Kustantaja: Teos 2018
Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee
tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä
viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on
vihdoinkin koittanut vapauden aika!
Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja
Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton
vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle,
yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta.
Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja
tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina
osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että
oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät
hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja
Ullan palaute tulikivenkatkuinen.
Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet
sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan
saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille
jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä
liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän
kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti
ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain
onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava
jokaiseen hetkeen.
Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen,
että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan
täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...
Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten
ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen
ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden
ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.
Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli
kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli
muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös
kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä
varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi
muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin,
kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.
Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat
tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti