STARNONE, DOMENICO: Solmut

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Lacci

Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä

Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa, avioliittodraama Solmut (2014).

Solmut-romaanin ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta. Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.

Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan.

Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä, joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.

Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut – vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.

Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa, koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi tulemisesta.

Kun sitten paljastin syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi. Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni: tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.

Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…

Uuden elämämme jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee niin kuin minä sanon, tervemenoa.

Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla puhumatta mitään, ajattelematta mitään.

Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme elää yhdessä.

Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?

Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.

Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.

Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus: kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät ja tehdä pientä vertailua.