Kustantaja:
Tammi 2020
Alkuteos:
Olive Kitteridge (2008)
Suomennos: Kristiina Rikman
Elizabeth Stroutin teos koostuu kolmestatoista
kertomuksesta, joiden yhdistävänä tekijänä on yrmy matematiikan opettaja Olive
Kitteridge. Joissakin kertomuksissa Olive toimii näkijänä ja tekijänä, mutta toisissa
hän on vain taustalla vilahtava hahmo. Eläkkeellä oleva opettaja, vanha nainen.
Olive Kitteridge on pitkä ja miesmäinen, vanhemmiten hieman
lihavakin. Häpeääkö hän ulkonäköään ja käyttää siksi piikikkyyttä jonkinlaisena suojakeinona? Olive on kieltämättä kärsimätön ja paha suustaan,
mutta toisaalta yllättävän myötätuntoinen, avulias ja ymmärtäväinen. Hänen
ansiostaan saattaa joku itsemurha jäädä tekemättä ja sairas päästä hoitoon. Yksinäisyyskin
saattaa olla syynä Oliven äksyyteen.
Hän tietää että yksinäisyys voi tappaa – monet asiat
voivat tappaa. Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä
säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit
asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös
vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan:
ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija,
joka tietää millaisena haluat kahvisi.
Oliven aviopuoliso Henry on mies, josta kaikki pitävät,
mutta pyhimys ei toki ole hänkään. Ulkopuoliset eivät sitä ymmärrä, mutta
aviopuolisoiden välillä vallitsee aito yhteisymmärrys ja kiintymys. Ainoa
lapsi, Christopher, sen sijaan kärsii äitinsä omalaatuisuudesta ja vetäytyy
aikuisena tästä kauas. Se haavoittaa Olivea syvästi, mutta eihän hän osaa
tunteitaan ilmaista.
… minun sisimmässäni asuu synkkyys, joka nousee joskus
pintaan kuin mustekalan pää ja sylkee mustuutta lävitseni. En minä ole halunnut
olla tällainen, mutta jumala auttakoon, minä olen rakastanut poikaani.
Kirja kuvaa Crosbyn pikkukaupungin arkea niin taidokkaasti,
että miltei tuntee itsekin kulkevansa sen kaduilla. Mitään kovin ihmeellistä siellä
ei tapahdu eivätkä ihmiset ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavia, mutta
silti Strout löytää kaikesta yllättäviä syvyyksiä. On vanhempien ja lasten
välistä valtatapeliä ja tuhottuja haaveita. On uskottomuutta ja petollisuutta.
On pikkumaisuutta ja katkeruutta. On yhteisymmärrystä ja rakkautta. Kirjailija
ei henkilöitään arvostele, vaikka heitä tarkkaan katsookin. Esimerkiksi Olivessa
on ikäviä piirteitä, mutta myös hyviä – kummatkin käyvät ilmi niitä mitenkään
korostamatta.
Olive Kitterigde on tunteita herättävä hahmo kaikessa
ärsyttävyydessään. Turhautumisen keskellä toivoo kuitenkin, että hänelle
tapahtuisi vielä jotain hyvää. Olisi jotain, mikä saisi hänet laskemaan
suojauksensa ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Tämä kai osoittaa,
että kirjailija on onnistunut tehtävässään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti