SCHULMAN, ALEX: Polta nämä kirjeet

Kustantaja: Nemo 2020

Alkuteos: Bränn alla mina brev

Suomennos: Jaana Nikula

Eräänä iltana Alex Schulman huomaa kesken raivoisan riidan vaimonsa Amandan silmissä väsymyksen lisäksi myös pelkoa. Perheen kolme lastakin tarkkailevat koko ajan isänsä mielialoja ja reagoivat tämän hermostumisiin pelokkaasti ja hyvitellen. Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Miten Alex ei ole tajunnut käyttäytymisensä katastrofaalisia ulottuvuuksia?

Ja tiesin kaiken aikaa kantavani uinuvaa kiukkua, joka saattoi herätä liiankin nopeasti. Katastrofi vaani aina pinnan alla eikä tarvittu kuin pieni vastoinkäyminen – meteli, stressi, väärinymmärrys – kun minulla jo paloi hihat. En ole koskaan pitänyt siitä luonteenpiirteestä, mutta kuvitellut aina kärsiväni siitä itse enemmän kuin muut; kuljin välillä pimeässä, mutta ympärilläni oli valoisaa. Nyt avautui epämiellyttävä mahdollisuus: mielessäni hehkui viha, joka uhkasi polttaa sekä minut että perheeni.

Terapiassa Alex oivaltaa, että hänen äidinpuoleisen sukunsa keskuudessa on kaiken aikaa käynnissä riitoja ja vihanpitoa. Välejä katkaistaan vuosiksi tai jopa loppuiäksi. Kaiken keskiössä tuntuu olleen Alexin äidinisä, tuottelias kirjailija ja kirjallisuudentutkija Sven Stolpe. Mies oli veijari ja anekdoottien kertoja, mutta myös arvaamaton raivopää, joka nautti muiden alistamisesta ja pikkumaisesta nöyryyttämisestä. Sen sai kokea Karin-vaimokin.

Kahden vuoden ajan hän on järjestelmällisesti yrittänyt välttää kaikkea sellaista käytöstä mitä Sven inhoaa: hän ei enää harpo portaissa kahta askelmaa kerrallaan, pure kynsiään, aivastele aamiaisen jälkeen, taita kirjoja koirankorville, kirjoita puhelinnumeroita kämmeneensä, naura liian äänekkäästi, liikuta huulia lukiessaan eikä hengitä liian usein nenän kautta.

Onko kyseessä sukupolvelta toiselle ulottuva vihan ketju, joka pitäisi saada katkeamaan? Tämä ajatus mielessään Alex alkaa tutkia isoisänsä elämää ja tuotantoa. Kaikissa Stolpen romaaneissa toistuu sama teema: on petetty mies ja on uskoton vaimo, jotka kuitenkin pysyvät avioliitossa kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Liittyykö tämä Sven Stolpen omaan elämään? Oliko hänen vaimollaan Karinilla, Alexin ihanalla ja lempeällä mummilla, ollut suhde toisen miehen kanssa?

Haastattelut, arkistolähteet, kirjeet ja päiväkirjat sen vahvistavat: noin kahden avioliittovuoden jälkeen Karin oli valmis eroamaan Svenistä löydettyään turvallisen suhteen ja palvovan rakastajan. Mies oli muutaman vuoden Karinia nuorempi opiskelija, joka vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta josta aikanaan tuli Sven Stolpeakin merkittävämpi: Olof Lagercrantz. Karinin ja Olofin rakkaus oli molemminpuolista, hellää, kiihkeää ja vuosikymmenten päähän kantavaa, vaikka yhteiselo ei toteutunutkaan.

   Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, ”jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia” ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.

   Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen.

Miksi Karin sitten jäi ankeaan avioliittoonsa? Koska narsistinen Sven Stolpe ei kaihtanut mitään keinoja säilyttääkseen elämänsä muuttumattomana? Koska aika oli toinen ja naisen asema toisenlainen? Karinille jäivät lohduksi vain Olofin rakkaudentäyteiset kirjeet, joita ei kehotuksista huolimatta pystynyt polttamaan, ja näyt toisenlaisesta elämästä, joka oli ollut miltei käden ulottuvilla.

Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinaansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Polta nämä kirjeet on upea kokonaisuus: sukuhistoria, henkilökuva, kuvaus oman minän löytämisestä ja rakkauskertomus. Jännitysromaanistakin se kävisi. Alex tekee tutkimustyötä, löytää pieniä johtolankoja ja etenee vaihe kerrallaan kohti kolmiodraaman huipentumaa. Konnan viitta pysyy isoisällä, mutta Alex löytää kuitenkin jotain, mikä selittää tämän kieroutunutta maailmankuvaa. Samalla Alex löytää vastauksen myös omiin kysymyksiinsä. Tulevaisuudessa on toivoa.

Schulmanin kirjasta ei jää tirkistelyn makua, vaikka todellisista henkilöistä puhutaankin hyvin kaunistelematta ja suorasukaisesti. Vai johtuuko tunne vain siitä, että nämä henkilöt ovat suomalaisille melko vieraita eivätkä meidän omaa kulttuuriperintöämme? Joka tapauksessa vaikuttava, tunteisiin vetoava ja mieleenpainuva teos!

