KINNUNEN, TOMMI: Pintti : kolmenpäivänromaani

Kustantaja: WSOY 2018

Pintti on lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Se voi kuitenkin vielä löytää paikkansa toisissa astioissa, sillä kaikessa lasissa hienointa kristallia myöten on mukana myös pinttiä. Tommi Kinnusen kolmas romaani kertoo lasinteosta, mutta myös ihmisistä joita muut pitävät jollakin tapaa epäkelpoina. Ovatko he kuitenkaan arvottomia, vaikka jossakin kohtaa olisikin särö?

Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta päivämäärästä. Kussakin osassa on uusi näkökulma, yksi kullekin Tyynelän kolmesta sisaruksesta.

Ensimmäinen päivämäärä on torstai 23.6.1949. Siinä näkökulma on Tyynelän esikoisen, 32-vuotiaan Jussin. Jussilla on lääkärin arvion mukaan ”kaatumatauti yhdistettynä mielen heikkouteen, jopa tylsämielisyyteen”. Hän on hidas oppimaan ja hänen mielenkiintonsa harhaantuu helposti kaikkeen muuhun kuin käsillä olevaan asiaan. Jussi pystyy kuitenkin näkemään ympärillään kauneutta, joka muilta menee ohi.

Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua… Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri.

Tehtaalla suomalaiseen makuun sopivaa lasia valmistuu tasaiseen tahtiin, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Jussillekin etsitään sopivan yksinkertaisia töitä ja pienestä kiusanteosta huolimatta katsotaan perään. Toisinaan Jussin pään kuitenkin täyttävät veriset kirkuvat hiiret ja silloin on leikki kaukana.

Toinen päivämäärä on tiistai 31.1.1950. Tässä seurataan tapahtumia Helmin kautta. Helmi on töissä merkkauspöydällä eli maalaa esineisiin apuviivoja kaivertajille. Sota-aikana hänkin sai monen muun naisen tavoin ryhtyä puhaltamaan, mutta työ siirtyi takaisin miehille heti näiden palattua rintamalta. Iloinen yhteisöllisyys muuttui totiseksi kilpailuksi.

Jo entisestäänkin synkkämielinen Helmi on surusta sekaisin menetettyään tapaturmassa kumppaninsa ja tyttärensä isän. Yöt hän ulvoo tuskaansa ja päivät kulkee sumussa. Ailahteleva mieli voi johtaa kauaskantoisiin seuraamuksiin.

Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläänkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan.

Kolmas päivämäärä on torstai 13.9.1951. Siinä keskeisenä henkilönä on Tyynelän sisaruksista ponnekkain eli Raili. Ahdistavia muistoja on paljon, mutta työnteko auttaa. Työllä sinällään ei ole väliä – vaikka olisi huoraamista, kunhan on jatkuvasti vaihtelua ja muutosta.

Railin mielestä elämä on hyvä juuri näin: saa mennä ja tulla, mutta kuitenkin on aina jotakin. Ihan kuin olisi hyvässä puolukkametsässä, jossa aina kun saa tyhjäksi yhden kohdan ja luulee marjojen jo loppuneen, huomaa toisaalla lisää ja sitten taas lisää. Ämpärit täyttyvät eikä työ tunnu työltä, sillä joka mätäs on pieni ilo. Hän pitää siitä, että päivät pääsevät yllättämään hänet.

Muutosta tapahtuukin niin kotona, tehtaalla, tehdaskylässä ja kartanolla kuin ihmisten asenteissa. Kirjan loppu on hienokseltaan toiveikas: ehkä rikkinäinenkin ihminen löytää lopulta paikkansa.

Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa… Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kuten Kinnusen aiemmatkin teokset, on myös Pintti taidokas ja viimeistä osasta myöten harkittu. Esimerkiksi se, että moni kuva ja symboli tulee lasin maailmasta – lasitehtaallahan tässä ollaan! Pääosassa ovat pienet ihmiset, etenkin naiset jotka usein kannattelevat koko yhteisöä saamatta siitä silti mitään kiitosta. Sodan aikana he tekevät miesten työt ja sodan jälkeen hoivaavat parhaansa mukaan kaikkia lasinhauraina takaisin palanneita. Näiden arkisten kohtaloiden välityksellä kirjailija tavoittaa jotain yleisinhimillistä ja suurta.

SAUNDERS, GEORGE: Lincoln bardossa

Kustantaja: Siltala 2018

Alkuteos: Lincoln in the Bardo

Suomennos: Kaijamari Sivill

Amerikkalainen George Saunders (s. 1958) voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Hämmentävä teos koostuu kokonaan lyhyistä puheenvuoroista ja todellisista tai keksityistä kirjallisuuden otteista. Samasta asiasta saattaa olla monta keskenään ristiriitaista lausuntoa, kuten esimerkiksi siitä oliko tapahtumayönä kuutamo vai ei tai oliko presidentti Lincoln ruma. Välillä puhujat tuntuvat huutavan toistensa päälle. Kirjakielellä ja murteilla.

Helmikuussa 1862 presidentti Abraham Lincoln pitää iltajuhlat Valkoisessa talossa. Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä ja kaatuneita on paljon. Kuolema on lähellä myös juhlijoita, sillä talon yläkerrassa Lincolnin poika, 11-vuotias Willie, on menehtymässä kuumetautiin.

Seuraavana päivänä Willie asetetaan sairaskirstuun ja viedään Georgetownin hautausmaan kryptaan. Isä saapuu sinne myöhemmin pariinkin otteeseen pitääkseen lastaan vielä hetken sylissään. Willie on ihmeissään, kun ei saa kontaktia isäänsä. Hän ei ymmärrä olevansa kuoleman ja uudelleensyntymän välisessä tilassa eivätkä sitä paljasta ympärille kerääntyneet aaveetkaan, jotka ihastelevat harvinaista tapahtumaa.

Mies nosti sairaskirstun seinäsyvennyksestä ja asetti sen lattialle.

roger bevins iii

Ja avasi sen.

hans vollman

Polvistui kirstun ääreen ja katsoi sitä mikä –

pastori everly thomas

Katsoi sairaskirstussa makaavaa pojua.

hans vollman

Niin.

pastori everly thomas

Siinä vaiheessa hän nyyhkäisi.

hans vollman

Hän oli nyyhkyttänyt koko ajan.

roger bevins iii

Häneltä pääsi yksi sydäntäsärkevä nyyhkäys.

hans vollman

Tai huokaus. Minusta se kuulosti paremminkin huokaukselta. Tunnistamisen huokaukselta.

pastori everly thomas

Muistamisen.

hans vollman

Kun yhtäkkiä muistaa, mitä on menettänyt.

pastori everly thomas

Jotkut vainajat, vielä myötätuntoon pystyvät, yrittävät kuitenkin taivutella Willietä siirtymään seuraavaan vaiheeseen - nuoren ei ole hyvä viipyä kovin pitkään välitilassa. Osa aaveista on pysynyt hautausmaalla niin kauan, että on haalistunut ja kaventunut ääriviivoiltaan. Osa ei ole ihmisenmuotoinen enää ollenkaan. Oleilu hautausmaalla on pitemmän päälle myös hyvin tylsää, vaikka monet takertuvatkin siihen jostain selittämättömästä syystä kynsin hampain eivätkä anna periksi edes vierailevien enkeleiden houkutuksille.

Vainajista muutama tulee lukijalle ennen pitkää tutuiksi joko omien puheenvuorojensa tai kumppaneidensa kuvailun kautta. On vanhoilla päivillään rakkauden autuuteen kuollut Hans Vollman, on yhtäkkisestä päähänpistosta itsemurhaan sortunut homoseksuaali Roger Bevins III, on aina hyvään pyrkinyt pastori Everly Thomas ja monenmoista muuta persoonaa yhteiskuntaluokasta toiseen ja historianajasta toiseen. Monenlaista surullista tarinaa kuullaan niin orjista kuin raiskatuista tytöistä.

Kirjan loppu on herkkä. Willie on vihdoinkin ymmärtänyt ja hyväksynyt kohtalonsa. On luopumisen aika.

Minä olen Willie   Olen Willie   Olen vaikka

   En olekaan

   Willie

   En willie mutta jotenkin

   Vähemmän

   Enemmän…

   Kaikki mitä sillä aiemmalla kaverilla (williellä) oli, täytyy nyt antaa takaisin (annetaan riemuiten takaisin) niin kuin se ei olisi koskaan minun (tai hänen) ollutkaan, eikä sitä siksi oteta pois, ei ollenkaan!

   Kun minä (joka olin williestä mutta en enää ole (pelkästään) williestä) palaan

   Suureen kauneuteen.

Ensi alkuun kirja vaikutti hankalalta, mutta hetken kuluttua tarina jo vei mennessään eikä tuntunut katkonaiselta hyppelyltä. Kysymyksiä heräsi. Miksi osa vainajista pysytteli niin tiukasti välitilassa? Olivatko he kenties jo käyneet tuomiolla ja tiesivät helvetin lieskojen odottavan? Halusivatko he vielä pitää yhteyden omaisiinsa? Estikö heitä luopumasta jokin voimakas tunne?

