman ymmällään: tuleeko tästä mitään? Sensein tunteista ei ota selkoa eikä oikein Tsukikonkaan.

Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään. Oikeampi on ehkä kummasti sanottu. Vähän samoin kuin kirjoja ostaessa tuntui paremmalta jättää niihin paperikannet kuin ottaa ne pois. Sensei saattaisi kyllä suuttua, jos tietäisi minun vertaavan häntä paperikansiin.

Kirjan tunnelma on viipyilevä, mutta sitä ryydittää lempeän hienovarainen huumori. Tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole mitenkään dramaattisia, mutta lähentymisen ja pakenemisen aaltoliike tuntuu silti ohjaavan kohti jotain syvempää. Ehkäpä Tsukikon vaistoama ilmasta tehty muuri voi vielä murtua?

Sensein salkku antaa kuin ohimennen oppitunnin japanilaisesta tapa- ja ruokakulttuurista. Ollaan kohteliaita ja noudatetaan sääntöjä, säilytetään kasvot. Kerrotaan tarinoita ja kirjoitetaan haikuja. Tsukikon unien välityksellä päästään eläytymään kiehtovasti myös japanilaisille rakkaaseen maagiseen realismiin.

PS. Entäpä se Sensein salkku? Miksi se on niin tärkeä, että kirjailija on valinnut sen romaaninsa nimeksi?

Laukussa ammottaa tyhjyys; siellä ei ole mitään. Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.

TÖRMÄNEN, KATJA: Karhun morsian

Kustantaja: Like 2018

Katja Törmänen (s. 1971) on koulutukseltaan historian opettaja ja ammatiltaan kirjoittamisen sekatyöläinen. Hänen fantasiaromaaninsa Karhun morsian voitti Like Kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun 2016.

Ollaan viikinkiajassa. Tapahtumien keskiössä on kaksi Norjan kaakkoisrannikolla sijaitsevaa kylää, jotka ovat miltei näköetäisyydellä toisistaan, mutta silti vailla yhteyttä. Eron symbolina kylien puolivälissä seisoo kahtia haljennut tammi, jonka toinen puoli kurkottaa ylös rehevänä ja elinvoimaisena ja toinen puoli on kuollut pystyyn.

Toinen kylistä on Suolakari. Siellä Karhu on jumalista tärkein ja vuoden lyhimpänä päivänä syntynyt tyttö sen morsian. Karhun morsiamen tehtäviin kuuluu uhrien avulla pitää jumala tyytyväisenä ja kylälle myötämielisenä eli hän on vastuussa, jos asukkaita koettelevat taudit ja onnettomuudet. Tämänhetkinen Karhun morsian on nuori Freydis, orpotyttö. Kylän muut nuoret naiset eivät suhtaudu häneen suopeasti, sillä perinteeseen kuuluu, että vanhan päällikön kuollessa hänen perillisensä ottaa Karhun morsiamen vaimokseen. Uusi päällikkö on Thorbjörn, komea sankari ja ennen kaikkea hyvä ja maltillinen mies. Hän tulee varmasti tukemaan puolisoaan, mutta riittääkö se?

Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.

Suolakarin naapuri on Surmankylä. Sielläkin palvottiin aikoinaan Karhua, mutta nykyään karhulle uhraaminen on rangaistuksen uhalla kielletty. Sen sijaan uhrataan näyttävästi ja avokätisesti sodankäynnin ja meren jumalille, joka yhdeksäs vuosi jopa ihmisuhri. Naiset eivät kylläkään päällikön määräyksiä tottele – ainakaan miesten ollessa poissa.

 Hyvähän päällikön oli, miekkansa ja keihäänsä kanssa, kaukana merillä ison osan vuodesta, mutta naiset elivät metsän rajalla kesät ja talvet, keväät ja syksyt… Päällikön jumalat asuivat kaukana. Karhu sen sijaan ei koskaan ollut paria henkäystä kauempana.

Surmankylän loitsija ja parantaja on muualta tullut orpo Aslaug, joka tuntee velvollisuudekseen suojella kylää ja sen asukkaita, vaikkei siitä mitään kiitosta saakaan. Yhtä velvollisuutta Aslaug ei kuitenkaan halua: mennä vaimoksi kylän päällikölle Randolfille. Tämä on ylpeä, hillitön ja väkivaltainen mies, jonka sanaan ei koskaan kannata luottaa. Aslaugin unelma on jotain muuta.

Kirjassa seurataan vuorotellen Freydisiä ja Aslaugia. Kummankin elämä tuntuu etenevän hyvin samankaltaisena ennalta määrättyä suuntaansa, mutta onko pakko olla niin? Viikinkiajan henki on, että miehet arvioidaan sotaisan uhon perusteella ja naiset kauppatavarana. Joskus ennen Karhun morsiamet ovat kuitenkin olleet tasa-arvoisia miestensä kanssa kaikessa muussa paitsi taistelukentällä…

Maagisuus on miltei käsin kosketeltavaa: Karhu suojelee avunpyytäjää, myrskytuuli nousee ja salama iskee. On myös lohduttava ja hellä tuulonen, mustarastaan laulu koettelemuksen jälkeen.