TEIR, PHILIP: Neitsytpolku

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Jungfrustigen

Suomennos: Jaana Nikula

Philip Teirin Neitsytpolku-romaanin kertoja ja päähenkilö on Richard, joka muistuttaa monessa suhteessa kirjailijaa itseään. Richard on kolmevitonen suomenruotsalainen kirjailija, joka on toiminut viisi vuotta ruotsinkielisen sanomalehden kulttuuritoimituksen päällikkönä. Hän on naimisissa ja kahden lapsen isä, kun rakastuu toiseen naiseen, ottaa avioeron ja menee uudestaan naimisiin. Ja kirjoittaa kirjaa avioerosta ja toiseen naiseen rakastumisesta.

Richard tapaa Paulan kustantamonsa joulujuhlissa ja viehättyy naisen tyylikkäästä kauneudesta ja epäsovinnaisesta käytöksestä. Muodostuvat tapaamiset aamuisin Paulan tyylikkäässä asunnossa Neitsytpolulla, juttelua ja kodikasta lojuilua kaikki vaatteet päällä sängyllä lueskelemassa sanomalehtiä, kunnes Paulan on aika lähetä töihin. Paula on Richardia kaksitoista vuotta vanhempi, mutta se ei ole mitenkään oleellista.

Kukaan ei uskoisi tätä, vaikka kertoisimme, Paula sanoi. Tämä on maailman tylsin pettämisjuttu. Omituista, että me vain juttelemme tuntikausia, kun ajattelee miten huono omatunto meillä on.

Richardin avioliitto Sonja-vaimon kanssa on kestänyt jo viisitoista vuotta ja lapset lähentelevät teini-ikää. Mitään kriisiä ei ole, mutta jonkinlaista etääntymistä on havaittavissa. Ehkä siitä puhuu jotain nukkumajärjestyskin: Richard nukkuu kymmenvuotiaan poikansa Williamin huoneessa ja William äitinsä vieressä. Sonja harkitsee kolmannen lapsen hankkimista avioliiton tilaa korjaamaan.

Ajatukset olivat jossain muualla, niin kävi nykyään yhä useammin, aivan kuin hän ei millään enää kykenisi olemaan läsnä nykyhetkessä vaan haluaisi paeta sitä, päästä jonnekin muualle. Päätös oli vaikea: jos he hankkisivat vielä lapsen, heidän olisi satsattava suhteeseensa. Halusiko hän sitä?

Ehkäpä dominoivan äitinsä vuoksi Richardista on kehittynyt epävarma ja päättämätön. Vaikka hän lopulta ymmärtääkin, ettei voi elää ilman Paulaa, ja päätyy pyytämään avioeroa, tuntuu hänestä silti kuin olisi tullut jotenkin viekoitelluksi tai pakotetuksi. Ymmärrystä Richard ei saa keneltäkään, vähiten äidiltään Suvilta, joka tuntuu olevan kiintyneempi miniäänsä kuin poikaansa.

Sitten uusi avioliittokaan ei suju Richardin odotusten mukaan! Uusi suhde vaatii uudenlaisia käytäntöjä ja totuttautumista arkeen samalla kun pitäisi pitää entiset välit kunnossa. Miten selvitä ristiriitatilanteissa, kun mieluummin sovittelisi ja jopa lahjoisi kuin olisi jämäkkä? Toisaalta Richard saattaa vainuta ongelmia siellä, missä niitä ei oikeasti olekaan.

Tiedätkö, kun tapasin sinut, tuntui kuin olisin löytänyt sen jota olin etsinyt koko ikäni. Se oli narsistinen ja täysin itsekäs tunne. Ja ymmärrän että siinä on riskinsä, että projisoi toiseen ihmiseen jotakin ottamatta oikeastaan edes selvää kuka tuo toinen on.

Teirin tyyli on niin toteavaa ja arkista, että se saattaa tuntua miltei kylmältä. Tosiasiassa kirjailija kuvaa pinnan alla piileviä erilaisia tunteita varsin osuvasti, mutta pienin piirroin. Huumoriakin on, mutta se piileskelee yksittäisissä lauseissa ja luonnehdinnoissa, ja ehkä on myös symboliikkaa. Viittaako kirjan nimi Neitsytpolku pelkästään Paulan osoitteeseen? Mikä on sietämätön hurina uudessa asunnossa Töölössä?  Jotenkin vaisuksi tämä Teirin teos jää, mutta miesnäkökulma avioeroon ja uuteen suhteeseen on kiinnostava.

VUOKSENMAA, JOHANNA: Pimeät tunnit

Kustantaja: Otava 2020

Johanna Vuoksenmaa (s. 1965) on ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka tunnetaan esimerkiksi televisiosarjoista ”Klikkaa mua” ja ”Ex-Onnelliset” sekä elokuvista ”Nousukausi” ja ”21 tapaa pilata avioliitto”. Pimeät tunnit on hänen esikoisromaaninsa.

