HASHEMZADEH BONDE, GOLNAZ: Olimme kerran

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Det var vi

Suomennos: Jaana Nikula

Olimme kerran kertoo kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin, joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä. Katkeroitunut.

Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko, mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus, että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?

Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan tuntee myös selittämätöntä kaunaa.

Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan juurettomuuteen ja suruun.

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja kaikkialla etusijalla.

Toivoin, että hän olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää, että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin, jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.

Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.

Kaikki on edelleen olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin. Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.

Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.