Siinä missä ennen oli kohonnut railotammen harmaa ja kuollut ranka, oli nyt hentoihin, vihreisiin versoihin peittynyt runko, elinvoimainen ja väkevä kuin kevät pitkän talven jälkeen.

Karhun morsian on kevyt ja viihdyttävä fantasiaromaani. Juoni tarjoaa sopivasti yllätyksiä loppuun saakka ja keskeiset henkilöhahmot ovat kaikessa viitteellisyydessäänkin mielenkiintoisia.

EKBERG, ANNA: Salattu nainen

Kustantaja: Minerva 2018

Alkuteos: Den hemmelige kvinde

Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich julkaisivat vuonna 2016 ensimmäisen yhteisen trillerinsä Den hemmelige kvinde käyttäen pseudonyymiä Anna Ekberg. Kirjasta tuli bestseller, joten kumppanukset ovat jatkaneet yhteistyötä.

Salattu nainen -romaanin prologissa ollaan tilanteessa, jossa Helene Söderberg tunnustaa tappaneensa Louise Andersen -nimisen naisen. Seuraavaksi siirrytään kaksi viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen. Louise ja kumppaninsa Joachim ovat valmistautumassa aivan tavalliseen arkipäivään. Louise availee pienen kahvilansa ovea ja Joachim keräilee ajatuksia ryhtyäkseen työskentelemään uuden kirjansa parissa. Leppeän tunnelman rikkoo mies, joka ryntää kahvilaan väittäen Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Tehdään dna-tutkimus. Niin se on: Louise on oikeasti Helene Söderberg, upporikkaan Söderbergin suvun perijätär ja Söderberg Shipping -yhtiön pääekonomisti. Hän on Edmundin vaimo ja kahden pienen lapsen äiti. Ulkopuoliset kuvaavat häntä kovaksi ja saidaksi naiseksi, liiketoimissa piinkovaksi neuvottelijaksi. Miksi hän ei muista tästä mitään? Syyksi arvellaan Helenen päästä löytyneitä jälkiä kahdesta kovasta iskusta, jotka ovat hyvinkin voineet aiheuttaa muistinmenetyksen.

Helene yrittää sopeutua tilanteeseen ja unohtaa Joachimin. Edmundia kohtaan hän ei tunne mitään, paitsi ehkä lievää vastenmielisyyttä, mutta lapset herättävät välittömästi suojelunhalua. Koko ajan Helenellä on kuitenkin tunne, että häntä valvotaan ja seurataan. Onko tarkkailun syynä vain huoli hänen terveydestään vai onko takana jotain muutakin? Pelkääkö joku, että Helenen muistin palaaminen saattaisi tuoda päivänvaloon ikäviä asioita? Helene ei ole luovuttaja – hän rikkoo vaikka lakia saadakseen selville totuuden katoamiseensa liittyvistä tapahtumista.

   - Sinun pitää kuunnella, kun kerron maailman ensimmäisen dekkarin juonesta, koska siinä piilee totuus, Joachim vastasi ja koki olevansa kuin vanha opettaja. - Tarina sisältää opetuksen, jonka Blicher haluaa antaa meille. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja totuus on aina toinen. Pidä varasi, ettei sinua vedetä muiden ihmisten kertomiin tarinoihin. Kertoja on usein hyvin epäluotettava.

Samaan aikaan Joachim tekee omia tutkimuksiaan. Hänen kohteenaan on Louise, lastenkodissa kasvanut, kadulla elänyt – ja viisi vuotta sitten kadonnut. Miten Louise Andersenin reppu ja henkilöpaperit ovat joutuneet Helenelle? Missä Louise itse on? Tutkimukset johtavat Joachimin ihmismielen pimeimmille alueille, turvattomuuteen ja vaaraan. Kehen voi luottaa? Mitä puuhaa Ellen, Joachimin entinen vaimo?

Salattu nainen seuraa tapahtumia vuoron perään Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Alusta alkaen kirjassa on kovasti vauhtia ja toimintaa ja tempo vain kiihtyy tarinan edetessä. Trillereissä viihdyttävä ja koukuttava juoni on usein tärkeämpi kuin uskottavuus, ja näin on myös Salatussa naisessa. Silti sitä huomaa kiintyneensä etenkin Heleneen, joka vasta muistinmenetyksen aikana tuntuu löytäneen todellisen itsensä. Kunpa hänen sitkeytensä ja rohkeutensa palkittaisiin ja hän saisi elää rakastettunsa Joachimin kanssa!

   Kaikkina niinä aamuina kun hän heräsi ja katsoi merelle, hän oli aina odottanut jonkun saapuvan mereltä, jonkun joka muuttaisi kaiken. Nyt hän ymmärtää, että hän oli odottanut itseään.