Ollaan Hämeenlinnassa 1970-luvulla, tarkemmin ajanjaksossa 24.3.-28.5.1977. Seurataan, kuinka erään perheen elämässä tapahtuu tuona aikana ratkaisevia muutoksia ja käänteitä suhteissa toisiinsa ja lähellä oleviin ihmisiin. Perheeseen kuuluvat voimalaitoksella työskentelevä Esa-isä, hammaslääkäriäiti Eeva, abiturientti Marko, kaksitoistavuotias Pauliina ja lapinkoira Roussos eli Rusu.

Pimeät tunnit -teoksen kertojista toinen eli Esa joutuu sähkölakon aikana säännöstelemään tehoja eli sammuttelemaan sähköjä vuorotellen eri alueilta noin tunniksi kerrallaan. Hänen niskaansa kaatavat kiukkuaan monet ulkopuoliset, mutta myös Eeva-vaimo, jonka työtä yllättävät katkokset hankaloittavat. Eeva tuntuu ylipäätään muuttuneen varsin kireäksi ja ärtyisäksi eikä suostu helliin hetkiin. Esa lohduttautuu maalaamalla salaa abstrakteja tauluja.

Pauliina on kirjan toinen kertoja ja selvästi sen päähenkilö. Tyttö on jo aikuistumassa, alkaa kiinnostua seksistä, saa ensimmäiset kuukautisensa ja löytää elämänsä ensimmäisen sydänystävän. Hän uskoo myös saaneensa ensimmäisen todellisen poikaystävän veljensä Markon pitkäaikaisesta ystävästä Jyrkistä. Pauliina näkee nuorukaisen sanoissa ja teoissa salaisia viestejä, mutta mahtavatko tulkinnat osua kohdalleen? Lapsihan tyttö vielä kuitenkin on. Lapsi, joka pelkää pimeää ja Volvo-Markkasta.

   Työnnän pääni isän kainaloon, jossa tuoksuu ihana hiki, ja kerron, että maapallon pyörimisliike on pysähtynyt ja me emme enää koskaan pääse aamuun.

   - Päästään, sanoo isä. – Nukuhan nyt.

   Ja isän viereen minä nukahdan, ja herätessäni olen riemuissani, koska verhojen takana on kuin onkin valoisaa. Äiti kolisee keittiössä ja maapallo pyörii sittenkin.

Pimeät tunnit -romaanin keskeisin ajatus on se, etteivät ulkopuoliset voi tietää, mitä missäkin perheessä tapahtuu. Kuka tietää, missä harrastetaan perheväkivaltaa, kätketään sukupuolista poikkeavuutta, ollaan uskottomia, suistutaan pois tasapainosta tai ollaan luomassa uutta elämää? Eihän ihminen aina ymmärrä edes oman perheen sisällä olevia salaisuuksia tai jännitteitä. Nuori Pauliina tunnistaa ympärillään ristiriitoja alkaen sodan käyneistä isoisistään ja päätyen ystävättäreensä Liisaan, mutta Esa sulkee mieluiten silmänsä ongelmilta.

Kursiivilla kirjoitetuissa osioissa puolestaan kerrotaan, millaisia asioita ulkopuoliset tarkkailijat näkisivät, jos sattuisivat olemaan paikalla. Tarkkailijana voi olla esimerkiksi tuuli, lumihiutale, lintu tai itse perheen asuintalo. Ne näkevät hahmoja ja tekoja, mutta eivät kerro kenenkään nimiä. Näin lukija saadaan tekemään päätelmiä, jotka joko osuvat kohdalleen tai sitten eivät.

Pimeät tunnit -teosta on helppo lukea. Henkilöitä on hallittava määrä ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, jopa jännittävänä. Tapahtumat vaihtuvat toisiksi kuin katsoisi elokuvaa, mikä onkin ymmärrettävää kirjailijan elokuva- ja tv-taustantaustaa ajatellen. Ilahduttavia ovat myös aisteihin vetoavat huomiot luonnosta ja ympäröivästä maailmasta:

Kevät on sulanut kuraksi pihalle.

… taivas on huutavan vaaleanpunainen ja ilma tuoksuu aurinkoisen päivän jäljiltä uuden kevään pölyltä.

SJÓN: CoDex 1962

Kustantaja: Like 2019

Alkuteos: CoDex 1962

Suomennos: Maarit Kalliokoski, Tuomas Kauko ja Kirsi Luoma

Eletään holokaustin aikaa. Pieneen majataloon Künkenstadtin kylässä tuodaan sairas ja laiha mies, joka suljetaan ”papinkamariin” lukittujen ovien taakse. Hoitajana ja vartijana toimii majatalon kaunis tarjoilija Marie-Sophie, jota miesparka kovin säälittää ja kiehtookin. Potilas ei puhu mitään, ei syö mitään, ei halua elääkään. Hän on juutalainen ja joutunut kokemaan kovia saksalaisten kourissa. Kiinnijääminen merkitsisi kuolemaa, joten miesparka yrittää kuolla majatalon sänkyyn.

Marie-Sophie kuitenkin saavuttaa Leo Löweksi esittäytyvän pakolaisen luottamuksen. Yhdessä he ryhtyvät luomaan Leon Prahasta tuomasta savimassasta pientä poikavauvaa. Mies muovailee taitavin käsin ja nainen luovuttaa hieman omaa henkeään.

Olen käyttänyt koko elämäni luodakseni tämän möykyn Prahan Staronovan synagogan alla olevasta mullasta, Linnanpuiston kukkivien ruusujen kasteesta, juutalaiskaupunginosan katukiville langenneesta sateesta, ja paljosta muusta.

…mies kuvaili tytölle, kuinka oli kerännyt ruumiineritteitään, sylkeä, verta, hikeä, limaa. korvavahaa, ulostetta, virtsaa ja siemennestettä, ja vaivannut ne vuosien mittaan tasaisesti saveen yhdessä sormen- ja varpaankynsien, hiusten ja ihokappaleiden kanssa.

Salaperäiset miehet kuljettavat Leon pian tämän jälkeen laivaan, jonka määränpäänä on Islanti. Savipoika seuraa Leon mukana hatturasiassa. Joka päivä mies kastelee savea maidolla pitääkseen sen notkeana ja tuoreena. Vuonna 1962 savipojasta tulee vihdoin elävä Josef L., yksi vuoden 1962 aikana syntyneiden suuresta joukosta.

Leon tarkoituksena oli luoda vapahtajahahmo, joka toisi tärkeän viestin uudelle aikakaudelle, ei mitään pohjattoman verenhimoista petoa niin kuin ne, jotka olivat työntäneet maailman jyrkänteeltä alas, kun jyrkänne oli katsonut muualle.

Tällaisen tarinan kertoo kirjassa enkeli Gabriel. Onko se totuus Josef Löwestä? Vai syntyikö hän tosiasiassa tavalliseen tapaan miehen ja naisen tavanomaisena jälkeläisenä? Entä onko hänellä oikeasti geenimutaation aiheuttama harvinainen sairaus, jota genomitutkimusta hyödyntävä CoDex-biotekniikkayritys tutkii? CoDex 1962 -teos on hurja tarinoiden, myyttien ja realististen kuvausten sekoitus, josta jokainen voi poimia haluamansa juonteen. Tyylilajit vaihtelevat romanttisesta groteskiin ja samoin muuttelee tarinan rakennekin. Mielenkiintoista ja haastavaa luettavaa!

Alun perin CoDex 1962 ilmestyi kolmessa osassa. Ensimmäinen osa on nimeltään Sinun silmäsi näkivät minut : rakkaustarina ja se julkaistiin islanniksi vuonna 1994 (ilmestyi suomeksi 2004), toinen osa Kyynel väristen : rikostarina julkaistiin islanniksi vuonna 2001 ja kolmas osa Minä olen nukkuva ovi : science-fiction -tarina julkaistiin islanniksi 2016 . Lisänä kirjassa on vielä Epilogi. Yhtenä niteenä nimellä CoDex 1962 osat julkaistiin islanniksi vuonna 2016.

PORTER, MAX: Lanny

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Lanny 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Englantilainen Max Porter (s. 1981) herätti Suomessakin huomiota proosaa ja runollisuutta yhdistelevällä esikoisteoksellaan Surulla on sulkapeite (2015, suomeksi 2018). Myös Porterin toinen teos Lanny on kerännyt kiitosta ja palkintoja ja siitä on suunnitteilla Rachel Weiszin tähdittämä elokuva.

Lanny sijoittuu perienglantilaiseen maalaiskylään Lontoon lähistölle. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä esitellään henkilöt. Lloydin perhe muutti kylään muutama vuosi sitten, mutta on yhä alkuperäisten asukkaiden vieroksuma. Öykkärimäistä Robert-isää ei paljon kylässä näy, sillä hän luo uraa Lontoon Cityssä. Jolie-äiti taas on hieman boheemi, entinen näyttelijä, nykyinen rikoskirjailija ja kuvataiteiden harrastaja. Ei ehkä paras yhdistelmä aviopariksi.

Robertin ja Jolien ainoa lapsi on Lanny-poika. Lanny vaeltelee kylillä ja luonnossa, hyräilee ja laulaa omia laulujaan, loruilee ja laukoo varhaiskypsiä ajatuksia. Hän rakentelee metsään lehtimajaa, joka sekin todistaa hänen hämmästyttävästä yhteydestään luontoon. Koulussa poikaa pidetään ystävyyden lahjalla siunattuna yhteishengen luojana.

Ajattelen pikkuistani, joka nukkuu viereisessä huoneessa. Tai ehkä hän ei nukukaan. Ehkä hän tanssii puutarhassa keijukaisten ja menninkäisten kanssa. Luulemme, että hän nukkuu kuin normaali lapsi, mutta hän ei ole normaali lapsi vaan Lanny Viherpuu, meidän pieni mysteerimme.

Jolie haluaisi pojalleen luonnossa vaeltelun lisäksi jonkin muunkin harrastuksen. Kylässä asustaa kuuluisa taiteilija, jonka suuri yleisö on kuitenkin jo unohtanut. Peten avantgardistiset työt ovat hieman erikoisia (kullattuja eläinten luurankoja) ja lisäksi hän on homoseksuaali, mikä ilmeisesti oikeuttaa kyläläiset kutsumaan häntä Hulluksi-Peteksi. Lanny-pojasta tulee hänelle antoisa oppilas ja myös läheinen ystävä.

Yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista on Isä Suomukka -vainaa. Hän on versio kelttiläisestä Vihreästä miehestä, eräänlaisesta jumaluudesta joka symboloi luonnon keväistä uudelleensyntymää. Suomukalla on tapana lähteä iltaisin kuuntelemaan kyläläisten äänten porinaa ja nyt hän on erottanut muiden joukosta pienen pojan, jossa tunnistaa oman itsensä – nuoren ja samalla ikivanhan.

 … poika ymmärtää syyt ja seuraukset ja että se on oikein… ymmärtää itsestään, ovatpa he sitten maanneet kuolleena satoja vuosia tai elävät naapurissa. Poika ymmärtää. Hän rakentaa maagista leiriään metsään lahjaksi kaikille. Palvoahan häntä pitäisi!

Tässä kirjan ensimmäisessä osassa kertojat on merkitty selkeästi. Heitä ovat Lannyn äiti ja isä sekä taiteilija Pete, mutta seurata saa myös Isä Suomukan vaeltelua ja ajatuksia. Ihmisten äänten kakofoniaa kuvaa oivallisesti tekstikin.

Kirjan toisessa osassa Lanny katoaa ja kylän huhumylly alkaa pyöriä. Eniten epäillään Peteä eikä poliisin vapauttava päätöskään estä kylän nuorisoa käymästä hänen kimppuunsa. Myös Lannyn vanhempiin kohdistuu epäilyjä ja syytöksiä. Monista ihmisistä paljastuu halpamaisuutta, kateutta ja ahneutta, kun he kaikin keinoin pyrkivät hyötymään skandaalista. Onneksi on myös myötätuntoa ja auttamishalua.

Tässä osassa sinkoilevat monien eri ihmisten puheet ja ajatukset niin, ettei aina ole lainkaan selvää, kuka kulloinkin on äänessä. Toisinaan seurataan Peteä poliisikuulustelussa ja toisinaan Jolieta koputtelemassa naapureiden oville. Yksi kirjan herkullisimmista hetkistä onkin Jolien ja rouva Lartonin tapaaminen, jossa lukija voi seurata vuoronperään kummankin ajatuksia. Itseään hyveellisenä pitävän rouva Lartonin ilkeämielisyys ja ennakkoluuloisuus kuvataan hykerryttävästi. Entä mikä merkitys on kylän noitana tunnetulla vanhalla Peggyllä?

Peggy polvistuu ja laskee ikivanhat kätensä puuhun kaiverretun tammenterhoseppeleen päälle, arkulle, jonka hänen isoisänsä isä on tehnyt täkäläisestä tammesta. Hän kuiskaa: Pidä huolta siitä pojasta.

Hän odottaa, hivelee sormenpäillään puuta.

Hän huokaa. Kipu sävähtää polviin ja ylös selkäpiihin.

Tunnen sinut.

Tiedän, mitä juonit.

Anna poika takaisin

Kirjan kolmas osa on suorasanaista proosaa, mutta sisällöltään hyvin mystinen. Siinä Isä Suomukka puuttuu asioihin ja koettelee niin Peten kuin Lennyn isän ja äidin luonnetta ja kelpoisuutta. Pystyykö kukaan heistä täyttämään vaatimuksia, jotka saattavat olla ehtona Lannyn kohtalon ratkeamiselle? Jännitys nousee.

Kumpi sinusta on kärsivällisempi, ajatus vai toivo?

Lanny on erikoinen romaani. Se puhuu ystävyydestä ja luonnosta toisaalta realistisesti ja toisaalta myyttien ja kielikuvien kautta. Kaikkia oivalluksia ei välttämä sisäistä heti, vaan joutuu keskittymään ja pohtimaan, mutta se kannattaa kyllä. Lanny on hieno teos ja sen päähenkilö ihastuttava.

PS. Irmeli Ruuskan suomennos on todella taidokas ja nokkela.

LAITILA KÄLVEMARK, TIINA: H2O

Kustantaja: WSOY 2020

Tiina Laitila Kälvemark (s. 1970) on Tukholmassa asuva toimittaja ja kirjailija. Hänen neljäs romaaninsa H2O käsittelee dissosiatiivista identiteettihäiriötä eli monipersoonallisuushäiriötä, josta kärsivällä henkilöllä on kaksi tai useampia persoonan osia. Nämä persoonallisuuden osat voivat kokea sekä itsensä että ympäröivän todellisuuden eri tavoin eivätkä välttämättä ole tietoisia toistensa tunteista tai tekemisistä.

   Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän.

   Joillakin on ollut erityinen väri tai äänensävy, ehkä nimikin. Ne ovat huutaneet tai kuiskutelleet pääni sisällä, saaneet minut palelemaan tai hikoilemaan, iloitsemaan tai pelkäämään. Yksi on täyttänyt minut keveällä välinpitämättömyydellä, toinen tuonut mukanaan kutkuttavan halun tehdä kiusaa: tallata maahan kaikki äidin mintut ja lipstikat.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen Hester Hanna Ofelia, joka jakaa sisimpänsä kolmen eri sivupersoonan kanssa. Näistä ihmisluonteen ääripäissä sijaitsevista persoonallisuuksista ilmeisesti vallan ottaa aina se, jollaista kussakin tilanteessa tai kulloistenkin ihmisten parissa tarvitaan. Yksi heistä on Ofelia, järjestelmällinen, asioihin perehtyvä ja hieman tylsä. Toinen on kuriton ja spontaani Hani, joka helposti ratkeaa ylenmääräiseen biletykseen ja satunnaisiin miessuhteisiin. Kolmas on Hanna P., joka nykyisin astuu esiin hyvin harvoin. Hanna P. on apaattinen ja unelias, lapsellinen.

Hester on nyt alkanut tutkia menneisyyttään ja ennen kaikkea yksitoistavuotiaana kokemaansa uudenvuodenyötä. Ennen sitä hän lähinnä leikki erilaisilla rooleilla, joista pystyi halutessaan irtaantumaan. Miksi tuon yön jälkeen hänen esittämänsä roolit muuttuivat itsenäisiksi ja lähes hallitsemattomiksi sivupersooniksi? Hesterin muistikuvat tapahtumista ovat hajanaiset ja muiden ihmisten todistuksen mukaan paljolti väärätkin.

Käy ilmi, että Hesterin hipahtavien vanhempien avioliittoa hallitsivat ulkopuoliset suhteet, meditaatiokurssit ja jossain määrin huumeetkin. Päävastuun pikkutytöstä otti äidinäiti, ylilääkäri. Alan asiantuntijana ja vakavamielisenä ihmisenä hän kai oli parempi kantamaan vastuuta lapsen kasvatuksesta kuin pää pilvissä kulkeva äiti? Hesterille aikuisista rakkain ja läheisin kuitenkin oli ja on yhä puolalaissyntyinen isäpuoli Jacek, jonka vakava sairaus saa Hesterin kiirehtimään tutkimuksissaan.

   Hanna P., Hani ja Ofelia lomittuvat yhteen ja kiertyvät ympärilleni. Minun ympärilleni. Kaikkina päivinä ei voi olla varma, mistä yksi alkaa ja mihin toinen loppuu.

   En kestä sitä enää.

   En suostu siihen enää.

   Haluan olla ehjä ja vapaa. Ja haluan päästä eroon siitä katkeilevasta filmistä, joka on alkanut pyöriä päässäni sen jälkeen, kun Jacek sairastui. Se kertoo uudenvuodenaatosta Aurinkokiventien talossa reilut 20 vuotta sitten.

Jostain syystä Hesterin elämää on pienestä pitäen hallinnut pelko vettä kohtaan ja aikuisenakin hänen unensa ovat täynnä katastrofeja, tulvia ja hukkumisia. Hän on kuitenkin keksinyt keinon pelkonsa hallitsemiseen ja samalla myös pääsyn hetkellisesti eroon nalkuttavista sivupersoonistaan: vapaasukelluksen ja hengityksen pidättämisen veden alla. Niinpä Hester painuu veden alle järvissä, lammikoissa, meressä ja kylpyammeessa, hätätilassa jopa lavuaarissa.

   Olen alkutilassa, äidin kohdussa, universumissa, jota kukaan ei ole ehtinyt pilata.

   Ajatukset liukenevat yksi kerrallaan, nousevat kuplina pintaan ja häviävät.

   On niin hyvä olla, ettei tarvitse ajatella mitään.

   On niin hyvä olla, ettei tarvitse edes hengittää.

Laitila Kälvemark kuvaa runollisen kauniisti ja taidokkaasti sitä, miten sivupersoonat taistelevat etusijasta Hesterin päässä. Kirjailija on selvästikin perehtynyt aiheeseen, mutta onnistunut siirtämään teorian sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. H2O on taitavasti rakennettu ja yllättävän jännittävä, kun palaset vähitellen loksahtelevat kohdalleen ja omat ennakkokäsitykset osoittautuvat osin vääriksi. Lopussa siintää toivoa: Hester sukeltaa syvälle kohti vapautta.

ROONEY, SALLY: Normaaleja ihmisiä

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Normal People (2018)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Irlantilainen Sally Rooney (s. 1991) herätti huomiota heti esikoisteoksellaan Keskusteluja ystävien kesken (2017, suomeksi 2019). Hänen toinen romaaninsa Normaaleja ihmisiä voitti vuonna 2018 sekä Irish Book- että Costa Book -palkinnon.

Connell on pikkukaupungin lukion suosituimpia poikia. Hän on hyvä jalkapallossa, komea, fiksu ja kohtelias, poikaporukkaan sopeutuva ja tyttöjen tunteisiin vetoava. Kotipaikkakunnalla kukaan ei välitä siitä, että Connell on varaton, huonomaineisesta suvusta ja siivoojana toimivan yksinhuoltajaäidin lapsi.

Mariannen vauras perhe asuu kartanossa, jossa Connellin äiti käy siivoamassa.  Marianne on huippuälykäs, mutta ajattelee monista asioista omalla tavallaan. Häntä pidetään omituisena tai jopa inhottavana, joten hän katsoo viisaimmaksi pysytellä omissa oloissaan ja esittää piittaamatonta.

Jossain vaiheessa Marianne ja Connell kuitenkin tutustuvat ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Heillä on paljon puhuttavaa ja samoja kiinnostuksen aiheita, seksuaalista vetoakin on. Kaikki tapahtuu salassa, sillä Connell ei voisi ajatellakaan, että muut tietäisivät hänen seurustelevan luokan paarian kanssa. Marianne alistuu aikansa, mutta lopulta loukkaus käy liian suureksi ja juuri päättökokeiden kynnyksellä tulee ero.

Trinity Collegessa Dublinissa tilanne on aivan toinen. Connell tuntee itsensä maalaisjuntiksi itsevarmojen hienostokoulujen kasvattien keskuudessa, vetäytyy syrjään ja keskittyy enemmän opiskeluun kuin huvitteluun. Toisaalta hän ei voi olla hieman halveksimatta opiskelutovereitaan, jotka heittäytyvät kiihkeään väittelyyn teoksista, joita eivät ole edes vaivautuneet lukemaan.

Mutta siinäpä se: kirjallisuus liikuttaa häntä. Eräs professori puhuu ”suuren taiteen nautinnollisesta kosketuksesta”. Ja tavallaan se tunne, joka Connellissa herää, kun herra Knightley suutelee Emmaa kädelle, ei ole täysin aseksuaalinen, vaikka sen suhde seksuaalisuuteen on epäsuora. Se kertoo Connellille, että samanlainen mielikuvitus, jota hän käyttää lukijana, on tarpeen myös oikeiden ihmisten ymmärtämiseksi, läheisten suhteiden ylläpitämiseksi.

Mariannesta sen sijaan kehittyy seurapiirin keskus, tyylikäs ja säkenöivä nainen, jonka hohtoa korostaa vielä varakas (joskin öykkärimäinen) poikaystävä. Connellin ja Mariannen kohtaaminen vie heidät uudestaan suhteeseen, jota kumpikaan ei halua kutsua seurusteluksi ja joka aina välillä katkeaa väärinkäsitysten vuoksi. Kummallakin on hyvä olla toisen seurassa, mutta sisäinen epävarmuus kalvaa.

   Mä toivon, että voidaan aina olla toistemme puolella, Marianne sanoo. Se on musta hirveän lohduttavaa.

   No se on hyvä.

   Silloin Marianne katsoo Connellia niin kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he istahtivat pöytään.

   No joka tapauksessa, hän sanoo. Mitä sulle kuuluu?

   Connell tietää, että kysymys on vilpitön. Hän ei ole altis uskoutumaan eikä vaatimaan muilta mitään. Siksi hän tarvitsee Mariannea. Se on hänelle uusi oivallus. Marianne on ihminen, jolta hän voi pyytää asioita. Vaikka heidän suhteessaan on tiettyjä vaikeuksia ja kaunoja, se jatkuu silti.

Miksi sitten sekä Marianne että Connell ovat niin epävarmoja omasta "normaaliudestaan"? Rooney ei selittele asioita heidän puolestaan, mutta antaa lukijalle kuitenkin joitakin vihjeitä. Jotain voi laittaa kodin ilmapiirin syyksi, jotain henkilökohtaisten menetysten piikkiin. Kovin mustavalkoista mikään ei ole, sillä kukaan ei ole pyhimys, mutta ei myöskään paholainen. Normaali ihminen siis?

Normaaleja ihmisiä -romaanin teemat ovat tuttuja jo Jane Austenin teoksista: kahden ihmisen välinen vetovoima, väärinkäsitykset ja väärät tulkinnat, luokkayhteiskunnan vaikutukset. Rooney jopa  alleviivaa tätä kuvatessaan Connellin täydellistä eläytymistä Austenin Emmaan. Nykyaikaan siirrettynäkin tarina toimii. Tyyli on sopivan kevyttä ja vivahteikasta, hieman ironista. Oivallettavaa ja ajateltavaa riittää.

KHEMIRI, JONAS HASSEN: Soitan veljilleni

Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Alkuteos: Jag ringer mina bröder (2012)

Suomennos: Tarja Lipponen

Soitan veljilleni ja sanon: Äsken sattui niin sairas juttu. Oootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaksi räjähdystä. Keskellä kaupunkia.