Lincoln bardossa on haasteellinen teos, mutta myös palkitseva. Lukuelämyksen onnistumisesta lankeaa suuri kiitos suomentaja Kaijamari Sivillille.

TURUNEN, EEVA: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Kustantaja: Siltala 2018

Eeva Turunen (s. 1983) on arkkitehti ja näytelmäkirjailija. Vuonna 2015 hänen esikoisnäytelmänsä Muutama sana Ullasta oli Lea-palkintofinalistina ja voitti valtakunnallisen monologikilpailun.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on omalaatuinen kirja. Se koostuu seitsemästä lyhyehköstä tekstistä, joista osa on selkeästi proosaa ja osa muistuttaa proosarunoa. On erikoisia sanoja kuten silmätikkuuntuminen, sadesääahdistus, henkarintippumisvoimattomuus ja unenlaatukateus. Jokaisessa luvussa tyyli on erilainen. Henkilöt kuitenkin ovat luvusta toiseen salaperäisesti toistensa kaltaisia, vaikka sukupuolta ei aina pystykään varmuudella päättelemään.

Tekstissä on salamielistä huumoria ja osuvia huomioita ihmisistä ja heidän toiminnastaan. Keskipisteessä on henkilö, joka kaipaa läheisyyttä, mutta arkuuttaan tai vainoharhaisuuttaan karkottaa toiset luotaan. Joskus hän on mustasukkainen kumppaninsa entiselle tyttöystävälle, joskus nykyiselle. Usein entinen kumppani, hän, on seurallinen, huoleton ja osallistuva kun taas kertoja, minä, on arka, asioita hautova ja huono ottamaan kontaktia naapureihin. Ei auta, vaikka kuinka viivyttelisi rappukäytävässä tai lähtisi lainaamaan teelusikallista suolaa.

suljen sälekaihtimet, niin kuin tapanani on

suljen silmät

kuuntelen vesiputkia

kuuntelen naapureiden puhetta

kuuntelen heidän lapsivieraitaan

kaikkialla jollain tapaa tapahtuu

Kukin henkilö laatii listoja itselleen tärkeistä asioista. Joku luettelee asioita, jotka on entisestä kumppanistaan unohtanut. Toinen – itse asiassa kirjan nimessä mainittu neiti U - luonnehtii entisiä poikaystäviään (ja päätyy tyttöön).

Yhden pojan seurassa pyöräilin puistikon ohi. Silloin tuuli pöllytti koristeomenapuun valkeita terälehtiä yllemme. Se oli ihana enne! Ihana enne se ei kuitenkaan millään muotoa ollut.

Kolmas luokittelee kirjastokirjojen välistä löydettäviä roskia. Neljäs kuvailee niitä viittäkymmentäseitsemää valokuvaa, jotka kertovat hänen ja entisen rakastetun oikukkaasta suhteesta. Neitiherra mainitsee hahmoja, joita pantomiimina olisi vaikea esittää (arvopaperipörssi, sahramivaras, seurantalomake, yläsävelsarja…) sekä eri tilanteisiin sopivia tekosyitä (joita voisi ruveta myymään).

Jätin tulematta, koska mieluummin lähdin ystävän kanssa autonvalo sokaisi minut ja menin siksi väärään linja-autoon. josta ei saanut jäädä ennen lentoasemaa.

Eihän kaikki toki ole pelkkää yksinäisyyttä, eroa ja ahdistusta, vaan jotkut löytävät sielunkumppanin ja läheisyyden. Joskus koetaan hienoja arkisen tyytyväisyyden ja onnen hetkiä.

 B:lle maailma on helppo: hän sanoo En jätä sinua sitten myöhemminkään, vaikka rupsahtaisit

B sanoo En lähde nuoremman matkaan

mistä B voi tietää?

nyt B hymyilee keittiöpuutarhan parissa

persiljakin nyökkää

väsyneet ryydit tukeutuvat toisiinsa

A kysyy Voitaisiinko mennä taianomaiselle iltakävelylle?

B vastaa Voitaisiin

A ja B nousevat kalliolle

kaatuneen puun rungolla voi istua

A istuvi rungolla, ja istuupa B:kin

näkyy tähtiä: kirkasta

Eeva Turusen teos aiheuttaa pahaa sisällönkuvailuepätoivoa, mutta yllättävän hauska kirja se kyllä on. Oivallusmuistoja putkahteleepi mieleen vielä paljon lukemisen jälkeenkin.

Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

SHAMSIE, KAMILA: Joka veljeään vihaa

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Home Fire

Suomennos: Kristiina Drews

Kamila Shamsien teos Joka veljeään vihaa on saanut innoituksen Sofokleen tragediasta Antigone. Siinä Oidipuksen hallituskausi on päättynyt Thebassa ja uudeksi kuninkaaksi on noussut Kreon. Oidipuksen poika Polyneikes on saanut surmansa taistelussa, mutta Kreon kieltää kuoleman uhalla ketään hautaamasta nuorukaista, koska tämä on koettanut valloittaa Thebaa muukalaisten sotajoukon avulla. Antigone ei kuitenkaan voi jättää veljeään hautaamatta. Rangaistus seuraa.

Nykyaikaan sijoitetussa versiossa ollaan pääasiassa Lontoossa pakistanilaistaustaisten Pashan sisarusten parissa. Perheen äidin kuoltua esikoinen Isma on pitänyt huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, mutta nyt nämä ovat jo aikuisia ja Isma pääsee Amerikkaan tekemään väitöskirjaa. Koettuaan ensin Britannian lentokenttäviranomaisten taholta nöyryyttävää kohtelua:

Kuulustelu kesti melkein kaksi tuntia. Mies halusi tietää mitä mieltä Isma oli šiiamuslimeista, homoseksuaaleista, kuningattaresta, demokratiasta, television kokkikilpailusta, Irakin sodasta, Israelista, itsemurhalentäjistä ja treffipalstoista.

Yhdeksäntoistavuotias Aneeka-sisko ei tuota ongelmaa, hän on itsenäinen ja rohkea nainen, tarmokas opiskelija ja toveripiirin sielu. Aneekan ajelehtiva kaksosveli Parvaiz sen sijaan on helppo kohde miehelle, joka esittäytyy hänen isänsä ystäväksi. Isä lähti pian kaksosten syntymän jälkeen taistelemaan Bosniaan, Kašmiriin, Tšetšeniaan ja lopulta Talibanin joukkoihin Afganistaniin. Hän kuoli matkalla Guantánamoon. Nyt Parvaizille kerrotaan sankarista, joka taisteli rohkeasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, piti toveripiirissä henkeä yllä ja kesti murtumatta hirveitä kidutuksia.

Ennen pitkää Parvaizin silmien eteen maalaillaan myös kuvia ihanasta Kalifaatista, jossa miehet ovat miehiä ja elävät kuin prinssit. Jossa harjoitetaan hirmuvaltaa vain niin kauan kuin viholliset käyvät sitä vastaan.

…Hänen näkökykynsä laajeni, ja hän näki autiomaahan polvistuneen muukalaisen ohi kauemmas, hän näki viestin jonka Kalifaatti halusi miehen kuoleman kautta lähettää: Minkä te teette meidän veljillemme, sen me teemme teidän veljillenne.

  Tältä siis tuntui kuulua kansaan, joka tarttui miekkaan sinun puolestasi ja julisti, ettei alistuminen ollut ainoa vaihtoehto. Voi hyvä Jumala, miten nautinnollisesti se sai veren kohisemaan suonissa!

Ennen kuin oikein itsekään tajuaa, on Parvaiz jo perheeltä salaa matkustanut Raqqaan toimiakseen siellä tiedotusyksikössä. Isma ilmiantaa veljensä viranomaisille suojellakseen Aneekaa ja itseään. Aneeka on raivoissaan veljelleen, mutta vielä enemmän sisarelleen.

   ”Parvaiz ei ole meidän isä. Se on minun kaksoseni. Se olen minä. Kun taas sinä, sinä et enää ole meidän sisko.”

   ”Aneeka…”

   ” Minä tarkoitan mitä sanon. Sinä petit meidät, meidät molemmat… Älä soita, älä tekstaa, älä lähetä kuvia, älä lennä meren yli äläkä odota, että minä suostun enää ikinä näkemään sinun naamaasi. Meillä ei ole siskoa.” 

Hyvin nopeasti Parvaiz toteaa haluavansa takaisin kotiin, mutta paluulupa kariutuu tuoreeseen sisäministeriin, muslimitaustaiseen Karamat Loneen. Omat henkilökohtaiset syytkö vaikuttavat, kun mitään vaikutusta ei ole sen paremmin Aneekan teatraalisella mielenosoituksella kuin Aneekaan rakastuneen Eamonn-pojan täysin järkevillä todisteluilla? Terroristi-Parvaiz ei pääse Britanniaan, olipa sitten elävä tai kuollut!

Shamsie kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi. Jännite nousee kertoja kertojalta Isman, Eamonnin ja Parvaizin kautta Aneekaan ja lopulta Karamat Loneen. Samalla tulee käsiteltyä monelta kannalta nykyhetken polttavia asioita. Miksi joku radikalisoituu ja mitkä ovat seuraukset? Miten media vaikuttaa viranomaisten ja kansalaisten asenteisiin? Miten käy taistelijoihin liittyneen perheen? 

Millainen antiikin ajan tragediaan vertautuva tapahtumasarja voikaan syntyä myös nykyaikana, kun toisiaan vastaan joutuvat yhteisön lait, perhesiteet ja henkilökohtainen usko!

KOIVUKARI, TAPIO: Poltetun miehen tytär

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukarin romaani Ariasman (2011) kertoi siitä, miten vuonna 1615 islantilaiset talonpojat surmasivat nimismiehen yllytyksestä joukon Islannin vesille valaanpyyntiin saapuneita baskikalastajia. Poltetun miehen tytär -teos kuvaa tapahtumia samalla seudulla viitisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Nuori Manga vaeltaa ylängön halki, kohti seutuja joilla on tuntematon ja joilla on ehkä mahdollisuus saada työtä ja uusi elämä. Mangan isä Hyväniemen Thórdur nimittäin on vastikään poltettu roviolla noitana ja nyt epäillään tytärtäkin Paholaisen välikappaleeksi. Tuttavat loittonevat, orastava rakkaussuhde lopahtaa ja lapset heittelevät kivillä. Kirkonmäellä syljetään perään ja singotaan kirouksia.

… täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkaansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palkka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, syljetty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär…

Kirjan ensimmäisessä osassa vuorottelevat kertojina pääasiassa Manga ja Thórdur. Siinä selviää, miten naapureitaan rohkeammasta ja yritteliäämmästä ihmisestä voi tulla ”Rantojen suurin noitamies”, joka syytösten paineessa alkaa epäillä itsekin itseään. Toki Thórdur on kristillisten menojen ohella tehnyt varmuuden vuoksi vanhoja taikoja ja uhrannut pikkuväelle, mutta niinhän on tehnyt moni muukin.

Ensi alkuun on vain vihjailtu vaimeasti, miten Thórduria säät suosivat ja miten hän aina löytää parhaat turska- ja haiapajat. Sitten on alettu huhuta vaimon kuolemasta hivuttavaan sairauteen ja nopeasti löydetystä uudesta rakkaudesta. Yhtäkkiä kaikkialla onkin jo nähty merkkejä noituudesta. Papin suuhun lentänyt kärpänen saa hänet yskimään kesken siunauksen - Paholainen on ottanut kärpäsen muodon. Kirkonmenojen aikana nuoret neidot alkavat kouristella ja kirkua - Paholainen on mennyt heihin. Kun yhä useampi sormi osoittaa Thórduria, on tie roviolle valmis.

Kirjan toinen osa kertoo Mangasta. Voiko hän löytää uuden elämän? Uskaltautuuko hän oikeuteen itseään puolustamaan? Tämä on myös kaunis rakkaustarina, jossa epäitsekkyys ja uskollisuus kukoistavat vaikeuksista huolimatta. Onneksi sentään vielä joku säilyttää suhteellisuudentajunsa eikä anna järjen ja ystävyyden hävitä noituusepäilyiden keskellä.

… jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Poltetun miehen ja hänen tyttärensä tarina etenee ilman ylitsepursuavaa dramatiikkaa. Koivukarin hidas ja rauhallinen tyyli pystyy kyllä hyvin paljastamaan ihmisten mielenliikkeet ja heidän vähittäisen murtumisensa tai kasvamisensa. Pienin vivahtein kuvataan sitä, miten joukkohysteria ottaa ihmiset valtaansa muutaman omia tarkoitusperiään ajavan kiihottajan pistäessä vyöryn liikkeelle. Pelottavaa ajatella, miten nykyaikana sosiaalisessa mediassa liikkeelle lähtevät valeuutiset voivat saada yhtä pelottavia mittasuhteita!

Tavalliseen tapaansa Koivukari on perehtynyt tarkasti 1600-luvun uskomuksiin Islannissa, kansantarinoihin ja tapoihin. On paljon tietoa oikeuskäytännöistä, joissa juonittelulla tuntuu olleen suuri sija. On tietoa asumisesta ja vaikkapa turvetalon rakentamisesta. Pientä salaperäisyyttäkin on: mitä merkitsee tarinassa siellä täällä vilahteleva kettu?

Traanituikun valo ja toisaalta sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu. Kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä.