KUISMA, HANNA-RIIKKA: Kerrostalo

Kustantaja: Like 2019

Ihmismuurahaiset koneineen pystyttävät tänne maakunnan ihmeen, Suomen ensimmäisen asumalähiön, jossa mikään osa ei ole erossa toisesta. Koko lähiö on yhtä ja samaa rakennusta kävelysiltoineen. Niin kuin Isossa-Britanniassa streets in the sky, kadut taivaalla. Joka paikkaan pääsee joka paikasta, kaikki on yhteydessä.

Porissa (tai jossakin muussa keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa) sijaitsevan työväestön unelman avajaisiin saapuu jopa presidentti Kekkonen. Asunnon saaminen sieltä on lottovoitto ja asukkaiden yhteishenki korkealla. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin aluetta kutsutaan betonihelvetiksi ja asfalttiviidakoksi, jossa asukkaat ovat pääasiassa työttömiä, alkoholisteja tai pienrikollisia. Kaikki rapistuu.

2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitiensä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan.

Sitten uusi salaperäinen omistajataho ostaa koko lähiön ja muutoksia alkaa tapahtua. Vanhan kerrostalon viereen nousee uusi tornitalo, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Ilmestyy aluetta ympäröivä aita lukittuine portteineen. Valvontakameroita joka puolelle ja mustapukuisia vartijoita kiertelemään pihoille. Yhä uusi kieltoja ja määräyksiä. Silti nuorisojengiläisiä tai huumediilereitä ei laiteta kuriin, vaan he saavat toimia ja mekastaa vapaasti. Vanhat asukkaat alkavat pelätä tulevaisuutensa ja turvallisuutensa puolesta.

Kirjassa puheenvuoron saa noin kolmekymmentä kerrostalossa asuvaa henkilöä, mikä pistää lukijan muistin ja hahmotuskyvyn koville. Joukossa on muutama talon alkuperäisistä asukkaista, joista yksi – Terttu – joutuu seuraamaan tapahtumia aidan takaa. Yhden ainoan vuokrarästin takia hänet on häädetty kotoa vain päällä olevat vaatteet mukanaan ja nyt kaikkia talon asukkaita kielletään päästämästä häntä sisään porteista tai ottamasta häneen mitään kontaktia.

Kerrostalon muu porukka on sekalaista. On vanha hellyttävä pariskunta. On työtön alkoholisti, joka kuvittelee yhä olevansa suuri naistenmies. On lähiön entinen mahtimies, jonka sallitaan asua muutaman muun laitapuolen kulkijan kanssa pihapiirin parakissa. On pari naista, joiden luona miehet vierailevat ahkeraan. On vankilassa raitistunut ja uskoon tullut kahvilanpitäjä. On rikollisten joukko hierarkioineen. On uusnatsi. On pari urheilullista kaunotarta. On hyväksikäytetty nainen monine ongelmineen ja suruineen. On aviottomia lapsia, jotka ovat jo luisumassa alamäkeä. Kaikkien yllä leijuu toivottomuuden ilmapiiri.

Joitakin henkilöitä kohtaan kasvaa tuntemaan myötätuntoa ja toivomaan heille parempaa tulevaisuutta. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaan toisaalta olosuhteiden ja toisaalta oman heikkoutensa uhreja. Pääseekö lastaan kaipaava Jessica vapaaksi kiristäjistään ja huumeidenkäytöstä? Selviääkö nuori Miko toivottomasta ensirakkaudestaan?  Miten käy koulukiusatun ja pakko-oireisen Jade-ressun?

Kerrostalo on pelottava kuvaus lähiöstä, jossa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat sortuneet ja ihmiset yrittävät selvitä omillaan. Vielä ei Suomessa tällaista ole, mutta entä tulevaisuudessa?  Kirja on myös jännittävä, sillä kerrostalo pitää sisällään monia salaisuuksia niin ihmisten välillä risteävissä suhteissa kuin omistajatahon taustoissa ja tarkoituksissa. Kuisma kertoo karua tarinaansa sekoittaen yllättävää runollisuutta miltei inhorealistisiin kuvauksiin ja alatyylisiin ilmauksiin. Hämmentävä, mutta taidokas teos!

RIMMINEN, MIKKO: Jos se näyttää siltä

Kustantaja: Teos 2019

Jos se näyttää siltä -teoksen tapahtumajakso käsittää vain pari päivää ja on sisällöltään melko niukka, mutta Rimmisen runsaaseen kieleen kääriytyneenä saa suuria mittasuhteita. Rimminen harrastaa omatekoisia sanoja, jotka kuitenkin ovat osuvia ja ymmärrettäviä. Usein ne kuvaavat ääntä, mistä muutama esimerkki: kurttuuntunut hiljaisuus, liikenteen ryijymäinen humu, närpivä ääni, tikertävä kello. Lauseet ovat pitkiä ja monipolvisia ja välillä on turtua kuvailevien sanojen määrään, mutta sitten niiden synnyttämät mielikuvat tempaavat taas mukaansa. Parhaimmillaan teksti on todella osuvaa ja hauskaa.

Kirjan keskeinen hahmo on vanha herrasmies nimeltään Lyysälä, tuttaville Lyy ja kirjan kertojalle ”sinä”. Herra Lyy elää yksinään kerrostaloasunnossaan ja keskittyy hoitamaan vain omia asioitaan. Eristäytyneisyys on verottanut hänen sosiaalisia taitojaan, hän hämmentyy ihmisiä tavatessaan ja käyttäytyy töksysti. Puhekaan ei pitkään hiljaisuuteen tottuneelta heti suju, vaan suusta tulee lähinnä murahduksia, tuhahduksia tai vinkaisuja. Kokonaisten järkevien lauseiden kypsyttely vie Lyyltä niin pitkän ajan, että keskustelukumppani on siinä vaiheessa usein jo häipynyt.

Talon pihalla yksinään puuhaileva pieni poika kuitenkin jostain syystä mielistyy vaariin. Häntä ei haittaa, vaikkei saakaan kysymyksiinsä vastauksia – yhteinen juoni ja huumori löytyvät silti. Ehkäpä tämä ystävyyden alku reipastaa herra Lyytä muutenkin, koska hän lupautuu tekemään boolin taloyhtiön suunnittelemaan auringonpimennysjuhlaan.

Juhlat eivät kylläkään mene herra Lyyn osalta kovin hyvin, mutta aamulla paljastuu todellinen kauheus: herra Lyyn pieni ystävä on yön aikana kadonnut! Epäilevätkö talon asukaat ja apuun hälytetyt poliisit herra Lyytä syylliseksi katoamiseen? Luullaanko häntä pedofiiliksi?

Oikuttelevan muistin ja keikertyneen ajankulun suoniin ruiskauttamaa avuttomuutta puolestaan seuraa jo pian loukattu porvariskiukku, jota taas hännystelee joukko itsesyytöksiä, ja tällaisen vähintään kolmipäisen, jähmettävää avaruudellista epävarmuutta ympärilleen röyhtäilevän ilmestyskirjailmestyksen kanssa sinä siinä saat aikasi käydä rutisevaa jaakopinpainia, mutta että onko siinä nyt kysymys epätoivoisesta eloonjäämiskamppailusta vai samaisen eloonjäämisvietin lietsomasta raivokkaasta pettingistä, mene ja tiedä, mutta jollakin kärsämäisen työteliäällä logiikalla tuota makaaberia mittelöä seuraa mälvä, tuhiseva ymmärrys siitä että omaa syytäsi se on kaikki…

Vaari panikoituu. Muulloin niin verkkainen herrasmies alkaa ryntäillä poikaa etsimässä ympäri kaupunkia ensin jalkaisin ja sitten autollaan ja aiheuttaa melkoisen sekasorron. Onneksi käy ilmi, että huoli on turha. Vanhuksen ja pojan ystävyys voi jatkua ja kehittyä.

Alkuun se kysyy jokseenkin konventionaalisesti että missä sä olet, ja jatkaa sitten vastausta odottamatta ja vähemmän odotuksen mukaisesti tiedustelemalla, että kuis pyyhkii ukkoraiska, jolloin sinut täyttää muodoton ja ruumiin kehyksiin yksinkertaisesti liian suuri ilo, joka alkaa pian ryöpytä yli äyräiden kirskuvana nauruna, jonka kramppimaisten ulostulopuuskien väleihin ryhdyt sitten sopertelemaan kiihtyneesti jonkinlaista kommunikaatiota, yrityksiä kommunikaatioksi, hätäytyneitä yrityksiä kommunikaatiokanavan aukipitämiseksi, jotakin sellaista kuin että tässä, tässähän minä, hyvin, hei, hei kiitos, kiitos kun soitit, hyvin tässä, hyvintässä, lähellä, ihan lähellä, minä.

Rimmisen kirja jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se on verbaalista ilotulitusta ja toisten mielestä pikemminkin teennäistä tekotaiteellisuutta. Olipa tyylistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse kertomus on surumielisen lempeä kuvaus lamaannuttavasta menetyksestä ja yksinäisyydestä, johon yllättävä ystävyys tuo valoa.

SALMI, HYPPE: Aaltoja ja asiattomuuksia

Kustantaja: Tammi 2019

Eräänä päivänä 49-vuotias Rimma tajuaa, ettei hikoilu johdukaan liian lämpimästä sisäilmasta tai ulkona vallitsevasta helteestä, vaan vaihdevuosiin liittyvistä kuumista aalloista. Kauhistus! Rimma ei ole vielä ollenkaan valmis tällaiseen muutokseen. Maailmaa ei ole vielä valloitettu, ei eletty aikuisena naisena vain omaa itseä varten. Mielikin on keskenkasvuinen, kehittymätön ja levoton.

Vaihdevuodethan liittyvät tätimäisyyteen, keskivartalolihavuuteen, kaulan katoamiseen, roikkuviin poskiin, hyllyviin kehoihin, suonikohjuihin, kärttyisyyteen, tyytymättömyyteen, seksuaaliseen kylmyyteen, naiseuden hiipumiseen, kauneuden katoamiseen, haluttavuuden haihtumiseen, eivät mitenkään minuun. Välissä on vain askel vanhuuteen, lonkkavaivoihin, yksinäisyyteen, katkeruuteen, köyhyyteen, siihen että kukaan ei ole kiinnostunut ajatuksistasi, puheistasi, kehostasi, et edes sinä itse.

Rimma on eronnut ja lapset ovat jo itsenäistyneet. He eivät ole erityisen innokkaita hakeutumaan äidin seuraan, kuuntelemaan tämän murheita ja vastailemaan (ehkä tunkeilevina pitämiinsä) kysymyksiin. Kuten Lauri-poika kehottaa: hae mutsi omanikäisiä kavereita! Kelpaako Rimma enää kenellekään? Onko hän tuomittu nyhjöttämään kotona uskollinen Rumba-koira ainoana seuralaisenaan?

Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan.

Ratkaisu saattaisi löytyä Tinderistä. Rimma vain on kovin valikoiva ja vetää useimmat kuvat vasemmalle. Hänellä kriteerit ovat tarkat: mies ei saa olla alle nelikymppinen eikä yli kuusikymppinen. Hän ei saa olla tatuoitu, pyöräilijä, amatöörimuusikko, sliipattu, rähjäinen, macho – ja niin edelleen. Ne oikealle puolelle päätynetkään eivät kasvokkain tavattuina hirveästi innosta. Loppujen lopuksi Rimma alkaakin ihmetellä, miksi hänen pitäisi väen väkisin löytää rinnalleen joku ihminen. Hän on uuden edessä, mutta vapaa valitsemaan itse oman tiensä.

Astun ulos bussista pisteessä minä. Seison tässä ja katson ympärilleni. Voin valita mihin suuntaan käännyn, voin kulkea minne haluan tai heittäytyä villiksi, hulluksi tai jyrkänteeltä alas.

Salmen esikoisteos ei ole varsinaisesti romaani, vaikka Rimman kohdalla tapahtuukin selvää henkistä kehitystä. Kirja sisältää humoristisia pohdintoja keski-ikäisyydestä ja vanhenemisesta ja tuokiokuvia Rimman elämästä. Rimma on todellinen nolojen tilanteiden nainen, joka yhdestä kommelluksesta selvittyään lankeaa toiseen vielä suurempaan, mutta omaa selviytyjän asenteen vaikka kivi kengässä.

Hyppe Salmi (s. 1966) työskentelee vastaavana toimittajana Yle Draamassa ja harrastaa esteratsastusta, mikä vilahtaa Aaltoja ja asiattomuuksia -teoksessakin.

SAHA, KRISTIINA: Minäpäivät

Kustantaja: Otava 2019

Hellevi on 54-vuotias osastopäällikkö. Hän on tunnollinen työntekijä, mutta hieman väritön ja vetäytyvä. Firman toimitusjohtajan mielestä Hellevi tarvitsisi lisää karismaa, joten palkkioksi 20 vuoden palvelusta hän saa lahjakortin muodonmuutosseminaariin. Sieltä Hellevi intensiivivalmennuksen tuloksena tulee (toivon mukaan) palaamaan täysin uudistuneena kuin Fenix-lintu.

- H, sä oot tehokas ja osaava, ihana kultakimpale. Luotettava. Paras kaikista. Pystyvä pylväs. Mutta kuule, hän sanoi. – Näinä aikoina ei vaan voi levätä laakereilla. Ei vaan yksinkertaisesti voi… Meidän pitää yhdessä miettiä sun kehityssuunnat ja ottaa asiantuntijat avuksi. Tää auttaa sua tulemaan paremmaksi johtotähdeksi sun alaisille.

Hellevi on yksineläjä, itsellinen nainen, jonka paheena on rakkaus makeaan (mikä jossain määrin näkyy ulkomuodossa) ja toiveena elämän viimeisen aterian kohdalla torin lihapiirakka pahvikahvin kera. Työpaikan säilyttääkseen hän on kuitenkin valmis muuttumaan millaiseksi vain. Firmaa ja asemaa hän ei mitenkään rakasta, mutta yli viisikymppisellä naisella ei työmarkkinoilla ole valitettavasti kovin paljon kysyntää.

Hellevin arkeen kuuluvat vierailut terveyskeskuksessa tapaamassa skitsofreniaa sairastavaa äitiä. Äiti on äärimmäisen uskonnollinen ja turhankaino ja näkee kaikkialla mitä mielikuvituksellisimpia uhkia. Osaston potilaita ja hoitajia hän sättii päin naamaa ja huutaa apua kuin palosireeni. Tyttären niskaan satelee nuhteita ja varoituksia kuin tämä olisi vielä pieni lapsi. Kylpyläseminaarista äiti kehottaa ehdottomasti kieltäytymään: siellähän voi saada basiliskoja tai aitsin, miehet ja rosvot voivat käydä kimppuun. Ainoastaan kettukarkit saavat äidin rauhoittumaan hetkeksi. Ja kertomukset Hellevin veljestä eli jo aikaa sitten kuolleesta Nasse-kissasta.

Kirjassa taivaitahipovat markkinointipuheet ja tyhjät puheenparret lentelevät. Markkinoijat ovat ylenpalttisen positiivisia tavalla, jonka mieltää amerikkalaiseen valkohampaiseen hymyyn. Vastapainona ovat Hellevin äidin saarnat väärinkäsityksineen ja sanavirheineen. Yhteisvaikutelma on aika koominen. Lakonisissa ja ironisissa loppupäätelmissä on paljon viisautta.

Omissa muistikuvissani olin ollut onnellisempi, kun en koko aja miettinyt, miten tulla onnelliseksi.

Elämä oli säälimätöntä. Piti keksiä yhä parempia tapoja selättää ongelmat ja pelot, kun entiset lakkasivat toimimasta. Tänään se oli post-it -lapulle piirretty hymynaama ja turhankehu, huomenna jotain muuta.

Ehkä tulevaisuudessa suurin osa ihmisistä olisi irtisanottu elämänsä aikana monen monituista kertaa. Se olisi täysin normaalia, ja ansioluettelo, jossa ei olisi mainintaa yksistäkään potkuista, vaikuttaisi epäilyttävältä ja henkilö liian turvallisuushakuiselta.

Minäpäivät sisältää absurdeiksi laajenevia tilanteita niin työporukan risteilyltä kuin kylpylästä, niin terveyskeskuksesta kuin verenluovutustilaisuudesta. Kudelmaan liittyy silti tummempiakin lankoja. Sen enempää korostamatta selviää Hellevin äidin raskas elämä, ihmisten yksinäisyys ja turvattomuus sairauksien tullessa tai työpaikan mennessä alta. 

Kuinka monta uutta ammattia tässä pitää oppia ennen eläkeikää, että kelpaisi ja kelpaako sittenkään? Jos ees eläkeikään asti elää, kun sekin vaan nousee. Aina on joku vika. On liian vanha tai liian koulutettu tai liian vähän koulutettu tai liian mies tai jotain. Pitää olla liikkuva, joustava, itseohjautuva, heittäytyvä, luova ja milloin mikäkin superpallo. Ja koko ajan pitää hymyillä vaan.

Minäpäivät-romaani päättyy tavalla, joka jättää mahdollisuuden myös jatko-osalle (tai osille). Olisikin mukava kuulla, millaiseksi Hellevin elämä jatkossa muotoutuu. Mitä osaa tulevat siinä näyttelemään kylpylässä tutuksi tullut Biisoni tai äidin potilastoveri Otsa?

Kristiina Saha (s. 1968) on lavastaja ja vaatesuunnittelija, joka on lavastanut mm. Salatut elämät -televisiosarjaa.

VAARLA, SUVI: Westend

Kustantaja: WSOY 2019

Suvi Vaarlan romaanissa Westend kertojana on Elina-niminen nuori nainen. Hänen tarinassaan limittyy kaksi aikatasoa, jotka valottavat vähitellen menneisyyttä ja sen kipupisteitä ja lähenevät samalla toisiaan. Ensimmäinen ajanjakso kattaa Elinan lapsuuden ja nuoruuden ylioppilaaksi pääsyyn asti ja toinen jakson kauppakouluopinnoista työuralle.

Vuonna 1984 Elinan perhe asuu Tapiolassa kaksiossa, jossa tytöllä on oma huone ja isällä ja äidillä vuode olohuoneen alkovissa. Isä on jättänyt korkeakouluopinnot kesken ja perustanut rakennusfirman, mutta uran alku on kuoppainen ja rahat vähissä. Uskoa tulevaisuuteen on sitäkin enemmän. Elinalle isä on ihmeiden mies, joka järjestää tytön syntymäpäivistäkin juhlan, vaikka luokkatoverit eivät niille suvaitsekaan saapua.

Ja minun isäni oli ihmeiden isä. Varmasti monet lapset ajattelevat isästään niin, mutta sellainen hän todella oli. Hän osasi tehdä kaarnasta ja puutikuista oikean näköisiä veneitä, joita kävimme työntämässä vesille Otsolahden ja Laajalahden kaislaisilla rannoilla. Hän tunsi kaikkien lintujen lauluäänet ja osasi matkia niitä erehdyttävän hyvin.

Muutama suuri tilaus nostaa isän firman pinnalle. Toimisto perustetaan Pohjoisrantaan ja Leville suunnitellaan ulkomaisille turisteille lomamökkikylää. Perheelle ostetaan talo Westendistä, mistä löytyy Elinalle ystäväksi samanikäinen Sandra. Sandran perhe on vakavarainen ja liikkuu seurapiireissä, jonne Elinankin vanhempia aletaan nyt hyväksyä. Elinan isästä tulee median ansiosta jonkinmoinen julkkis, nouseva tähti kiinteistömaailmassa.

Menee vain muutama vuosi ja tilanne on aivan toinen. Tulee pankkikriisi, tulee lama. Elinan isä menettää firman, lomakylän, kotitalon ja unelmien kruunuksi ostetun veneen. Rakennusala hiipuu eikä isälle löydy töitä mistään. Edessä on muutto kerrostalokolmioon Matinkylään, mutta Elinan ja Sandran ystävyys kestää vanhempien välirikosta huolimatta. Elinan isä esitellään mediassa häviäjänä eikä hänellä enää ole ystäviä. Henkinen kantti on koetuksella: noustako vielä vai antaa periksi?

Yhtäkkiä ymmärsin, kuinka kaikki pyöri rahan ympärillä. Ehkä raha oli leimannut elämäämme aina, toiminut magneettina, jonka perässä olimme kulkeneet, mutta en ollut käsittänyt sitä. Nyt näin, että raha ei ollut vain rahaa: raha oli sidoksissa ihmisiin, asuntoihin, ystävyyteen, ajatuksiin, ja ne kaikki muodostivat risteävän verkoston, joka määritti ihmisenä olemisen reunaehdot.

Elinan naiivisti tulevaisuudenuskoisen ja hieman epärealistisen isän rinnalla Sandran isä Kai on toista maata. Kai on harkitseva ja turvallisuushakuinen mies, jolla on jopa sodan varalta varmuusvarasto asuintalon kellarissa. Kai vainuaa jo varhain talouden alamäen ja etsiytyy rahoitusalaa varmempaan työpaikkaan. Samalla hän osaa hyödyntää toisten ahdinkoa ja kartuttaa omaa omaisuuttaan. Hänestä tulee lehdistön ihannemies, mutta silti voi kysyä, onko Kaikaan lopulta erityisen onnekas.

Jotkut luulevat, että he menestyvät siksi, että ovat niin älykkäitä tai taitavia. Eivät he ole. He ovat vain Kairoksen onnekkaita lapsia. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Elinaan isän ja perheen kohtalo jättää jäljet, jotka tulevaisuudessa määräävät hänen käyttäytymistään. Opintolainaa hän ei halua missään tapauksessa, vaan tekee mieluummin töitä siivoojana. Työuralle päästyään hän panostaa siihen kaikki voimavaransa niin, että sairastuu työuupumukseen. Onneksi kirjan loppu lupailee parempaa huomista.

Suvi Vaarlan (s. 1974) teos kertoo monipuolisesti ja todenmakuisesti siitä, miten Suomesta tuli ensin Pohjolan Japani ja seuraavaksi Euroopan heikoin lenkki. Se osoittaa, miten kuka tahansa voi joutua ahdinkoon olosuhteiden muuttuessa. Ketään ei pidä arvioida pelkän rahan perusteella.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Tulisiipi

Kustantaja: Like 2019

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,

lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.

Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.

Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

Suolasaarella Yhdysvalloissa syntynyt Kaarle Frost kiinnostui taivaalla lentelevistä linnuista jo sylivauvana. Siitäkö hänelle jäi halu päästä ilmojen vapauteen itsekin? Hyppy rievuista tehtyjen siipien varassa vajan katolta päättyy kyllä kipeään muksahdukseen, mutta into ei laannu. Poltetta lisää Charles Lindberghin lentonäytös, jota virallisesti Charlesiksi muuttunut poika pääsee seuraamaan. Hän jopa saa lentämisen edelläkävijältä muistoksi kortin, jossa tämä ennustaa kaimastaan maailman suurinta lentäjää.

Yhdysvaltoja koettelee 1930-luvulla suuri lama ja etenkin siirtolaiset ovat ahdingossa. Samaan aikaan agitaattorit maalailevat suomalaisille kuvia työläisten paratiisista Karjalassa, isien mailla. Paratiisia johtavat työläiset työläisten ehdoilla, kaikki ovat vapaita ja kaikki saavat työstään palkkaa ansionsa mukaan. Outo kuume leviää Suolasaarella. Yhä useampi myy omaisuutensa ja lähtee Neuvosto-Karjalaan, myös Kaarlen perhe.

Luvattu paratiisi Petroskoissa on kauniisti sanottuna puolivalmis ja tuottaa suomalaisille pettymyksen toisensa jälkeen. Ainoastaan Kaarle on tyytyväinen, sillä hän pääsee lentämään oikealla koneella! Hän osoittautuu synnynnäiseksi lahjakkuudeksi, joka parin harjoituslennon jälkeen pääsee puikkoihin jo omatoimisesti. Lupa-asioiden vuoksi hänen nimekseen merkitään nyt Gennadi Timošev Zamorozkin.

Mittarit pyörivät, ohjaussauva keinui hitaasti, sen jokainen liike jäi mieleeni aivan kuin se olisi ollut toinen käteni. Kylmä viima tunkeutui takin läpi mutta en piitannut siitä. Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat pakkasen jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin.

Uhkaavaksi muuttunut ilmapiiri saa lopulta Kaarlen isänkin nielemään ylpeytensä. Perhe saa nopeasti luvan lähteä maasta takaisin Amerikkaan, mutta nuorta Kaarlea kohtalo sysää eri suuntaan. Hänen tiensä vie Siperian vankileirien kautta, mutta niin vain lentäjä tästä Gennadista tulee, jopa alansa legenda. Onko hän kuitenkin lentämisen lumossa ohittanut kokonaan mahdollisuuden rakkauteen ja perhe-elämään?

Koskinen on tarinankertoja, jonka käsittelyssä yksittäisen ihmisen elämä laajenee sisältämään kokonaisen aikakauden myllerryksen. Historialliset faktat sulautuvat osaksi huikeaa ja monivaiheista tarinaa, mutta silti keskiössä ovat aina ihmiset. Ihmiset, joita valheellinen propaganda johtaa harhaan. Ihmiset suuren koneiston rattaissa. Ihmiset, jotka toteuttavat unelmaansa vastoinkäymisistä huolimatta. Hienon juonenkehittelyn ja monien teemojen ohella voi ihailla Koskisen kaunista kirjoitustyyliä, johon ripaus fingelskaa vielä tuo herkullisen lisän. Kirjan kertoja nousee tietysti henkilöistä etualalle, mutta voiko kirjan luettuaan unohtaa Niemisen Mattia?