Amor on maahanmuuttajanuorukainen Ruotsissa. Kun Tukholman keskustassa tapahtuu kaksi räjähdystä, hän soittaa veljilleen varoituksen: pysykää kotona, älkää erottuko joukosta kaupungilla, jättäkää palestiinalaishuivit kotiin, pyytäkää anteeksi olemassaoloanne. Poliisin jakamat tuntomerkit näet sopisivat moneen maahanmuuttajaan, myös Amoriin itseensä.

Veljinään ja siskoinaan Amor näkee kaikki vähemmistöryhmiin kuuluvat. Näistä läheisin on ollut Shavi, mutta nyt Amor ei vastaa, vaikka Shavi soittaa yhä uudestaan ja lähettää yhä huolestuneempia viestejä. Syynä taitaa olla se, että Shavi on muuttunut mentyään naimisiin ja tultuaan isäksi. Hänen elämänsä täyttää tytär, jota kutsuu hellästi Pienokaiseksi (ääliömäistä – vauva on paksu!) ja Amor tuntee jääneensä syrjään.

Amorin itsensä on kuitenkin lähdettävä liikkeelle. Hänen on käytävä sukulaisten puolesta reklamoimassa rikki menneestä poranpäästä, mistä Ahlem-serkku ennättää jo muistuttaakin (ja ladella rauhaa ja rakkautta tihkuvia sitaatteja, jotka Amorin mukaan ovat peräisin Kung Fu Pandasta). Tehtävä ei ole Amorille mieluinen ylipäätään ja nyt räjähdysten jälkeisessä tilanteessa hän pelkää joutuvansa poliisien silmätikuksi. Eikä hän väärässä olekaan.

Istuin yhdelle laiturin penkeistä ja odotin.

Kohteella on mukana reppu, kuuntelen.

En katsellut uteliaana muita matkustajia, en kirjoitellut vihkoon, en ottanut kuvia puhelimellani.

Musta reppu, riittävän iso sisältääkseen…

Kenellekään ei tullut epämukava olo minut nähdessään.

Kohde pitää tarkkaa huolta repustaan, kuuntelen.

Juna lähestyi ja nousin penkiltä.

Reppu on jotenkin epämääräinen, kuuntelen.

Ensimmäinen vaunu oli aika täynnä, joten suuntasin kohti seuraavaa.

Kohde yrittää karistaa meidät kannoiltaan, kuuntelen.

Sitten minä matkasin kaupunkiin.

Kohde yrittää sulautua ympäristöönsä, kuuntelen.

Istuin enimmäkseen ajatuksissani.

Kohde esittää rauhallista, kuuntelen.

- - -

Mikään ei ollut toisin, mikään ei ollut uutta, minua ei seurattu, kukaan ei luonut minuun outoja katseita, kukaan ei ajatellut: tuo tuossa on yksi niistä.

Kohde liikkuu kohti rikospaikkaa, kuuntelen.

On kuitenkin yksi henkilö, jonka kanssa Amor kovasti haluaisi keskustella: Valeria. Amor on rakastanut tätä miltei koko ikänsä eikä tunnu millään uskovan, ettei Valeria vastaa tunteeseen. Valerian sijasta Amorille soittelee sinnikäs ja innokas eläinten oikeuksia ajava Karolina, jonka Amor arvaa feikiksi ja oikein arvaakin. Karolin on oikeasti Golbarg. Amoria tällainen yritys sulautua valtaväestöön suututtaa. Karolina puolestaan tunnistaa Amorin stalkkeriksi.

Mitä pitempään Amor kulkee kaupungilla, sitä vainoharhaisemmaksi hän muuttuu. Mielikuvitus lähtee ylikierroksille ja hetken Amor ei ole lainkaan varma siitä, etteikö olisikin syyllinen räjähdyksiin. Ahdistuksen laukaisee vasta mummin iltahämärissä soittama puhelu. Ei haittaa, vaikka mummi onkin jo taivaassa – hänen ansiostaan Amor vihdoinkin suostuu puhumaan koko päivän ajan torjumansa Shavin kanssa eikä tämä epäröi hetkeäkään rientäessään ystävänsä avuksi.

Khemirin kirja on vain 127 sivua pitkä ja lisäksi varsin väljästi ladottu. Silti rivien välistä voi lukea monia maahanmuuttajien elämään liittyviä asioita ja heihin kohdistuvia asenteita, mutta myös heidän omassa mielessään eläviä pelkoja ja epäilyjä. Hienovarainen huumori keventää tunnelmaa.

Khemirin kaikki teokset liittyvät jollakin lailla vähemmistöryhmien edustajiin, mutta tyyliltään ne poikkeavat toisistaan uskomattoman paljon – tämä kirjailija ei tosiaankaan toista itseään! Soitan veljilleni -romaani perustuu tekstiin, jonka Jonas Hassen Khemiri julkaisi Dagens Nyheter -lehdessä viikko Tukholmassa joulukuussa 2010 tapahtuneiden räjähdysten jälkeen. Myöhemmin tekstistä muokattiin myös näytelmä.

PS. Tätä romaania saattaa olla helpompi seurata äänikirjana kuin paperiversiona. Jukka Pitkänen on saanut kiitosta lukijana.