RUSHDIE, SALMAN: Kultainen talo

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: The Golden House

Suomennos: Maria Lyytinen

René asuu New Yorkissa miellyttävällä Greenwich Villagen alueella, missä isojen talojen väliin jäävät yhteiset Puutarhat. Ilmapiiri on turvallinen, onnellinen ja mielikuvitusta ruokkiva – siitä pitävät huolen hipahtavat professorivanhemmat. Poika on filmi-intoilija ja unelmoi jo varhain oman elokuvan tekemisestä. Aihe kuitenkin puuttuu.

Vuonna 2009 René löytää aiheensa, sillä silloin naapurustoon muuttaa Nero Golden kolmen poikansa kanssa. Nero on seitsemänkymppinen karski ja karkea mies, jota ympäröi salaisuuden kehä. Hän ei halua paljastaa sitä, mistä on tullut eikä sitä, miksi on kotomaastaan lähtenyt. Hän ei paljasta sitä, miten on omaisuutensa hankkinut. Kartano, jonka hän on ilmeisesti omistanut jo pitkään, saa omistajansa mukaan nimeksi Golden House eli Kultainen talo.

Se on jotenkin karmiva paikka. Kuin joku Perhe Addamsin kartano. Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, kun olet siellä? Se on kuin kummitustalo. Juurettomine rikkaineen, jotka ovat hylänneet menneisyytensä ja kulttuurinsa ja nimensä. Ja menneet kuin koira veräjästä, täydestä, vain kohdalleen sattuneen ihonvärinsä ansiosta.

Kirjassa näkökulma on Renén. Aluksi hän esittelee perheen jäsenet yksi kerrallaan. Pojista vanhin on tietoviisas Petronius eli Petja, joka Aspergerin ja agorafobian vuoksi on linnoittautunut omaan huoneeseensa tietokonepelejä tekemään. Hänen täysiveljensä on Lucius Apuleius eli Apu, mystiikkaan taipuvainen muotokuvamaalari, notkeapuheinen seurapiirihai ja naistenmies. Petjan ja Apun velipuoli on Neron satunnaisen naissuhteen tuotos Dionysos eli D., kuvankaunis androgyyni hahmo, joka ei tiedä ollako mies vai nainen.

Henkilöiden esittelyn jälkeen ryhdytään kuvaamaan tapahtumien vyöryä. Joku henkilöistä onnistuu rakkaudessa ja herättää joillakin tahoilla mustasukkaisuutta tai huolta. Joku menestyy työssään, rikastuu tai saa mainetta, mikä saa jotkut kateellisiksi. Perheenjäsenten välille aukeaa juopa. Ja sitten menneisyys viimeinkin tavoittaa heidät traagisin seurauksin.

René on päässyt kaikkien perheenjäsenten uskotuksi, joten taltioitavaa riittää. Hänen kiinnostuksensa elokuvista näkyy kerronnassa, sillä toisaalta teksti saa paikoin elokuvakäsikirjoituksen muodon ja toisaalta tapahtumat vertautuvat klassikkofilmeihin tai -romaaneihin. Välillä tuntuu siltä, että kaikki päähenkilöt esittävät jotain roolia ja ovat todellisuudessa ihan muuta. Yksityiskohtia ja kuvailuja on paljon, mutta itse kirjan juoni on helposti seurattava ja jopa jännittävä.

Kultainen talo -romaani sivuaa myös Yhdysvaltain politiikka ja on selvästi myötämielinen demokraateille. Sävy on melko ironinen ja paisuu äärimmilleen sitten, kun presidentinvaaleihin ilmoittautuu Jokeri, joka kaikkien yllätykseksi myös voittaa vaalit. Ei liene epäselvää, kehen tässä viitataan.

… yhdestä asiasta kaikki, sekä kiihkeät kannattajat että katkerat vastustajat, olivat yhtä mieltä: mies oli aidosti mielipuoli. Ällistyttävää ja täysin ennenkuulumatonta näissä vaaleissa oli se, että miestä kannatettiin juuri siksi että hän oli mielipuoli, ei siitä huolimatta.

Tosin tuohon kyseiseen henkilöön voisi viitata myös Nero Goldenin hahmo, kerskaileva epämääräisten bisnesten taitaja.

