Kustantaja: Gummerus 2018
Eletään 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki, joka on
melkein kuin Jordan, ja Joen varrella Kylä. Kylässä on uskovaisten joukko, joka
odottaa Jeesuksen toista tulemista.
Jumala antoi minun syntyä
Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat
yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun
tyköni, eivätkä estäneet häntä… Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen
valittu ja Jumala suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja
eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en
murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen
turvassa.
Onnellinen on koulupoika Aaron. Häntä rakastavat niin
isänisä Taisto kuin äidinäiti Aliisa ja Aaron puolestaan löytää turvaa mummin
lempeistä opetuksista ja papan laajasta luonnontuntemuksesta. Sekä mummi että
pappa kuuluvat Rauhanyhdistykseen, mutta kovin eri hengessä. Mummi pitää
yhteyttä ei-uskovaisiin, kuuluu kirkkokuoroon ja tekee diakoniatyötä. Pappa
taas saarnaa tiukkojen rajojen puolesta.
Ilmapiiri kiristyy kiristymistään ja yhä useampi asia
katsotaan sellaiseksi, että se voi erottaa uskovan Herran yhteydestä. Aikuisia
ihmisiä nuhdellaan hoitokokouksissa julkisesti ja vaaditaan anomaan erheitään
anteeksi niin monta kertaa, että ohjaajille kelpaavat sanat löytyvät. Vasta
sitten seuraa siunaus. Katumattomat eli syntiin sidotut erotetaan
yhdistyksestä.
Aliisa on yksi erotetuista, synninkantajista. Hän ei luovu
tärkeinä pitämistään asioista eikä suostu tuomitsemaan ja karttamaan ihmisiä.
Ei, vaikka vakaumuksensa vuoksi joutuukin perheen ulkopuolelle henkilöksi, jota
ei saa edes tervehtiä. Aaronille tilanne on traumaattinen: eihän lapsen pitäisi
joutua valitsemaan!
Synninkantajat
koostuu pääosin neljän tärkeimmän henkilön lyhyistä puheenvuoroista, mutta
mukana on myös pari hoitokokouksen pöytäkirjaa ja ensi alkuun perin
irralliselta tuntuva Matkakertomus. Aluksi on hankala hahmottaa kirjan
henkilöiden sukulaisuussuhteita, mutta kyllä ne vähitellen loksahtavat
paikalleen. Kullakin on oma paikkansa kudelmassa. Aliisa edustaa
suvaitsevaisuutta, Taisto yksisilmäistä hurskautta ja Aaron ristiriitojen
viatonta uhria. Aliisan Auroora-tytär kamppailee maallisen ja hengellisen
rakkauden välillä – todellinen synninkantaja siis!
Kirjan henkilöistä Taistokaan ei suinkaan ole yhden
ulottuvuuden ihminen. Mieluiten hän kävisi kalassa ja hoitelisi puutarhaansa,
jossa oleva syreenimaja on naapurien pilailun ja ihmetyksen kohde. Luonto
kaikkinensa, mutta etenkin perhoset ja linnut, ovat Taistolle rakkaita. Jopa
niin, että hän näkee läheisensäkin lintuina.
Tiukkana kurinpitäjänä toimiminen on Taistolle raskasta,
mutta hän uskoo vilpittömästi tekevänsä Jumalan määräämää työtä laumansa
pelastamiseksi. Myöhemmin hän kyllä ymmärtää tekojensa olleen henkistä
väkivaltaa ja kantaa siitä murhetta kuolinvuoteelleen saakka. Hänelle ei edes
suoda julkisen anteeksipyynnön ja siunauksen helpotusta, koska se saattaisi
olla yhdistykselle vahingollista. Ehkä hänkin on synninkantaja?
Katson tummuneesta
ikkunasta häilyvää kuvajaistani ja kauhistun. Se ei ole kokonainen ihminen.
Sillä on rujon ja eläimellisen vartalon jatkona kaksi keikkuvaa päätä. Toinen
pää selittää kovaan ääneen ja toinen itkee hiljaa. Toinen saarnaa ja toinen
haluaa vain rakastaa. Päät puhuvat kahta eri kieltä, niin vierasta ettei
kumpikaan tajua mitä toinen sanoo…
Huumoria kirjaan tuo hellyttävä Aaron-poika. Hänen pääsään
jylhästi saarnaava pappa ja Tex Willer -sarjakuvan sankari sekoittuvat
toisiinsa, mutta opetukset hän sisäistää omalla laillaan. Koulussa biologian
tunnilla käsiteltävä ihmisen anatomia piirroksineen on syntiä, jota on paettava
kiireesti. Ihmiskunta on vajoamassa samanlaiseen synnin tilaan kuin Nooan
aikana, joten on rakennettava uusi Arkki. Hän pelkää olevansa synninkantaja,
mutta koulupojan kujeet ja salaisuudet häntä tuskin sellaiseksi tekevät.
Kuka sitten on matkakertomuksen ja papan tarinan
kirjoittaja, joka vetää yhteen niin lestadiolaisten naiskäsitystä kuin tyttöjen
ympärileikkauksia, amissien tyytyväistä yhtenäisyyttä ja lestadiolaisten
repivää kuria. Joka tutkii niin Kierkegaardia kuin maahanmuuttoa vastustavia
ääriliikkeitä? Siinäpä mukava yllätys Taivaslaulun
lukeneille.
Rauhalan kieli on runsasta ja kaunista, kaikkiin aisteihin
vetoavaa. Luonto on läsnä yltäkylläisesti milloin konkreettisena kuvauksena,
milloin sisäisen tapahtuman symbolina. Aurooran rakkaus naapurinpoikaan
suorastaan kipunoi:
Me kumarrumme
sähkölangan yli toistemme puoleen. Tsip. Käsi liukuu hitaasti poskelta
hiuksiin, kuin silkkiuikku tyynestä vedestä kaislikon suojiin. Tsip-tsip.
Hiukset kihartuvat mustiksi töyhdöiksi, poskille puhkeavat oranssit läiskät,
kaula venyy kaarevaksi. Vanavesi on hehkuvan lämmin. Tsip-tsip-tsip.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti