WARIS, HELENA: Nuorgamin vettä

Kustantaja: Like 2019

Suomen pohjoisimmassa kunnassa Nuorgamissa lomaileva kolmekymppinen Mikke Korhonen lyö kännispäissään kaverinsa Jeren kanssa vetoa siitä, että saa kuljetettua kävellen ämpärillisen Nuorgamin vettä Helsinkiin Havis Amandan patsaalle – ei kuitenkaan niin, että Mikke itse kantaisi lastia. Ei. hänen pitää saada vieraat ihmiset kuskaamaan ämpäriä puolestaan ja vielä maksamaankin työstä. Maksun ei tarvitse olla rahaa (mutta suotavaa se kyllä olisi), vaan mitä tahansa tavaraa tai ruokaa tai jokin aineetonta (kuten suukko). Jere lupaa maksaa Mikelle satasen, kun ämpäri saapuu Havis Amandalle.

Siinä sitä nyt on, perkele: Nuorgamin vettä.

Tuon kanssa pitäisi elää seuraavat viikot. Kuukaudet.

”Mikke Korhonen, sinä olet umpihullu.”

Olen. Tunnustan.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Mutta nyt on tie, ämpäri ja Mikke.

Ihmisiä lähtee yllättävän helposti kantoavuksi, kun Mikke vain saa ensin selvitettyä heille pähkähullun ideansa kokonaisuudessaan. Luonnikkainta sakkia ovat rullasuksilla kiitävät norjalaiset hiihtomaajoukkueen jäsenet… Jeren Facebookiin perustama Nuorgamin vettä -sivu alkaa kerätä seuraajia ja tykkäyksiä kiihtyvällä vauhdilla. Paikallislehti kiinnostuu ja lopulta valtamediakin. Someilmiö on syntymässä.

Olen yhä huoltamon pihassa ja tunnelma on kuin markkinoilla. Joku paistaa makkaroita grillissä. Kännykät käyvät kuumina, ihmiset kihisevät ja ottavat valokuvia ämpäristä, joka nököttää yksinäisenä pakuni vierellä. Kunhan eivät potkaisisi sitä nurin, kun noin tungeksivat. Hivuttaudun lähemmäksi sankoa suojellakseni sitä.

Maksuksi ämpärinkantajat luovuttavat vaikka mitä kertakäyttömukista robottiruohonleikkuriin, vessapaperista kihlasormukseen, rusinoista runkopatjaan. Kuulakärkikyniä, sytkäreitä, lippiksiä ja porontaljoja. Miken Transporter täyttyy ja luvassa on mielenkiintoinen näyttely, kunhan ämpärin sisältö ensin saadaan kaadettua Havis Amandan altaaseen.

Monet ovat varmoja siitä, että Miken tempauksella on jokin syvempi sisältö. Kerääkö hän rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen? Onko vedenkanto huuto luonnon puolesta? Muistutus siitä, miten ihmisten tulisi kohdata toisensa? Onko teossa uskonnollinen ulottuvuus? Ainakin nuorgamilaisiksi itseään kutsuva ryhmä pitää Mikkeä omana messiaanaan ja ämpärin sisältämää vettä pyhänä. Miken lähipiiri taas uskoo, että mies yrittää selvitä kriisistä, johon on syöksynyt seurustelusuhteen kariutumisen ja työttömäksi joutumisen jälkeen. Ettäkö muka vain vedonlyönti ja sen jääräpäinen toteuttaminen?

Ennen pitkää mukaan tulee tietenkin myös kaupallisuus. Tehtäisiinkö jutusta oikein sirkushuvi? Myytäisiinkö kantoetappeja etukäteen? Ehkä ihan huutokaupalla? Olisiko mahdollisuus oheistuotteille? Ihmisillä tuntuisi olevan halukkuutta vaikka mihin, mutta mikä Nuorgamin vedessä on heille lopulta tärkeintä? Miken persoona? Itse idea? Vesi? Ämpäri?

Matkansa aikana Mikke tapaa monenlaisia ihmisiä Kainuun kuninkaallisista Kreikkaan hullaantuneeseen Kristokseen ja itkuisesta teinitytöstä miestennielijään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä suhteita solmitaan ja pysyvää ystävyyttä syntyy. Mikke paljastuu  empaattiseksi ja huolehtivaksi kaveriksi, joka toisia auttaessaan saattaa itse joutua vaikeuksiin.

Nuorgamin vettä on hyväntuulinen veijariromaani, josta jollakin lailla tulee mieleen Forrest Gump. Miken kommellukset ja seikkailut saavat kyllä hymyn huulille, mutta samalla voi miettiä sitäkin, millaisen kuvan kirja antaa ajastamme ja sen arvomaailmasta.

PS. Kirjan kannessa komeilee Fanni-koira, joka on aiheuttaa katastrofin ämpärin sisällön suhteen. Fannin emännän maustekakku taas saattaa vaikuttaa Miken koko tulevaisuuteen.

BACKMAN, FREDRIK: Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Min mormor hälsar och säger förlåt

Suomennos: Riie Heikkilä

Elsa on seitsemänvuotias ja ”kypsä ikäisekseen”. Hän on pakkomielteisen tarkka siitä, että asioista puhutaan oikeilla termeillä ja että sanoja taivutetaan kieliopillisesti oikein ja googlettaa heti, jos jokin asia tai sana on entuudestaan vieras. Elsa on erilainen ja varmaankin siksi laukaisee ikätovereissaan kiusaamisenhalua. Eikä Elsa ole varma, että häntä rakastetaan kotonakaan, sillä vanhemmat ovat eronneet ja perustaneet kumpikin uuden perheen.

Elsan äidinäiti, mummo, on seitsemänkymmentäseitsemän ja monet pitävät häntä hulluna. Hän on ollut kuuluisa kirurgi ja työskennellyt paljolti kriisialueilla, mutta samalla ehkä unohtanut olla äiti omalle tyttärelleen. Hänestä tulee kuitenkin erinomainen mummo Elsalle ja monet hänen omituisista ja lähes anarkistisista tempauksistaan ovat itse asiassa Elsan ilahduttamiseksi tai puolustamiseksi. Elsalle hän on supersankari.

Elsaa varten mummo myös luo Melkein-Hereillä-Maan, joka koostuu kuudesta erilaisesta kuningaskunnasta. Niistä joku on omistettu saduille, joku surujen säilyttämiselle, joku sankareiden kasvattamiselle… Kertomusten on tarkoitus rohkaista ja lohduttaa Elsaa, mutta mummo piilottaa niihin myös vinkkejä todellisuudesta ja todellisista ihmisistä.

Mummon käsittelyssä mistä tahansa tulee aarrejahti. Hän onnistuu muuttamaan parkkipaikan salaisiksi vuoriksi ja pyyhkeet lohikäärmeiksi, jotka täytyy voittaa. Ja mummon tarinoissa Elsa on aina sankari.

Mummon kuolema syöpään on hirveä isku, mutta mummo on ennakoinut asiaa. Elsa saa tehtäväkseen viedä kirjeen eräälle talon asukkaista, jolta mummo haluaa pyytää anteeksi. Sen jälkeen lisää talon asukkaille osoitettuja anteeksipyyntökirjeitä löytyy mitä oudoimmista paikoista ja saa kaiken muistuttamaan suurta aarrejahtia. Samalla tyttö kuulee monia surullisia tarinoita ja oppii näkemään ihmisistä aivan erilaisia puolia kuin on tottunut. Tämä pätee mummonkin suhteen.

Elsa muistaa mummon sanoneen, että ”parhaat sadut eivät milloinkaan ole täysin totta eivätkä täysin keksittyjä” Sitä mummo tarkoitti sanoessaan, että joillakin asioilla oli ”haasteita todellisuuden kanssa”. Mummolle mikään ei ollut täysin totta eikä sen puoleen täysin keksittyäkään. Sadut ovat samaan aikaan totta ja keksittyä.

Backmanin kirjaan on suhtauduttava kuin aikuisten satuun. Kirjassa on paljon Melkein-Hereillä-Maahan liittyviä tarinoita, joiden yhteys ”tosielämään” paljastuu vähitellen niin Elsalle kuin lukijallekin. Ote on ilakoiva ja paisutteleva, vaikka mukana on raskaita aiheita sotatraumoista perheväkivaltaan, rakkaiden menettämisen aiheuttamasta surusta petollisuuteen ja oman paikkansa menettämisen pelosta pakkomielteisiin.

Mummo sanoo hei ja anteeksi -romaani kirvoittaa naurua ja kyyneleitä, vaikka kuinka yrittäisi pysyä kriittisenä. Useimmat henkilöt kehittyvät kertomuksen edetessä ja onnistuvat pudottamaan harteiltaan ainakin osan menneisyyden taakasta. Ja jotkut kuulevat olevansa rakastettuja!

PS. Edes satumaailmassa koiralle ei saa antaa suklaata, mutta unelmia kyllä (kohtuudella). Pikkuleipäohje on Mamin reseptivihkosta vuodelta 1951.

UNELMAT

200 g voita tai margariinia

200 g sokeria

1-2 tl vaniljasokeria

1 tl hirvensarvensuolaa (nykyään ehkä mieluummin n. 2 tl leivinjauhetta)

350 g vehnäjauhoja

Koristeeksi: 30 mantelia

Hieman jauhoja jätetään erikseen leipomista varten. Voi ruskistetaan ja saa jäähtyä. Sokeri ja vaniljasokeri lisätään, seosta sekoitetaan hieman. Jauhot, joihin on sekoitettu hirvensarvensuola / leivinjauhe, lisätään taikinaan. Taikina pyöritetään pieniksi tasakokoisiksi palloiksi, joihin koristeeksi pistetään puolikas mantelia. Paistetaan miedossa lämmössä (n. 150 asteessa), kunnes matelit ovat vaaleanruskeita (n. 25 min).

BURTON, JESSIE: Muusa

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos. The Muse

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Vuonna 1967 trinidadilainen Odelle pääsee konekirjoittajaksi lontoolaiseen Skeltonin taidegalleriaan. Viisi vuotta aiemmin hän saapui maahan suurin toivein – olihan Britannian kuningatar hänenkin kuningattarensa ja Shakespeare hänenkin klassikkokirjailijansa. Todellisuus ei vastannut odotuksia. Ainoa mitä ihmiset Odellesta tuntuivat huomaavan oli ihonväri eli alemman aseman tunnus. 

Taidegalleriassa Odellen elämä muuttuu. Toinen johtajista, elegantti ja pidättäytyvä Marjorie Quick, ottaa nuoren naisen siipiensä suojiin ja ryhtyy edistämään myös tämän kirjailijanuraa, joka on ollut jäämässä pelkäksi haaveeksi.

Olin kirjoittanut niin kauan nimenomaan hyväksyntää tavoitellen, että olin unohtanut alkuperäisen yllykkeen: vaivattoman, puhtaan luomisen, johon menestyksen tai epäonnistumisen mittarit eivät millään lailla vaikuttaneet. Ja jossakin matkan varrella ”hyvän” tavoittelu oli lamannut uskoni siihen, että osasin ylipäätään kirjoittaa.

Toinenkin merkittävä asia tapahtuu: Odelle tapaa ensi kertaa elämässään (valkoisen) miehen, joka on hänestä aidosti kinnostunut ja jonka kanssa hänen on helppo olla. Lisää mielenkiintoa suhteeseen tuo Lawrien äidiltään perimä taulu, hänen ainoa omaisuutensa. Eikä perintö olekaan mitätön – asiantuntijat arvelevat taulun maalaajaksi sodassa nuorena kuollutta Isaac Roblesia, Espanjan maalaustaiteen merkittävää uudistajaa.

Siirrytään menneisyyteen ja vuoteen 1936, Lawrien omistaman taulun syntyhetkiin. Wieniläisen taidekauppiaan Harold Schlossin perhe on muuttanut Espanjaan Malagan lähelle. Perheeseen kuuluvat Haroldin lisäksi hänen varakas ja kuvankaunis mutta mieleltään horjuva vaimonsa Sarah ja 19-vuotias tyttärensä Olive, joka haaveilee taidemaalarin urasta.

…minusta tuntuu kuin mielessäni olisi paikka, säihkyvä täydellisyyden linnoitus. Ja jokaisen kankaan ja luonnoslehtiön myötä hivuttaudun vähän lähemmäs, niin että maalaukseni kuvastavat paremmin sitä ihmistä joka olen, eri tavalla. Ja sitten minä lennän.

Paikallisen tilanomistajan aviottomat lapset, Teresa ja Isaac Robles, etsiytyvät pian töihin Schlossin huvilalle. Olivelle kummastakin sisaruksesta tulee pian hyvin tärkeä: Teresasta ystävä ja uskottu, Isaacista taiteellinen innoittaja. Isaac on taidemaalari, mutta vielä kiihkeämmin vasemmistolaisesti suuntautunut kapinoitsija. Hän hurmaa Oliven niin täysin, ettei nuori nainen millään suostuisi lähtemään Espanjan kasvavien levottomuuksien ja väkivaltaisuuksien tieltä Lontooseen. Mutta saako Olive vastakaikua? Haikaileeko hän turhaan miehen perään?

Muusan tärkeimmät hahmot ovat naisia: Olive, Teresa, Oliven äiti, Odelle, Marjorie... Heistä Teresalla on lopulta suurin vaikutus tapausten kulkuun, hän on kohtalotar jonka teot saattavat olla yhtä hyvin hyviä kuin pahoja. Mutta kuka on muusa?

Muusa on kelpo viihderomaani, jossa aikatasot limittyvät sulavasti toisiinsa. Lisää kiinnostavuutta tarjoaa pilkahdus taidemaailmaan. 

FARAH, NURA: Aurinkotyttö

Kustantaja: Otava 2019

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Hänen vuonna 2014 ilmestynyt esikoisteoksensa Aavikon tyttäret kertoo paimentolaisten elämästä 1940-1960-lukujen Somaliassa. Päähenkilö on Khadija-niminen kapinallinen nuori nainen, joka päätyy itseään huomattavasti vanhemman miehen toiseksi vaimoksi.

Aurinkotyttö on jatkoa Aavikon tyttäret -romaanille. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kuvaa Khadijan vanhimman tyttären Shamsun kehittymistä nuoresta neidosta aikuiseksi. Kun muut tytöt tavoittelevat mahdollisimman varakasta aviopuolisoa, omaa majaa ja lapsia, haluaa Shamsu mieluiten opiskella, lukea kirjoja ja päästä kaupunkiin asumaan. Hänen ihastuksensa kohde on nuori Madar, joka kiertelee aavikkoleireissä opettamassa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Siis myös tyttöjä, vaikka vanhempien käsitys yleisesti onkin, että oppia saavat tytöt joutuvat harhaan ja tahraavat perheensä maineen.

Haaveileva sielu lennä rakkauden luo

levitä siipesi pettymysten yli

haaveileva sielu lennä kohti uskoa

sillä voitat kitkerän vihan

ilman rakkautta ei ole valoa

ilman uskoa ei ole mitään odotettavaa

Janoinen sielu jaksaa odottaa

kaikki on mahdollista mutta kärsivällisyyttä tarvitaan

Khadija on nyt jo yhdentoista lapsen äiti ja kunnioitettu matriarkka. Klaanin naisten keskuudessa hän on ehdoton johtohahmo, jonka luokse tullaan kauempaakin kysymään neuvoja niin kodinhoitoon kuin perheongelmiin. Vanha kapinallisuus heijastuu siinä, että Khadija kannustaa naisia pitämään puolensa eikä aina alistumaan miesten tahtoon.

Kotona Khadija on useimmiten se, joka saa tahtonsa läpi. Lastensakin kohdalla hän uskoo tietävänsä näiden tarpeet paremmin kuin lapset itse eikä juuri pane painoa näiden toiveille ja tunteille. Niinpä Shamsukin – äidin oma Aurinkotyttö - huomaa yhtäkkiä olevansa naimisissa Keysen sukulaispojan Abdullahin kanssa, joka tienaa hyvin Saudi-Arabiassa ja asuu omassa talossa kaupungissa. Miehen luonteesta sen paremmin Keyse kuin Khadijakaan eivät tiedä mitään, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista. Shamsulla saattavat olla vaikeat ajat edessään.

Me naiset kärsimme maailmassa ja me saamme vähemmän. Sinäkin tulet saamaan osasi kärsimyksestä, mutta älä unohda toivoa. Mikään vaikeus ei ole ikuinen, vaikeiden aikojen jälkeen helpottaa. Kuivuuden jälkeen saapuu sade, pidä tämä mielessä, tyttöseni.

Kirjan keskiössä on naisen asema, joka oli etenkin maaseudulla vielä 1970-luvullakin alistettu ja huono. Kenenkään mieleen ei juolahdakaan luopua tyttöjen puhdistusriitistä eli ympärileikkauksesta, koska sukupolvesta toiseen noudatettu tapa on edellytys avioliittoon pääsemiselle. Nuoren tytön koskemattomuutta ja kunniaa valvotaan koko kylän voimin. Avioliitossa miehen määräysvalta on ehdoton niin lasten kuin vaimojen suhteen eikä väkivaltaisuudesta kannata nurkua.

Sateet tulivat ja menivät, aurinko nousi ja laski. Ja hakatut vaimot paransivat haavojaan painamalla puiden lehdillä turvonneita nilkkojaan ja käsiään. Valittamatta he jatkoivat elämäänsä, paimensivat eläimiä, hakivat polttopuita, hoitivat lapsensa ja valmistivat ruokaa. Ensimmäinen kulhollinen meni aina kuninkaalle, aviomiehelle. Lapset saivat odottaa vuoroaan. Heidän kuului ymmärtää, että kuningas oli ensimmäinen.

 Naiset jäivät viimeiseksi. Eivätkä he lähteneet mihinkään, sillä vaihtoehtoja ei ollut eikä parempaakaan tarjolla. Nyrkit saivat heilua ja haavoja paranneltiin yksin. Mutta toisilleen naiset kuiskailivat salaisuuksia, vaikka moni piti suunsa kiinni.

Aurinkotyttö-romaanin mielenkiintoista antia ovat kuvaukset tavoista ja uskomuksista, jotka maaseudulla ja kaupungissa saattavat jo poiketa toisistaan paljonkin. Kaikkialla kuitenkin juhlitaan esimerkiksi karnevaalinomaista Eidiä ja vauvan neljänkymmenen päivän ikään pääsemistä laulaen, tanssien ja runsaista ruuista nauttien. Arvostetuin aines on voi, sillä sitä käytetään ruuanvalmistuksen lisäksi myös hoitoaineena jalkoihin, käsiin, kasvoihin ja hiuksiin.

Farah on kehittynyt kirjailijana paljon esikoisteoksensa jälkeen. Kertomus etenee johdonmukaisesti ja säilyy loppuun asti jännittävänä. Kieli on runollista ja varmaa, rytmikästä. Henkilöhahmoissa naiset ovat etusijalla, kukin erilaista elämänvaihetta ja -katsomusta edustamassa. On katkeroitunut Fatima-mummi, jolle mikään ei riitä. On Keysen ensimmäinen vaimo Luul, joka luovuttaa johtoaseman Khadijalle ja on tämän lapsille ehkä läheisempi kuin oma äiti konsanaan. On Shamsun ystävätär Anab, joka perheen köyhyyden vuoksi hankkiutuu määrätietoisesti vanhan miehen neljänneksi vaimoksi. Ja monia muita.

Shamsun tarina katkeaa kesken tavalla, joka lupailee sille jatkoa. Jos näin on, niin tästä on kehittymässä todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava sarja.

SPIELMAN, LORI NELSON: Sanoja sydämestä

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Quote Me

Suomennos: Outi Järvinen

Yhdeksäntoistavuotias Kristen kuolee junaonnettomuudessa ollessaan matkalla opiskelukaupunkiin Philadelphiaan. Vanhemmat tunnistavat pahoin palaneen ruumiin valokuvien avulla, lähinnä parin korun ja varpaankynsien sinisen lakan perusteella.

Kristenin äiti Erika tuntee valtavaa syyllisyyttä. Hän oli luvannut viedä sekä Kristenin että tämän adoptiosisaren Annien perille omalla autollaan, mutta juuri ennen lähtöä hänelle tarjoutui tilaisuus tehdä rahakas asuntokauppa ja sen myötä ehkä päästä tavoiteltuun kiinteistönvälittäjien Manhattan Top10:een. Hän valitsi työn.

Aluksi Anniekin tunsi olonsa syylliseksi. Hän patisti siskonsa lähtemään matkaan aamujunalla yksinään, koska Krissiellä oli Philadelphiassa sovittuna tärkeä tapaaminen ja Anniella itsellään taas  syynsä olla lähtemättä lainkaan. Nyt Annie on kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei sisko olekaan kuollut. Valokuvien perusteella tunnistaminen sentään oli aika huteraa eikä missään vaiheessa otettu DNA:ta tai tutkittu hammaskarttoja. Ehkä maanisessa vaiheessa oleva Krissie vain noudatti päähänpistoaan ja päätti kadota hetkeksi.

Erika ei voi Annien puheita kuunnella. Hän uskoo Annien pitävän häntä ainoana syyllisenä Kristenin kuolemaan eikä ymmärrä, että tämä tulkitsee äidin sulkeutuneisuuden hylkäykseksi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Erika kantaa syyllisyyttä, mutta lapsuuden vastaavat tapahtumat hän on sulkenut visusti pois mielestään.

Annien itsetunto on tainnut aina olla heikko, koska meksikolaistaustansa ja pyylevyytensä vuoksi ei täytä amerikkalaisia ihanteita. Äidin torjuvuus saa hänet lopulta pakenemaan tätinsä luo Mackinacin saarelle. Toisaalta hän on varma siitä, että siskokin on siellä. Ei Krissie ole, mutta seuraava Annien mieleen juolahtanut johtolanka viekin sitten jo Pariisiin.

Erika hukuttaa surunsa ja huolensa työhön ja asemansa lujittamiseen. Yhtäkkiä hänen sähköpostiinsa alkaa kuitenkin ilmestyä havahduttavia viestejä, lyhyitä mietelauseita, jotka ovat Erikalle hyvin tuttuja. Ne ovat muistikirjasta, jollaisen hän aikoinaan kokosi isoäitinsä ja äitinsä lausahduksista kummallekin tyttärelleen. Sähköpostin otsikko on ”Menetetty tytär” ja osoite "etsin.IHMEttä@iCloud".

Etsi puuttuva palanen.

Viisas matkaaja pohtii menneitä polkujaan ennen kuin syöksyy uuteen seikkailuun.

Tärkeät asiat eivät aina ole niitä, joilla on väliä.

Joskus täytyy pidellä kiinni henkensä edestä, mutta yleensä kannattaa vain päästää irti.

Rakkaus on mutkikas asia – jos ei uskalla menettää sydäntään, menettää kaiken.

Kuka viestien lähettäjä on? Voisiko se olla Kristen? Vai Annie? Lopulta Erikan on kohdattava lukittu menneisyytensä, kohdattava vihansa ja syyllisyytensä. Annettava anteeksi niin itselleen kuin muille. Katsottava tulevaisuuteen uusin silmin.

Sanoja sydämestä on tunteita herättävä teos. Se on toki viihdettä ja juoni paikoin ennakoitavissa, mutta asia on tärkeä. Ihmisillä on taipumus tehdä omia tulkintojaan toistensa ajatuksista ja yleensä negatiiviseen suuntaan. Puhuminen tunteista on vaikeaa, mutta vain puhumalla asiat saadaan selviksi. Ripaus romantiikkaa kirjassa on, mutta siinäkin sydänsurut miltei ottavat vallan. Ei siis aivan kevyttä luettavaa, muttei liian raskastakaan kesäiseen päivään.

ROONEY, SALLY: Keskusteluja ystävien kesken

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Conversations with Friends

Suomennos: Kaijamari Sivill

Frances on 21-vuotias opiskelija Dublinissa. Perhe on varaton, joten välillä Frances kärsii suorastaan nälkää, mutta - laihuushan on hänen ulkonäössään kiinnostavinta! Tosiasiassa Francis arvostaa omassa itsessään vain älyään ja sanallista lahjakkuuttaan. Niitä hän hyödyntää lavarunotapahtumissa, joissa esittää kirjoittamiaan runoja parhaan ystävänsä Bobbin kanssa.

Sanoja Frances hyödyntää myös, jos aistii itseensä kohdistuvan arvostelua tai torjuntaa – silloin hän sivaltaa välittömästi ja täysillä. Ehkäpä siinä kuvastuu nuoren naisen epävarmuus, joka pakottaa hänet koko ajan tarkkailemaan ja arvioimaan itseään ja esiintymistään.

Kaunis Bobbi puolestaan on varakkaasta perheestä. Hän on kiinnostunut ihmisistä, hallitsee small talkin ja pystyy antautumaan keskusteluun miltei kenen kanssa tahansa – paitsi ehkä miesten. Bobbi nimittäin on lesbo ja oli jossakin vaiheessa Francesin rakastettu. Nyt he ovat ”vain” ystäviä.

Eräissä juhlissa Frances ja Bobbi tapaavat valokuvaajana ja esseistinä kuuluisuutta saavuttaneen 37-vuotiaan Melissan ja tämän näyttelijäpuolison Nickin. Bobbi saavuttaa pian Melissan luottamuksen ja ystävyyden, mutta Francesiin Melissa tuntuu suhtautuvan miltei vihamielisesti ja torjuvasti. Kokeeko hän Francesin vetäytymisen sivustakatsojaksi arvosteluna? Tunteeko hän jostain syystä alemmuutta?

Francesin ja Nickin välillä sitten tapahtuukin! Frances tekee aloitteen ja luonteeltaan passiivinen ja myöntyväinen Nick suostuu. Heidän välilleen syntyy kiihkeä ja miltei pakkomielteinen rakkaussuhde, joka yritetään pitää salassa kaikilta ulkopuolisilta.

Suhde ei suinkaan etene suoraviivaisesti. Frances ei halua tai osaa paljastaa syvimpiä tunteitaan edes rakastuessaan ja Nick näkee hänestä vain etäisen ja viileän ulkokuoren. Jos Nick kyselee asioita liikaa tai väärillä sanoilla, Frances on jo valmis loukkaantumaan. Väärinkäsitykset ja väärät tulkinnat toisen tahdosta ajavat rakastavaiset useaan otteeseen erilleen, mutta laantumaton vetovoima vetää taas yhteen.

Nauroin itsekseni vaikka kukaan ei ollut näkemässä. Oli ihanaa, kun Nick oli tällä lailla saatavilla, kun suhteemme oli kuin Word-tiedosto, jota kirjoitimme ja muokkasimme yhdessä, tai pitkä kahdenkeskinen vitsi, jota kukaan muu ei ymmärtäisi.

Kirjassa keskustellaan paljon. Keskustellaan kaksin ja ryhmissä. Keskustellaan pöydän ääressä ja vuoteessa, netin tai puhelimen välityksellä. Aiheena on usein seksi, rakkaus ja ystävyys, mutta toisinaan myös pakolaisuus, rasismi, yhteiskuntaluokat tai lapsettomuus. Ollaan nokkelia ja teräviä, haetaan ehkä hupia jonkun toisen kustannuksella ja kiillotetaan omaa kuvaa.

Keskusteluja ystävien kesken kertoo muutamasta tämän hetken nuoresta, heidän hieman pinnalliselta tuntuvasta maailmastaan ja päämäärättömästä elämäntavastaan. Kirja on otteeltaan kevyt ja nopea, vaikka vakaviakin asioita käsitellään. Ehkä selitys kirjan sävyyn piilee sen kirjoittajassa: irlantilainen Sally Rooney (s. 1991) aloitti teoksensa kirjoittamisen jo viisitoistavuotiaana.

LYKKE, NINA: Ei, ei ja vielä kerran ei

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: Nei og atter nei

Suomennos: Sanna Manninen

Viisikymppiset Ingrid ja Jan ovat olleet aviossa miltei puolet iästään ja toteuttaneet kaikki nuoruudenhaaveensa. Ingrid on kuitenkin yhä pettyneempi. Perhe-elämä on juuttunut tilanteeseen, jossa täysi-ikäiset pojat ovat yhä äitinsä passattavina ja vaitelias aviomies vaatimassa viikoittaisen annoksensa seksiä. Työ äidinkielenopettajana ei jaksa enää innostaa, oppilaat eivät tuota riemukkaita voiton hetkiä eivätkä työtoverit yhteiseen hiileen puhaltamisen tunnetta. Jopa vapaa-ajan harrastus – lukupiiri – on tylsää pakkopullaa.

Samaan aikaan Jan nousee kaikkien (itsensäkin) yllätykseksi ministeriön osastonjohtajaksi. Miehestä tulee nyt rohkeampi ja vapautuneempi, mikä puolestaan herättää hänen alaisensa Hannen kiinnostuksen. Hanne on kolmekymmentäviisivuotiaana tuttavapiirinsä ainoa sinkku, joka ei tiedä kadehtiako vai halveksiako vakiintuneita ystäviään. Hannella itsellään miehet ja asunnot vaihtuvat tiuhaan tahtiin, koska ensihuuman haihduttua kaikista löytyy jokin häiritsevä ominaisuus. Elämä ei ole tasapainossa, vaan aina menossa äärimmäisyydestä toiseen.

Janin ja Hannen välille syntyy omituisen poukkoileva suhde, jossa vuoroin erotaan ja vuoroin heittäydytään hullun kiihkon vallassa toisen syliin. Välillä epämääräiseen tilanteeseen kyllästynyt Hanne pistää suhteen poikki ja Jan anoo paluuta takaisin. Välillä Jan on kylmä ja virallinen ja Hanne tekee kaikkensa saadakseen tämän lämpiämään jopa perheen perustamiselle.

Oikeastaan luulen, että me kaikki toivomme katastrofia, hyökyaaltoa, joka huuhtoo kaiken mereen. Sisimmässään kaikki toivovat sellaista aaltoa siihen päivään saakka, kun se oikeasti tulee. Kaipaamme tilanteita, joissa on pakko tarrautua kiinni, toivomme että tapahtuu jotain, mikä rikkoo monotonian ja saa meidät arvostamaan sitä monotoniaa enemmän, toivomme että jokin saisi meidät helvetti soikoon ryhdistäytymään.

Kirjassa seurataan tapahtumia vuoron perään kolmiodraaman kunkin päähenkilön silmin, mutta ajassa liikutaan eri tahdissa. Jo melko lailla kirjan alussa tiedetään, että Jan muuttaa Hannen luo, mutta vasta myöhemmin kerrotaan, millaisen sisäisen taistelun takana tuo päätös on. Jan haluaisi nimittäin sekä nuorekkaan suhteen Hanneen että turvallisen vakiintuneen elämän Ingridin kanssa.

Hänen piti vain saada hurjastella vähän, hurjastella tarpeekseen, jotta voisi palata kotiin puhtaana ja valmiina ja rauhallisena.

Ingrid kuitenkin tuottaa yllätyksen. Hän on lapsena kokenut niin ikäviä asioita, että on sen jälkeen pelännyt aina pahinta. Hän on luullut valmistautuneensa kaikkeen:

Siihen, että pojista tulisi masentuneita, narkomaaneja, väkivallan uhreja, raiskaajia, että heillä menisi huonosti koulussa, että valmentaja käyttäisi heitä hyväkseen seksuaalisesti, että Jan tai hän itse kuolisi syöpään, että joku varastaisi heidän identiteettinsä, että lentokone syöksyisi maahan, että joku ajaisi poikien päälle tai pahoinpitelisi heidät tai he menehtyisivät kätkytkuolemaan tai aivokalvontulehdukseen. Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi.

Odottamaton käänne nostattaa Ingridissä monenlaisia tunteita ja monenlaisia kokeiluja uuden elämän suhteen. Hänelläkin voisi olla rakastajia, hän voisi jättää perheensä, hän voisi valita aivan uudenlaisen elintavan! Ingridissä tapahtuva muutos onkin kirjan herkullisinta antia.

Ei, ei ja vielä kerran ei on satiirinen kuvaus keskiluokkaisista ja keski-ikäisistä ihmisistä, jotka yrittävät tavoitella onnea tavallisen arjen ulkopuolelta. Vaikka teos onkin viihdettä, onnistuu se silti paljastamaan myös jotain todellista. Tärkeätkään asiat eivät kestä, jos niihin ei ole valmis sitoutumaan eikä tekemään työtä niiden eteen.

KILKKU, ELINA: Täydellinen näytelmä

Kustantaja: Bazar 2019

Kolmekymmentäseitsemänvuotias Alina on vanki. Vankilana on oma koti ja vanginvartijoina lapset eli nelivuotias Leevi ja kaksivuotias Lyyti. Turvaverkkoa ei ole. Aviomies Jouni lähti Pariisiin toisen naisen matkaan juuri, kun Lyytin olemassaolo oli ultraäänellä todettu. Myös Alinan molemmat vanhemmat ovat Pariisissa. Itsekeskeinen draamakuningataräiti ei halua mummin velvoitteita, vaan viettää railakasta elämää nuorien rakastajiensa parissa ja siinä sivussa pitää ex-puolisonsa asioita kunnossa.

Teatterinohjaajaksi opiskellut Alina on yksinäinen, väsynyt ja rahaton. Jounilta tulevat elatusmaksut ovat niukat eikä mistään heru apurahoja tai ohjaustöitä. Työvoimatoimisto uhkailee karenssilla ja leikkurilla, kun aktiivimallin todentamiseen tarvittavia lomakkeita ja tositteita ei ole muistanut ajoissa toimittaa – tai sellaisia ei edes ole. Freelancer-teatterinohjaaja on viraston näkökulmasta turhake.

   - Mikä sä niinku väititkään olevasi?

   - Teatterinohjaaja.

   - Ikinä en ole käsittänyt, mihin teatterissa tarvitaan ohjaajaa! Näyttelijäthän siellä kaiken työn tekee!

   Alina luuli virkailijan yskivän, mutta sitten hän tajusi, että tämä nauroi.

   - Ahaa.

   - Huonolta näyttää. Eikun odota. Täällä epämääräisissä työsuhteissa olisi yksi.

   - Onko se teatterialan työ?

   - Ei sillä enää ole väliä!

   - Mulle on. No okei. Minkä alan työ se sitten on?

   - Teatterialan.

Kotona olevalla yksinhuoltajalla ei tietenkään ole oikeutta päivähoitoon eikä vapaaehtoisia lapsenkaitsijoita tunnu löytyvän, joten lapset kainalossa on pärjättävä niin kaupassa (kirkunaa! yllättävää rahanmenoa!) kuin liftausmatkalla työpaikalle (vilustuminen! kuumetta!).

Lapset olivat olleet aivan vitun rasittavia ja sen seurauksena Alinasta oli kuoriutunut suohirviön, Grimmin äitipuolien ja Perikato-elokuvan Hitlerin yhdistelmä, joka huusi lapsilleen, syytti näitä omasta työtilanteestaan ja kielteisistä apurahapäätöksistä ja käpertyi lopulta sikiöasentoon vollottamaan suihkun lattialle saadakseen olla hetken rauhassa.

Alinalla olisi mielessä vaikka kuinka paljon ideoita ohjaustöihin: klassikoita uudella tavalla, nuortenteatteria ajankohtaisista asioista, omaan elämään perustuvia realistisia kuvauksia, kokeellisia näytelmiä. Teatterinjohtajien kanta on kuitenkin selvä. Näytelmien on oltava taattuja ja turvallisia, suureen yleisöön meneviä, kaikkien tunteman henkilön ohjaamia. Musikaali olisi paras. Jatkuva torjunta syö Alinan sietokykyä ja uskoa omiin unelmiin. Ehkä Alina ei olekaan oikea taiteilija?

Ideaali oli ilmeisesti kaikkia sääntöjä ja rajoja rikkova, täysin ennennäkemätön esitys, joka ruoti poliittista tilannetta kriittisesti, vei teatteria tiettömien taipaleiden takana asuville syrjäytyneille, pelasti laitoksiin suljetut vanhukset ja mielenterveyspotilaat, puhui omaleimaista kieltään inhimillisyyden puolesta ja sai aikaan maailmanrauhan. Lisäksi piti muistaa mainita työnsä motivaation olevan se, että oli syvästi huolissaan rasismista / työelämän huonontumisesta / itsekkyyden lisääntymisestä / ilmastonmuutoksesta / sodista / veroparatiiseista / yksisarvisista.

Apurahoja taas saavat useimmiten miespuoliset hakijat ja tunnetut nimet. Syvän kateuden vallassa Alina seuraa yhtä nimeä, joka toistuu yhä uudestaan niin apurahojen saajana kuin kriitikoiden ja katsojien ylistämien näytelmien ohjaajana. Matias Raatteentie! Yleisönkosiskelija! Alina haluaa sabotoida!

Täydellinen näytelmä on tyyliltään satiirinen ja paisutteleva, esimerkiksi kuvaus kaupassakäynnistä on herkullinen (ja suututtava). Monta tärkeää asiaa tulee kirjassa käsiteltyä. Yksinhuoltajaäidin kaoottinen arki, jossa kaipaisi edes hetkisen omaa rauhaa ja keskustelua muiden aikuisten kanssa. Huoli lapsista, rakkaus heitä kohtaan, mutta myös väsyminen. Taiteilijan palo teatteriin töitä tekemään, itsensä myymisen vaikeus, apurahaviidakko, nöyryyttävät hylkäykset. Viranomaisten pompottava ja syyllistävä asenne. Seksuaalinen häirintä. Alemmuudentunne, kun kaikki muut tuntuvat ehtivän kaikenlaista ja onnistuvan kaikessa.

Onneksi kirjassa on ankeuden keskellä myös pieniä ilon hetkiä ja luvassa taitaa olla romantiikkaakin. Täydelliseen näytelmään on tulossa jatkoa vielä ainakin kahden osan verran, joten saapa nähdä miten Alinan vielä käy!

DELANEY, J. P.: Usko minua

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Believe Me

Suomennos: Satu Leveelahti

Nuori nainen istuu hotellin baarissa, kunnes ujuttautuu taitavasti yksinään istuvan miehen pöytään. Seuraa varsin vihjaileva keskustelu, jonka päätteeksi sovitaan tapaaminen miehen huoneessa. Onko kyse kuitenkaan siitä, miltä näyttää?

Nainen on Claire, Englannista New Yorkiin muuttanut näyttelijäopiskelija. Stipendin ansiosta koulutus on hänelle ilmaista, mutta rahaa tarvitaan myös elämiseen. Koska Clairella ei ole green cardia, kampusalueen ulkopuolella työskentely on oikeastaan kiellettyä, mutta eräs avioeroihin keskittynyt lakifirma ilmeisesti pystyy kiertämään määräyksen. Clairen tehtävänä on ottaa kontakti miehiin, joita vaimot epäilevät uskottomuudesta, ja taltioida videolle miesten esittämä selväsanainen kutsu ja tarjous naiselle, jota pitävät luksustason prostituoituna. Hyvältähän tämmöinen petkutus ei tunnu.

   Koska jos nainen ei voi luottaa mieheen, joka lupasi rakastaa häntä ikuisesti, kehen tässä maailmassa pystyy luottamaan?

   Ja se että juuri minä – lahjoillani, vuorosanoillani, esitykselläni – autoin perheen rikkomisessa, saa minut aina tuntemaan oloni kummalliseksi.

   Claire on lapsesta asti ollut luontainen lahjakkuus näyttelijänä ja koulutus New Yorkissa on lisännyt hänen taitojaan. Niinpä yksikään mies ei ole jäänyt lankeamatta ansaan – kunnes viekoittelun kohteeksi tulee yliopiston professori, kirjailija ja kääntäjä Patrick Fogler. Clairen ja Patrickin välille syntyy pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu Charles Baudelairen runoista, mutta lopulta Clairelle jää käteen vain Patrickin lahjoittama Pahan kukat -teos. Samana yönä Patrickin vaimo murhataan raa’asti hotellihuoneessaan ja syylliseksi epäillään ensisijaisesti aviomiestä.

Tästä alkaa monipolvinen tarina, jossa ei tiedä, ketä oikeastaan epäillään ja kuka toimii houkutuslintuna. Yrittääkö Claire poliisin avustajana saada Patrickia kiikkiin vai epäilläänkö Clairea itseään? Kaikki kerrotaan Clairen suulla eikä hänen kohdallaan voi ollenkaan olla varma siitä, että aina puhutaan totta. Yllätyksiä riittää.

Claire on kiinnostava hahmo. Psykiatristen testien jälkeen häntä luonnehditaan näin:

Claire on epävarma, impulsiivinen, hauras, emotionaalisesti estoton, hän ei kestä torjuntaa ja vaikka hän kuinka yrittää salata sen, hän kaipaa hyväksyntää yhtä epätoivoisesti kuin narkkari piikkiä. Toisin sanoen Claire on näyttelijä. Toisaalta hän on myös nopeaälyinen, tarkkaavainen, lahjakas ja rohkea.

Orvoksi jääneen Clairen lapsuus lukuisissa sijaiskodeissa oli siedettävää vain, koska hän pystyi teeskentelemään olevansa joku muu jossain muussa paikassa. Aikuisena hän edelleenkin näkee itsensä eräänlaisena elokuvan päähenkilönä. Kaikki tilanteet ja tapaamiset ovat hänelle materiaalia tulevia osia varten, keinoja uskottavuuteen ja roolihahmojen sisään sukeltamiseen. Ei ole rajoja, vaan matka äärimmäiseen pimeyteenkin on hänelle mahdollinen. Tietääkö hän enää itsekään kuka on?

Baudelairen runojen analysointi on kiinnostavaa. Kirjan henkilöihin vetoavat runojen dekadenssi, pimeä aistillisuus, yli kaikkien rajojen vievä intohimo ja raa’at kielikuvat, mutta ovatkohan he tulkinnoissaan hieman yksipuolisia? Eivät Baudelairen tekstit sentään pelkkää S & M -tavaraa ole…

Usko minua -romaani on uusintaversio Delaneyn seitsemäntoista vuotta aiemmin Tony Strongin nimellä julkaisemasta teoksesta, joka Edellinen asukas -romaanin menestyksen myötä sai uuden kustannussopimuksen.  Delaney ei kuitenkaan halunnut antaa lukijoille epäonnistunutta tekelettä, vaan päätti kirjoittaa koko kirjan uusiksi. Teema on sama ja jotkut kohtauksetkin, mutta juoni, henkilöhahmot ja kirjan rakenne ovat erilaiset. Osa kohtauksista on kirjoitettu näytelmämuotoon, mikä sopiikin tässä yhteydessä hyvin. Tämä on mukavaa kesäluettavaa.

LIUKKONEN, MIKI: Hiljaisuuden mestari

Kustantaja: WSOY 2019

Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari on eräänlainen rikostarina. Nuori mies T. Oneil kuolee myrkytykseen syötyään Subwayn patonkia. Talonmies puukotetaan kuoliaaksi. Kesken rikostutkinnan kuolee vielä yksi mies. Onko syyllinen avohoidosta juuri vapautunut cowboy-hahmo Lennart Oneil, T:n isä? Poliisit tuntuvat jostain syystä arvelevan niin. T:n äiti harkitsee itssemurhan tekemistä botoxin avulla.

Rikostutkinta on kuitenkin vain eräänlainen teoksen halki kulkeva polku. Tärkeämpää on selvittää ihmisten välillä risteäviä suhteita ja pohtia sitä, miten kaikki tosiasiassa ovat yksinäisiä ja kyvyttömiä tavoittamaan toisiaan. Esimerkiksi Lennartia ahdistaa pelko siitä, ettei toisia ihmisiä ole ehkä edes olemassa, mistä seuraa uusi ahdistus: ”mikä tekee minusta minut?”. Jokainen kirjan henkilöistä pohtii, onko tehnyt elämässään vääriä valintoja ja onko jotain tehtävissä tässä ja nyt. Nykyhetkihän on kuitenkin aina se ainoa oikea hetki.

Kun tietoisuus kasaantuu, se alkaa tutkia itseään. Kun jonkin mielentilan piirteitä tai niin sanottua koostumusta katsoo suoraan, se katoaa ja menettää merkityksensä aivan kuin mielentila tulisi tietoiseksi itsestään ja pinkoisi typertyneenä karkuun, tai kuin jotakin valolle allergista olentoa osoittaisi suoraan taskulampulla niin että se livahtaisi veks, takaisin pimeään. Esimerkiksi ne hetket, jolloin ihminen tajuaa olevansa onnellinen ja haluaa niin kovasti pitää tuosta onnen harvinaisesta ja arvokkaasta tunteesta kiinni, että lopulta pelko sen menettämisestä ja ohikiitävyydestä saa sen haalistumaan.

