PORTER, MAX: Surulla on sulkapeite

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers

Suomennos: Irmeli Ruuska

Ted Hughesin kulttimaineen saavuttanut runokokoelma The Crow kertoo röyhkeästä ja yritteliäästä variksesta, joka yrittää hallita maailmaa kielen avulla ja uhittelee itse Jumalallekin. Max Porterin esikoisteoksessa Surulla on sulkapeite leskeksi jäänyt mies kirjoittaa kirjaa Hughesin runoista otsikolla Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla : villi analyysi. Ei liene yllättävää, jos vaimon ja äidin menettämisen aiheuttama suru näyttäytyy perheelle variksen hahmossa. Ehkä osittain myös siksi, että mies on aikoinaan saanut vaimolta lahjaksi muovivariksen?

Kirjan ensimmäisissä merkinnöissä on äidin äkillisestä kuolemasta kulunut vasta viisi päivää. Pienet kaksospojat ovat ymmällään, mutta alkoholista lohtua hakeva isä ei ole kykeneväinen auttamaan. Siksi tarvitaan Varista. Se on valtavan kokoinen – silmäkin yhtä suuri kuin miehen kasvot. Se hautaa ihmiset höyheniinsä, latelee päättömiä loruja, on välillä aika inhottavakin. Kaikki kuuluu hoitosuunnitelmaan.

Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Varis on linnuista viisaimpia. Se on uskollinen parilleen ja puolustaa poikasiaan kiivaasti kaikkea uhkaa vastaan. Suruvariskin pitää huolta perheen pojista ja taistelee näiden vuoksi jopa paholaista vastaan. Kuten se itse selittää: äidittömät lapset ovat silkkaa varista.

Pojat surevat lapsen tavalla. He tekevät kaikenlaisia äidin kieltämiä asioita, koska voivat silloin muistaa ja kaivata. Erään kerran kumpikin askartelee kuvan äidistä sen toiveen vallassa, että kuva voisi herätä henkiin ja äiti palata takaisin. Ajatukseen kuolemasta totuttaudutaan myös kertomusten avulla. Isä tarinoi sodista ja kuoloon ajautuneista henkilöistä, pojat taas tappavat ja kuolevat mielikuvitusleikeissään.

Perheen isä on pitkään täysin surun lamauttama. Työn alla olevan kirjan otsikotkin hän vetää nyt yli ja johdannosta loppusanoihin toistuu vain yhä uudestaan teksti ”kaipaan vaimoani”. Varis alkaa kuitenkin nokkia isää yhä kiivaammin. Välillä tuntuu, että Variksen ja isän välillä käydään oikea Jaakobin paini, jossa höyhenet pöllyävät ja suru purkautuu karjahduksina ja nyyhkeenä.

Kirjan lopussa on kuolemasta kulunut jo vuosia. Raskas olo alkaa helpottaa, kaikki ovat valmiita menemään eteenpäin. Variksen työ on tehty.

Tuhka liikehti, innokkaana, niin luulen, joten kallistin uurnaa ja kiljuin tuuleen:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja se kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti… Ja pojat olivat takanani, naurava, kiljuva tulvamuuri, halasivat jaloista, kamppasivat ja tarrasivat, loikkivat, pyörivät, kompastelivat, ulvoivat, rääkyivät, ja pojat huusivat:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. Keskeneräinen. Kaunis. Kaikki kaikessa.

Kirjassa vuorottelevat isän, Variksen ja poikien puheenvuorot. Pojat puhuvat aina yhdessä, eivät yksilöinä – he ovat erottamattomia. Monesti kommentit menevät ristiin toistensa kanssa: isä kommentoi poikien tekemisiä ja pojat isän tai isä toteaa saman asian, mitä Varis on jo sanonut. Kyseessä on oppiminen, asioiden uusi omaksuminen. Suremisen eri vaiheista muodostuva kaari.

Teksti vaihtelee muodoltaan suorasta proosasta ja lausahduksista loruun ja runoon. Se puhuu syvästä ja lamaannuttavasta surusta, mutta liukuu keveästi heti perään huumoriin. Tässä leikitellään niin kielellä kuin mielikuvillakin. Ehkä teksti olisi auennut vielä enemmän, jos sellaiset runoilijat kuin Ted Hughes, Emily Dickinson ja Edgar Alan Poe olisivat tutumpia. Silti todella ihastuttava pieni kirja, joka jättää päällimmäiseksi elämänuskon.