Kukaan ei hallitse kauppojen hieromista paremmin kuin minä, sen voin vaikka vannoa. Mutta minun makuuni Amerikka on liian kiinni Jumalassa, turhan taikauskoinen, ja minä taas en ole niitä miehiä. Sellaiset touhut häiritsevät kaupantekoa. Kaksi plus kaksi on neljä, niin minä uskon. Muu on pelkkää höpinää ja horinaa. Neljä plus neljä on kahdeksan. Jos Amerikka haluaa hyödyntää todelliset kykynsä, saavuttaa unelmansa, sen on käännyttävä Jumalasta kohti dollarin kuvaa.

Kirjan henkilöt eivät ole pyhimyksiä, ei edes kertoja René, koska tilaisuus tekee ihmisestä niin helposti heikon. He saattavat kuitenkin pyrkiä kohti parempaa kukin omalla tavallaan, joko aidosti hyvää tarkoittaen tai pelosta. Kuka oikeasti on hyvä ja kuka paha?

Voiko olla hyvä ihminen, jos on myös paha? Voivatko pahuus ja hyvyys elää rinnakkain, ja jos voivat, tarkoittavatko nuo käsitteet enää mitään, jos ne survotaan tukalaan ja kenties täysin yhteensopimattomaan liittoon keskenään? Vaikka saattoihan se olla niinkin, mietin, että kun hyvä ja paha eroteltiin toisistaan, kumpikin muuttui yhtä tuhoisaksi voimaksi; että pyhimys oli yhtä karmea ja vaarallinen olento kuin täysiverinen roisto.

KINNUNEN, TOMMI: Ei kertonut katuvansa : vaellusromaani

 Kustantaja: WSOY 2020

Viimeiset saksalaissotilaita kuljettavat laivat lähtevät Narvikista keväällä 1945. Saksalaisille työskennelleistä suomalaisista ja norjalaisista naisista mukaan pääsevät vain raskaana olevat ja muut jäävät rannalle katselemaan.  Mikä heidän kohtalonsa tulisi olemaan?

Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisina, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä…

Pelättyjen venäläisten sijasta paikalle saapuvat norjalaiset, mutta kyllä hekin ajavat "saksalaishuorilta" hiukset pois. Suurin osa naisista kuljetetaan Osloon, mutta yksi autoista lähtee omille teilleen ja vie lastinaan olleet kymmenen suomalaisnaista Kilpisjärvelle johtavan tien päähän. Joukko lähtee hämmentyneenä kulkemaan.

Suomen puolella joukko vielä jakaantuu. Viisi naista jää odottamaan rajavartijaa ja viisi lähtee omin päin taivaltamaan. Heidän toiveenaan on päästä pujahtamaan kotiin niin, ettei kenellekään paljastuisi, missä he ovat olleet ja mitä tekemässä. Pitkän patikoinnin aikana ehtii pohtimaan sopivaa selitystä poissaololleen.

Vaeltajat eli Aili, Irene, Saara, Veera ja Katri ovat eri-ikäisiä ja sekä taustaltaan että yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaisia. Erilaisia ovat syytkin, miksi kukin on saksalaisten matkaan lähtenyt. Joku on lähtenyt, koska saksalaiset maksavat työstä hyvää palkkaa. Joku halusta auttaa. Joku hyväuskoisuuttaan. Joku pelkästä mielijohteesta tympäännyttyään entiseen elämäänsä.

Jokainen oli jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli ollut järkevämpää lähteä kuin jäädä. Ei kukaan olisi etukäteen kyennyt kuvittelemaan tapahtumien järjestystä sellaiseksi, jonka lopputuloksena he istuivat hiuksettomina tuntemattoman miehen lauteilla keskellä loputonta metsää ja kihnuttivat rupia irti toistensa takaraivosta.

Ensi alkuun taivallus sujuu toiveikkaassa hengessä laulujen ja kaskujen voimalla, mutta vähitellen hävitetty Lappi vie puhdin. On kylmä. On nälkä. Ovat rikki hiertyneet jalat. On oman sänkipäisyyden synnyttämä pelko. Mielen ja kehon valtaa turtumus. Alkaa miettiä, onko sittenkin syyllinen johonkin. Olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Vai olisiko erilainen valinta johtanut vieläkin pahempaan tilanteeseen?

Jos he erottivat kaukaa jonkun tulevan tiellä heitä vastaan, he poikkesivat varovasti metsään ja odottivat siellä, kunnes kulkija meni ohi. Mikäli törmäsivät johonkuhun yllättäen, he painoivat katseensa maahan ja välttivät sanomasta vastaantulijalle muuta kuin lyhyen tervehdyksen. Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta.

Vaelluksen mittaan naiset tutustuvat toisiinsa ja samalla heihin tutustuu myös lukija. Irene ja hänen elämänvaiheensa tulevat tietenkin tutuimmiksi, koska asioita tarkastellaan paljolti hänen kauttaan, mutta kiinnostavin on ehkä sittenkin rohkea ja aloitekykyinen Siiri. Hän toivoi sota-ajan murtavan perinteisiä sukupuolimalleja, mutta toisin kävi.

Varsinkin armeijassa naisista vaiettiin, ikään kuin kaatuneiden ruumiit olisivat itsestään löytäneet tiensä arkkuihin tai asetakit puhdistuneet kenenkään niitä pesemättä. Naiset pääsivät kertomuksiin vain auttavina lottina, kaatuneiden itkevinä äiteinä tai lehtikuvien hymyilevinä tyttöinä, jotka olivat asetelleet päähänsä sotilassuikan keimailevasti kenolleen… Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kinnusella tyyliseikat ovat hallussa. Esimerkiksi Irenen etäiseltä ja viileältä vaikuttava ajattelutapa on varmastikin suojautumiskeino oudossa tilanteessa. Ilmapiiri lämpenee vähitellen ”sisarta ei jätetä” -henkiseksi, kunnes nainen toisensa jälkeen erkaantuu ryhmästä ja vain Irene jää jäljelle. Hänen uhmakkaan ratkaisunsa kokee ensin yllättävänä, mutta tarkemmin ajatellen oikein sopivana tarinan päätepisteeksi. Hän on se nainen, johon kirjan nimi viittaa: ”ei kertonut katuvansa”.

SOUDAKOVA, ANNA: Mitä männyt näkevät

Kustantaja: Atena 2020

Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan: ”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”

Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri (Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria; äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin. Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.

Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja. Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.

Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?

Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan. Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä, pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.

Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären. Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.

He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena. Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.

Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta.  Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

WESTÖ, KJELL: Tritonus

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Tritonus

Suomennos: Laura Beck

Kjell Westön romaani Tritonus puhuu musiikista. Siihen viittaa kirjan nimikin: tritonus on intervalli, jota keskiajalla pidettiin paholaisen musiikkina ja jonka käyttö kiellettiin valistusaikaan saakka. Nykyään sitä käytetään metallimusiikissa ja hälytysajoneuvojen äänimerkeissä.

Kirjassa keskustelu liikkuu bluesista ja laulelmista klassiseen musiikkiin. Esimerkiksi Sibeliuksen ja Mahlerin teoksista puhutaan pelkillä numeroilla - kiinnostavaa kyllä sinällään, mutta musiikkitietämykseltään rajoittuneelle lukijalle vaikeaa. Juoni jää miltei musiikkitietämyksen jalkoihin, vaikka toki siinäkin on mielenkiintoista monikerroksellisuutta.

Tarina jakaantuu kahteen osaan. On Syyskirja, jossa tutustutaan ulkosaaristossa sijaitsevaan (kuvitteelliseen) Ravaisten saareen ja kirjan henkilöihin. Kesäkirjassa puolestaan paljastetaan menneisyyden salaisuuksia, jotka on yritetty unohtaa, mutta jotka silti yhä vaikuttavat ihmisten väleihin ja käytökseen. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä eli Thomas Brander ja Reidar Lindell.

Thomas Brander on 58-vuotias kapellimestari ja klarinetisti, joka aikoinaan saavutti riemuvoittoja konserteissaan ja levytyksissään. Nyt hän on väsynyt ja alakuloinen. Musiikki ei puhuttele entiseen tapaan, tulee epäonnistumisia niin kapellimestarina kuin solistina ja esiintymiskutsut vähenevät.

Unettomia öitä ja painajaisia Branderille aiheuttaa etenkin muisto Zaventemista, joutuminen lentokentällä aivan lähelle terroristien hyökkäystä. Ovat myös sotkuiset naissuhteet ja #metoo-kampanjan kohteeksi joutuminen. Viimeisin suhde nuoren viulistin Kristan kanssa on muodostunut Branderille painajaiseksi, vallankäytön ja taitavan ilkeilyn näyttämöksi.

Branderia vaivaava riittämättömyydentunne on paljolti peräisin lapsuudesta, jäämisestä vertailussa aina Gustav-veljen jalkoihin. Gustavin surullinen kohtalo vain lisää syyllisyydentunteen Branderin ennestäänkin suureen taakkaan. Isänäkään hän ei tunne oikein onnistuneensa, vaan ainoa poika Vincent (Vinnie) on jäänyt etäiseksi työkiireiden vuoksi.

Hän yritti lohduttautua sillä että oli ajanut satoja kilometrejä pimeässä näkemättä mitään kuvia silmiensä edessä. Ei Zaventemista, ei Kristasta, ei Gustavista. Yleensä kuvat välähtelivät hänen silmissään kun hän ajoi, ja hän tapasi kuulla ääniä: räjähdyksiä, rikki helähtäviä ikkunaruutuja, paniikin vallassa itkeviä ja huutavia ihmisiä. Ja hän kuuli äänten puhuvan, aivan lähellä korvaansa. Gustavin ääni, alistuneisuudesta paksu, hillityn vihamielinen, Vincentin ääni, matala ja vastahakoinen, joskus suorastaan jyrkkä. Ja Kristan monotoninen ääni, sitä torjuvampi ja metallisempi, mitä selvemmin hän tajusi että Brander oli kierähtänyt selälleen ja kääntänyt vatsansa esiin, että tämä anoi armoa kuin lyöty eläin.

Ehkäpä juuri näyttämisenhalu saa Branderin rakentamaan Ravaisiin oikean luksushuvilan hisseineen ja porealtaineen. Siellä hän haluaa toisaalta käpertyä yksinäisyyteensä kuin sairas eläin ja toisaalta syventyä musiikkiin. Saaren asukkaat eivät tällaista eristäytymistä ymmärrä, vaan pitävät sitä ylimielisyytenä.

Lähin naapuri ja Branderin ikätoveri Reidar Lindell ottaa kuitenkin Branderin hoiviinsa. Lindell on leskimies, psykologi, kunnanvaltuutettu ja kitaristi paikallisessa viihdeyhtyeessä. Impulsiivinen, ulospäin suuntautunut ja joskus liiankin innokas ajamaan läpi ideoitaan. Miesten tutustuminen tapahtuu varovasti, tunnustellen ja välillä toisen käytöstä väärin tulkiten, mutta musiikin lisäksi löytyy muitakin yhdistäviä tekijöitä. Ystävyys syntyy ja kestää.

Saarella asuva joutuu pakostakin ottamaan kantaa asioihin. Ovat äärioikeistolaiset aatteet ja maahanmuuttajien asema. Ovat saariston luontoa koettelevat katastrofit ja ihmisiä uhkaava pandemia. Ovat taloudelliset realiteetit. Ovat tunteet rakkaudesta vihaan ja ilosta suruun. Ovat sairaudet, mielenterveyden ongelmat ja kuolema.

Musiikin lisäksi Tritonus pohdiskelee hyvyyden ja pahuuden käsitteitä. Voiko ihmisiä luokitella tällaisten käsitteiden perusteella? Ovatko ”hyvien” ihmisten saavutukset arvokkaampia kuin ”pahojen”? Kirjan henkilöt käyvät kovaa taistelua sisäisten riivaajiensa kanssa, mutta jonkinlainen voitto näyttäisi olevan saavutettavissa. Kaikilla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?

KOSTET, JENNA: Linnunluisia

 Kustantaja: Aula & Co 2020

Linnunluisia-romaanin ensimmäinen luku paljastaa, että eräs nainen on kuollut – joko hukkunut tai hukutettu, ja että paikalla on ollut kaksi muuta ihmistä. Varsinainen kertomus alkaessa tästä tapauksesta on kulunut kolme vuotta.

Nuori Mikael kertoo minämuodossa elämänsä käännekohdaksi muodostuvasta kesästä. Hän on suorittanut kandintutkinnon ja on pitkästä aikaa valmis lomailemaan ulkosaaristossa äitinsä perintömökillä. Nyt Mikael tutustuu ensi kertaa läheisesti ikätoveriinsa Matildaan, joka elelee yksinään rapistuvassa naapurimökissä, viettää päivät pitkät luonnossa, ymmärtää lintujen puhetta ja tietää kaiken uponneista laivoista ja hukkuneista merimiehistä.

Nuorten välit muuttuvat koko ajan lämpimämmiksi, mutta suhde on pidettävä salassa. Saaren asukkaat kaihtavat omituisena pitämäänsä Matildaa ja nimittelevät tätä noidaksi ja huoraksi. Myös Mikaelin perhe suhtautuu tähän omituisen torjuvasti ja vihamielisesti. Mikaelilta salaillaan selvästikin jotain, mutta mitä?

On lapsuuden saari ja aikuisuuden saari. Ne alkavat loitontua toisistaan, enkä enää tiedä kumpaan kuulun. Olen ollut saaresta liian kauan poissa, mutta nyt, kun olen tullut takaisin, tunnen olevani kotona. Ehkä minusta tulee samanlainen kuin äidistä, ja aina vain palaan saareen, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.

Mikaelin isä Jouko puolestaan kelaa samaan aikaan ajatuksissaan elämäänsä yhä kauemmas taaksepäin, kohti hetkeä josta kaikki alkoi. Turun yliopistossa lintutieteilijänä toimiva Jouko joutuu jatkuvasti havainnoimaan ja valokuvaamaan lintuja ulkosaaristoa myöten, mutta lintujakin voimakkaammin häntä vetää sinne unohtumaton nainen, villi luonnonlapsi Rebekka.

Hän ei ollut ajatellut Rebekkaa vuosiin, mutta nainen oli ollut koko ajan jossakin, pehmeänä muistona mielen reunamilla. Silloin tällöin Jouko oli nähnyt naisen saaressa tyttärensä kanssa. Pienen mustatukkaisen noidan. Linnunluisen Rebekkan ja lokit, jotka kaartelivat rapistuneen mökin yläpuolella kuin vahtikoirat.

Miksi Jouko on naimisissa Eijan eikä Rebekkan kanssa? Avioliitto vaikuttaa taakalta, väärältä valinnalta kummankin taholta, vaikka kaksi lastakin on syntynyt. Eija vajoaa toistuvasti lamaannuttavaan masennukseen, joka keväisin vaihtuu kuumeiseksi kaipuuksi päästä taas saarelle ja syksyllä yhtä kiihkeäksi haluksi paeta takaisin kaupunkiin. Aavisteleeko hän miehensä yhä kaipaavan Rebekkaa? Mitään ei asiasta kuitenkaan puhuta.

Linnunluisia-romaanin kieli on herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Tunnelma on hieman mystinen – ehkäpä lokit todellakin ovat sanansaattajia tajunnan tuolta puolen ja jotkut ihmiset muita valmiimpia sanomaa vastaanottamaan. Saariston luonto on ankara ja karu, meri petollinen ja suolaiset tuulet raastavia. Ne vaativat ihmisiltä paljon, mutta voivat myös antaa paljon takaisin.

Mä haluan meren, jota vasten voin huutaa, lokit, joiden kanssa voin kirkua, tuulen, jonka kanssa voin juosta kilpaa. Haluan sateen kasvoilla, ukkosen, jäästä kankean ruohikon tammikuussa, muuttolinnut, kyykäärmeet, auringon lämmittämän kallion, katajanmarjojen tuoksun, kanervaniityn. Ne mä haluan…

Turun yliopistosta kansatiede pääaineenaan valmistunut Jenna Kostet (s. 1984) on aina rakastanut tarinoita ja tarinoiden kertomista, mikä näkyy kyllä Linnunluisia-teoksessakin. Nuorille aikuisille suunnatun esikoisteoksensa Lautturi Kostet julkaisi vuonna 2014, minkä jälkeen on ilmestynyt aikuisten dekkari Marrasyöt ja romaani Pikimusta, sysipimeä sekä lasten kuvakirja Ilon Milli ja pelon Mölli, johon on ilmestymässä syksyllä jatko-osa Milli, Mölli ja surunmaalaaja.

 

ONKELI, KREETTA: Meiltähän tämä käy

 Kustantaja: WSOY 2020

Paulalla kaikki on hyvin. Kaunis koti sijaitsee Helsingin keskustassa Erottajalla, aviomies Puppe on palkittu ja hyvätuloinen arkkitehti, kaksoset Paavo ja Armi jo teini-iässä. Paulan oma yritys, Kivijalka-niminen pieni leipomo, on saanut kanta-asiakkaita ja hieman tuottoakin. Liikutaan seurapiireissä. Silti Paula on ahdistunut

Teki mieli kadota, juuri niin, hän halusi kadota tästä kaupungista, hän halusi kadota perheeltään, edes hetkeksi tai lopullisesti. Samalla hän ymmärsi halujensa mahdottomuuden. Ihmisen oli jäätävä elämässä jonnekin, tartuttava kiinni ja pidettävä huoli siitä, mitä oli saanut.

Paulan perhe-elämä on täydellisen pinnan alla masentavaa. Puolison naissuhteet Paula kestää kyllä – välit Pupen kanssa ovat jo aikoja sitten viilenneet, mutta henkistä väkivaltaa on liikaa. Puppe arvostelee ja nöyryyttää. Kieltäytyy sille päälle sattuessaan osallistumista edes ruokakuluihin, lasten haluamista uusista varusteista puhumattakaan. Toisinaan Paula joutuu jopa ottamaan lainaa pystyäkseen pitämään perheestä huolta.

Paula ei juuri kiinnosta perheen muita jäseniä, kunhan hän vain on joka hetki tavoitettavissa ja pyörittämässä perheen elämää. Hänen salainen aseensa on viini. Salapullot ympäri asuntoa auttavat pitämään yllä jatkuvaa pientä humalatilaa ja huoletonta oloa sekä tunnetta siitä, että on hyvä ihminen.

Mikään ei saisi järkyttää hyvän ihmisen mielentilaa ja jos niin tapahtui, sitä ei saanut näyttää. Hyvä ihminen asetti ensimmäiselle sijalle hänestä riippuvaisten ihmisten tarpeet. Kodin ilmapiiri rakentui hyvän ihmisen ympärille, ja hyvä ihminen tarkasteli perhe-elämää kuivan humoristisesti ja kypsästi.

Sitten Paula tapaa Jalon, joogaohjaajan. Mies on oikea piristysruiske: kiinnostunut, hellä ja huomaavainen. Yhtäkkiä mikään muu ei merkitse mitään kuin tarve olla Jalon kanssa. Paula päättää olla rohkea ja määrätietoinen: uusi elämä poissa Pupen vaikutuspiiristä alkakoon!

Hän oli siivonnut, ruokkinut, viikannut, lohduttanut, velkaantunut ja vastannut miehestään ja lapsistaan kaksikymmentä vuotta. Paula oli odottanut kiitollisuutta. Sinä et ole mitään, sinä et tee mitään, sinä et hanki. sinä et. Kaikki oli liikaa, pelko oli liikaa, nöyryyttäminen oli liikaa, hän ei enää ikinä kuuntelisi sellaista, hän oli ollut hullu, miksi hän oli ollut sellainen, hän oli ollut hullu, nyt hän oli terve.

Eihän kaikki tietenkään mene Paulan haaveiden mukaan, vaan yhtäkkiä hän huomaakin olevansa rahaton, asunnoton ja työtön. Hän on irrottautunut vanhasta elämästä, mutta onko hän yhtään entistä vapaampi tai itsenäisempi? Odotetaanko hänen yhä olevan muiden tukipilarina ja huoltajana?

Kirjoja avioliittohelvetistä ja miesten alistamista naisista on kirjoitettu ennenkin, mutta Onkelin teos poikkeaa muista ironisen otteensa ansiosta. Itsekeskeinen Puppe omituisine tapoineen muistuttaa lähinnä karikatyyriä, mutta aika hupaisia ovat hemmoteltujen keskikaupungin lasten asenteen lähiöitä kohtaan.

He lukivat kavereiden kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat asketismiin ja köyhyyteen vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin, mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenmoista osattomuutta, mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio.

Onneksi kirjan loppu antaa toivon pilkahduksen. Ihmiset pystyvät joustamaan, etsimään vaihtoehtoja, kehittymään ja muuttumaan asenteiltaan – ehkäpä elämä kaikista vaikeuksista huolimatta sittenkin käy!