Hyvin suuressa osassa Hiljaisuuden mestari -teoksessa on pohdinta puhutun sanan merkityksestä. Etenkin ”Asioiden kiinnostavuus” -vlogia pitävä Herman Leorne tuntee riittämättömyyttä. Hänen pitäisi puhutella videoissaan ihmisiä, mutta miten onnistua siinä kun sanat johtavat niin helposti harhaan ja pikemminkin eristävät kuin yhdistävät? Yksinkertaisinkin lause on tarkemmin ajatellen tavattoman monimutkainen ja monitulkinnallinen.

…sanat ovat heiveröisiä köysisiltoja, ja ihmiset seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat sieltä toisilleen ja sanat tavallaan vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken tai hirvittävän syvän rotkon yli, pyrkivät kohti määränpäätä, joka on ymmärrys, mutta vain hyvin harvoin sanat todella saavuttavat toisen ihmisen…

Paljon Hiljaisuuden mestarin pohdinnoista menee yhdellä lukemisella ohi, mutta iloa voi tuntea aina silloin kun jotain oivaltaa tai ainakin pystyy tekemään oman tulkintansa kirjailijan ajatuksista. Eli sana on saattanut tavoittaa lukijan.

Mikä on todellista? Minä haluan olla mukana jossain, mikä on todellista, ja jossain, mikä on olennaista. Mutta mikä on olennaista? Se mitä meille kerrotaan on oleellista, siitäkin huolimatta, ettei se mitä meille kerrotaan ole välttämättä todellista. 

Hiljaisuuden mestari -kirjassa on monenlaista tyylillä kikkailua, joista Liukkosen toivoisi jo luopuvan. On paljon alaviitteitä (jotkut pitkiäkin), alaviitteiden alaviitteitä ja sulkumerkkejä. Toisinaan teksti laajenee hengästyneeksi ryöpytykseksi ja rönsyää katkeamattomana sinne tänne. Lukujen otsikoissakin on jotain leikittelyä, mutta ainakin pian oppii tietämään, että A liittyy Lennartiin ja häntä haastattelevaan rikostutkijaan Kaspian Brenneriin ja B puolestaan Herman Leorneen, jota puhuttaa Kaspianin kollega Ifsana Hye.

Kirjan tyyli on ironinen, mutta herkkiäkin häivähdyksiä on. Esimerkiksi Lennartin muisto siitä, miten isä kantaa häntä pakkasillassa saunasta kotiin ja olo on lämmin ja turvallinen. Jotkut lauseet ovat huikean kauniita: … ohi sillan, jonka yli meni tyttö kuin yksittäinen viulun ääni.

PAMUK, ORHAN: Punatukkainen nainen

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın

Suomennos: Tuula Kojo

Kuusitoistavuotias lukiolaispoika Cem haluaa tienata kesälomalla hieman rahaa ja lähtee kaivonkaivajamestari Mahmutin oppipojaksi. Cem ja hänen äitinsä ovat taloudellisesti tiukoilla, koska isä on yhtäkkiä poissa kuvioista – eikä tällä kertaa poliittisen näkemyksensä vuoksi vankilassa (kuten muutama vuosi aiemmin).

Työmatka suuntautuu Istanbulin ulkopuoliselle tasangolle, lähelle varuskuntakaupunkia. Sinne suunnitellaan isoa tekstiilitehdasta, mikä vaatisi todella hyvää kaivoa. Mestari Mahmut pitää itsepintaisesti kiinni valitsemastaan kaivonpaikasta, vaikka vastaan tulee savea, kalliota ja pölisevää sekamaata. Hänen vaistonsa sanoo, että vettä löytyy kyllä.

Cemistä mestari Mahmut pitää huolta isän lailla. Hän tarkkailee, ettei nuorukainen vietä liian paljon aikaa kaupungissa eikä ainakaan vieraile teatterissa. Cemiä viihdyttääkseen hän kertoilee iltaisin kuulemiaan tai Koraanista lukemiaan opettavaisia kertomuksia. Vastineeksi Cem kertoo unikirjasta lukemansa tarinan kuningas Oidipuksesta, jonka kohtalo isänmurhaajana on jäänyt vaivaamaan mieltä.

Teatterista Cem ei malta pysyä loputtomiin poissa. Syynä on Punatukkainen nainen, johon nuorukainen hullaantuu pelkän vilahduksen perusteella. Myöhemmin selviää, että Punatukkainen nainen kuuluu kiertelevään teatteriseurueeseen, joka esittää Opettavaisten tarujen teltassa mukaelmia vanhojen trubaduurien tarinoista, perinteisistä saduista ja taruista sekä islamilaisista ja suufilaisista vertauksista. Yksi kohtauksista on runoelma isästä, joka luulee tappavansa kilpailijansa ja antaakin kuolettavan iskun omalle pojalleen. Hänen tuskansa on suunnaton.

Pamukin teoksessa ei ole mitään sattumanvaraista, vaan kaikki kerrottu on osa suurta kokonaisuutta ja kiertyy lopulta yhteen. Yksittäiset lausahduksetkin saattavat enteillä tulevaisuutta, vaikka sitä ei lukemisen hetkellä vielä voi aavistaa. Merkitystä on kertomuksilla isistä, jotka surmaavat poikansa, ja pojista, jotka aiheuttavat isänsä kuoleman. Merkitystä on oppipojan omaksumilla tiedoilla kaivonrakennuksen saloista ja maaperän rakenteen tutkimisesta. Ennen kaikkea merkitystä on Punatukkaisella naisella, Cemin Kohtalottarella. Nuori Cem tekee pahaa ja pakenee, mutta kohtaloaan hän ei voi välttää.

Kun minä Kuninkaiden kirjaa lukiessani pääsin luomiskertomusten, jättiläisten, petojen, henkiolentojen ja paholaisten jälkeen tarinoihin kuolevaisten kuninkaiden ja urheiden soturien seikkailuista sekä kaltaistemme ihmisten huoliin isästä, perheestä, elämästä – ja valtiosta -, olin kuin kotonani tuttujen asioiden parissa… minulla oli myös vahva tunne, että jos etenisin tässä loputtomien tarinoiden valtameressä, ratkaisisin elämäni arvoituksen ja saapuisin rauhan satamaan.

Pamuk kirjoittaa taidokkaasti, kuten nobelistilta voi odottaakin. Teoksessa on ulottuvuuksia ohi yksilön tarinan, sillä kudelmaan liittyvät Turkin poliittinen elämä, ihmisten maallistuminen, maan taloudellinen vaurastuminen, Istanbulin lähiöiden vyöryminen yhä kauemmas maaseudulle ja sitä myötä luonnon tasapainon järkkyminen. Kaikki kerrottuna lämpimästi ja ymmärtäen, koskettavasti.