JALONEN, RIITTA: Tanssikaa!

Kustantaja: Tammi 2019

Olen elänyt kuolleitten suvussa,

mutta tämä kirja on romaani.

Tanssikaa!-teoksen kertoja on Elisabeth-niminen nainen, jonka elämästä välähtelee lukijan eteen satunnaisia hetkiä lapsuudesta aina 64-vuotiaaksi asti. Niihin limittyvät Elisabethin äidin elämästä napatut otokset lapsuudesta kuolemaan. Ajassa liikutaan unenomaisesti menneen ja nykyhetken välillä, milloin äidin elämässä ja milloin tyttären. Nimiä mainitaan, mutta aina ei tiedä onko kyse ihmisistä, nukeista vai kenties kukista.

Elisabethilla on paljon mielikuvitusta ja mielikuvat voivat johtaa erikoisiin tekoihin. Tyttö esimerkiksi leikkaa helmakaitaleen irti äitinsä pitkästä hameesta, koska haluaa nähdä kannattelevatko helmat äitiä ilmassa. Aikuisten puheista napatut asiat herättävät pelkoja ja mielleyhtymiä. Onko ihme, jos tyttö näkee kuolleiden haamuja seinillä, kun äidin edesmenneiden veljien syntymäpäiviä vietetään juhlallisesti joka vuosi?

Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan.

Äiti on Elisabethin elämässä keskushahmo, joskus kuningatar ja joskus enkeli. Joskus tytär näkee hänen kasvojensa paikalla vain sileän munankuoren. Edesmenneet ympäröivät äitiä kaiken aikaa: omat vanhemmat, vauvana menehtynyt veli, tuberkuloosiin kuollut veli, neljä sodassa kaatunutta veljeä. Välillä äiti tuntuu olevan täysin surun syövereissä ja arkielämästä irrallaan, mutta hänellä on Elisabethin lailla myös paljon mielikuvitusta ja hän osaa joustavasti sukeltaa tyttärensä ajatusmaailmaan.

Surunsa vuoksi äiti ymmärtää muita rikkinäisiä ja ahdistuneita, sodan haavoittamia kanssakulkijoita. On nuori Viljam, jonka isä kuoli sodassa ja jonka äiti meni suolampeen. On Antero, joka murehtii enemmän ampumiaan ihmisiä kuin omaa vammautumistaan. On opettaja, joka käy oppituntien välissä itkemässä koulun kokoelmahuoneessa. On Aune-täti, on Osmo-setä, on monta muutakin. Kaikki heidät äiti kerää luokseen saamaan hetkeksi helpotusta elämään. Olohuoneessa järjestetään tanssit. Matot kasataan, kukat kannetaan kuistille tai yläkertaan johtaville rappusille ja kristallikruunu siirretään kellariin johtavaan välikköön. Äiti huutaa: ”Tanssikaa! Tanssi auttaa!” 

Aikuisena Elisabeth on yhä omanlaisensa, hieman arvaamaton ja ehkä itsetuhoinenkin. Hän kiertelee päämäärättömästi maailmaa, kunnes palaa takaisin kotiin, missä hän nyt puolestaan on edesmenneiden ihmisten (ja ehkä kissojen) ympäröimä. Ennen kaikkea läsnä on äiti niin hengessä kjuin seinältä tarkkailevan muotokuvan muodossa.

Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äitini. Preesensillä, imperfektillä ja futuurilla ei ole enää minulle merkitystä.

Jalosen kirjassa tuntuu siltä, kuin aika olisi seisahtanut paikalleen. On hidasta ja unenomaista. Kieli on taloudellista ja niukkaa, mutta sanoihin on latautunut tavattomasti merkityksiä ja lauseet ovat monikerroksisia. On hienoja huomioita ja paikalleen pysäytettyjä hetkiä. Huomiot ovat lapsen, mutta ne laajenevat ikiaikaisiksi.

Elämäntehtävä on iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleitten veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.

Parit lähtivät liikkeelle, ei ollut väliä katselinko heitä ovensuusta vai pakeninko muualle.

”Tyttö tuli”, joku sanoi.

Siitä tuli tunne, että synnyin kynnykselle.

Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.