HEINONEN, HENNA HELMI: Pala omaa taivasta

Kustantaja: Tammi 2018

Pala omaa taivasta -kirjassa seurataan kolmen naisen elämää. He ovat kaikki tulleet elämässään jonkinlaiseen käännekohtaan, josta ei vielä tiedä onko kaikki menossa pahempaan suuntaan vai sittenkin parempaan.

Laura on viimeiset vuodet ahertanut perustamansa firman parissa ilman lomia ja vapaa-aikaa. Alun perinkin myydyksi tarkoitettu firma on löytänyt ostajan ja tilillä lepää miljoona euroa.

Laura ajattelee, että tämä on se päivä, se on totta. Hänen elämänsä tärkein päivä heti syntymän jälkeen, ja on ihmeellistä, miten ohuelta se tuntuu. Jokainen hetki tuntuu kaikkialla niin kuin päivä olisi osa häntä itseään, ja samalla edellinen hetki painuu unohtumattomiin kuin hän kadottaisi osan itsestään.

Miksi tuntuu tyhjältä? Ehkä siksi, ettei Lauralla ketään, jonka kanssa jakaa arkipäivää. Yhtiökumppani ja rakastaja Pete on nyt historiaa. Äiti kiertelee maailmalla eikä ole kiinnostunut lapsistaan. Veli perheineen asuu Kiinassa eikä kaipaa tapaamisia. Viimein Laura tuskastuu ja lähtee Pohjanmaalle serkkunsa häihin. Ei Lauralla ja Anskulla ole mitään yhteyttä ollut vuosiin, mutta jos hääseurueessa olisi joku kiinnostava mies…

Ansku työskentelee pienessä pohjalaiskylässä kotipalvelun lähihoitajana. Työ ei ole mieluista muutenkaan, mutta jatkuva kiire ja pula työvoimasta kasvattavat stressiä. Jossakin vaiheessa Anskulla oli jo miltei ovi auki maailmalle, mutta sitten issee teloi juovuspäissään äiteen pyörätuolikuntoon. Vaikkei Ansku suuremmin äitiään rakastakaan, ei hän voi jättää tätä toisten armoille. Nyt on vankilaan tulossa uusi lukko: avioliitto pitkäaikaisen kumppanin ja Onni-pojan isän kanssa. Harri on suurta sukua, mutta viinaan menevä, töissä pysymätön ja rahansa tuhlaava. Hänkö pystyisi hoitamaan perintönä tullutta sikatilaa ja selviytymään suurista veloista?

Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata.

Suomenruotsalainen Joanna on Lauran liikekumppanin Petrin vaimo. Hän on kotiäiti, jolle tärkeintä on pitää kulissit kunnossa ja kaikki elämän osa-alueet täydellisessä järjestyksessä. Hän selviää tiukkojen rutiinien voimalla päivästä toiseen, mutta paniikkikohtaukset vaanivat. Huoli lapsista voi yhtäkkiä kasvaa aivan järjettömiin mittasuhteisiin, mutta entä sitten kun huoleen todella on aihetta? Onko keinoja saada yhteys huonosti voivaan teini-ikäiseen tyttäreen? Onko mahdollista estää avioero?

Joanna on rakentanut perhettä koko elämänsä kuin linnaketta, suojaa ulkomaailmaa vastaan, joka on vuosi vuodelta vieraampi ja epämiellyttävämpi. Miten hän ei ole tullut ajatelleeksi, että kun linnake koostuu muista ihmisistä, kuka vain heistä voi sen murtaa. Stella, Petri, Aleksi, kuka vain voi lähteä ja äkkiä osa Joannasta on suojaamaton, altis uhalle, ja jos he lähtevät kaikki, hän puolustaa vain yksin itseään.

Romaani on taitavasti kirjoitettu. Henkilöillä on omat äänensä ja puhetapansa: Ansku puhuu pohjalaismurteella ja Joanna liukuu vähän väliä ruotsinkieleen. Naisten ajatukset paljastavat lukijalle paljon sellaista, mitä he muilta onnistuvat kätkemään, kuten syyt sellaisiin tekoihin ja valintoihin, jotka he hyvin tietävät vääriksi jo niitä tehdessään. Lapsuudessa koettujen asioiden vaikutus päätöksiin jää ehkä heiltä itseltään huomaamatta, mutta lukija voi ynnäillä syitä ja seurauksia.

Pala omaa taivasta on paksu teos, yli 550 sivua. Teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja vivahteikasta, että lukeminen etenee vauhdilla, vaikka esiin nousee monta raskasta asiaa. Jokainen kirjan kolmesta keskeisestä hahmosta törmää naissukupuoleen kohdistettuun alistamiseen ja vähättelyyn, rasismiinkin. On ulkonäköön liittyvää arvostelua ja järjenlahjojen epäilyä. On väkivaltaa fyysisellä tasolla ja henkisesti. Aina kiusaajat eivät ole miehiä. Onneksi lopussa alkaa kajastaa heikko toivo paremmasta - ehkäpä niin Laura ja Ansku kuin Joannakin löytävät palan omaa taivasta.