KELLY, ERIN: Kiviäidit

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Stone Mothers

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Kiviäidit-teoksessa kahden naisen elämät kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Tärkeässä roolissa on englantilaiseen maaseutukaupunkiin rakennettu suuri mielisairaala Nazareth, joka ennen sulkutumistaan oli seudun ainoa merkittävä työnantaja. Siellä työskentelivät myös Mariannen sukulaiset isoäidistä lähtien, mutta tyttö itse käy rakennuksessa vasta tutustuttuaan kylän tavoitelluimpaan poikaan, Jesseen. Silloin rakennus on jo autio ja rapistunut.

Jesse unelmoi Nazarethin uudesta tulemisesta ja uusista työpaikoista, mutta Mariannea kiinnostaa historia. Hänen sattumalta löytämänsä asiakirjat osoittautuvat myöhemmin kohtalokkaiksi, sillä ne johtavat kiristykseen ja kiristyksen seurauksena yhden ihmisen kuolemaan. Kuolema onnistutaan salaamaan, mutta Marianne ei kestä tilannetta, vaan pakenee kotikylästä seuranaan syyllisyydentunne ja pelko paljastumisesta.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Marianne on menestyvä lontoolainen uranainen, naimisissa hyvätuloisen miehen kanssa ja aikuisen tytön äiti. Aviopuoliso Sam kuvittelee ilahduttavansa vaimoaan hankkiessaan tämän kotisedulta entisestä mielisairaalasta kakkoskodin, jossa Marianne voisi asua ja auttaa muistisairaan äidin hoidossa tarvitsematta vaivata sukulaisiaan. Samille on täysi yllätys, millaiseen paniikkiin vaimo joutuu rakennuksen nähdessään.

   ”Olen niin pahoillani”, sanon, enkä pysty muuhun, sillä mielessäni olen taas seitsemäntoistavuotias ja kuljen parantolan kaikuvilla osastoilla. Poltettuja papereita, rasti ruutuun -lomakkeisiin ja lääkärin kierroksiin kutistuneita elämiä. Avaimet kääntyvät ovissa. Kuulen lasin helähtävän rikki ja juoksuaskelia pakoon. Minua määrittävät asiat lakkaavat olemasta: äiti, vaimo, työ. Titteli nimeni edessä ja sen jälkeen tulevat kirjaimet pyyhkiytyvät pois, ja minussa on vain menneisyyttä. Ajatus sairaalaan palaamisesta tuntuu – vertauskuva muodostuu mielessäni ennen kuin ennätän estää sitä – sähköiskulta.

Marianne ei pelkää salaisuuden paljastumista itsensä vuoksi. Ei häntä huoleta maineen menetys eikä edes avioliiton vaarantuminen, vaan se miten tieto vaikuttaisi tyttäreen, Honoriin. Honor on aina ollut henkisesti hauras ja reagoinut itsetuhoisesti vähäisempiinkin pettymyksiin. Mitä hänelle merkitsisi koko siihenastisen elämän perustusten sortuminen?

Mariannen lisäksi vain kaksi henkilöä tietää vanhasta salaisuudesta. Toinen on Jesse, jonka Marianne jätti hyvästejä heittämättä ja joka kantaa siitä kaunaa. Toinen on parlamenttiedustaja Helen Greenlaw, joka aikoinaan seudun johtavana terveysviranomaisena vaikutti merkittävästi mielisairaalan sulkemiseen. Siihen Helenillä oli omat syynsä, mutta niistä Marianne ja Jesse eivät tiedä. Muiden kaupungin asukkaiden tavoin hekin näkevät Helenissä vain hirviön.

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Kiviäidit on useammassa aikatasossa liikkuva taidokas trilleri. Parasta siinä on kuvaus 1950-luvun mielisairaanhoidosta, joka oli todella julmaa, mielivaltaista ja alentavaa. Jo joutuminen potilaaksi saattoi johtua jostain muusta kuin todellisesta sairaudesta ja hoitomuotojen suhteen oli sananvaltaa vain ylimielisillä lääkäreillä.

PS. Kiviäidit-nimitystä käytettiin viktoriaanisella ajalla mielisairaaloista. Silloin kuviteltiin, että rakennuksen arkkitehtooninen muoto voisi auttaa sairaiden parantumisessa.