KORTELAINEN, ANNA: Tulirinta : romaani Erik Edelfeltistä

 Kustantaja: Tammi 2020

Taiteilija Albert Edelfeltin ainoa lapsi Erik Edelfelt syntyi 23.11.1888 ja menehtyi keuhkotuberkuloosiin 29.5.1910. Miten hän eli näiden kahden päivämäärän välisen lyhyen ajan? Anna Kortelainen on vähistä saatavilla olevista tiedonmuruista rakentanut uskottavan kuvan lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka reagoi tulisieluisesti kotimaansa puolesta aikakauden tapahtumiin.

- Ryssät ovat rutto! Ne on häädettävä isänmaastani kuten rutto karkotetaan, tulella ja piellä!... Samoin kaikki luopiot, maanpetturit, konservatiivit, tukahduttavat perheenisät, nuoret miehet joilla on vanhan miehen taantumukselliset käsitykset, vastakihlautuneet houkat, niiailevat lutkat, nahjukset ja pelkurit, Suomen iankaikkiset alaikäiset, alamittaiset ja puolivillaiset porvarit! Heidän on kadottava, heidät on tuhottava!

Koulussa aatelissyntyinen Erik oli ”suuren patriootin” poikana erityisasemassa niin opettajien kuin luokkatovereidenkin keskuudessa; nuorukainen, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Hän kuului koulupoikien perustamaan Verikoirat-ryhmään ja kenties osallistui venäläismielisiksi katsottujen henkilöiden salamurhiinkin ennen tuberkuloosiin sairastumistaan.

…on nähtävä verta ja tunnettava sisuskalujensa repeilevän kivusta, jotta miehistyisi. Sairaalan eturintamassa hän oli ollut nuori sotilaspoika, mutta soturi kuitenkin. Monet hänen sairaalatuttavuuksistaan eivät olleet enää koskaan päässeet kotiin, mutta hän oli palannut elävien kirjoihin. Se on myös minun oma ansioni, Erik tuumi ja ihasteli mahdin tunnetta, joka kulki hänen kehossaan.

Kotielämä ei helpottanut Erikin alakuloa. Isä suhtautui ainoaan (lailliseen) jälkeläiseensä välinpitämättömästi eikä käynyt tämän luona parantolassakaan. Albert Edelfeltiä kiinnosti vain taiteilijan ura, minkä eteen hän oli valmis nöyristelemään valtaapitäviä. Erikiä isän maalaama tsaari Nikolai II:n kruunajaiskuva hävetti suuresti.

Miehensä uskottomuuteen marttyyrimäisesti reagoiva Ellan-äiti taas miltei tukahdutti poikansa hoivaamisellaan. Sairaalle Erikille luulisi olleen yhtä piinaa kokeilla koko ajan uusia ja kummallisia hoitokeinoja yhdistettynä kehotuksiin reipastua. Miehensä äkillistä kuolemaa Ellan suri vain näön vuoksi ja kiinnitti jo katseensa tulevaisuuteen vapaaherratar von Bornina. Tuntuu, että siinä vaiheessa myös Erik painui taka-alalle äitinsä elämässä.

Uusi alku tuntui mahdolliselta, kun Erik pääsi ranskalaiseen Montpellierin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, filosofiaa ja ennen kaikkea professori F:n (Marcel Foucaultin) opettamaa kokeellista sielutiedettä. Ranskassa Erik ei ollut merkkihenkilö, vaan tuntemattomasta maasta saapunut outo hahmo, jonka kiihkeille puheille kokouksissa hieman naurettiinkin. Toisena opiskeluvuotena tuberkuloosi sitten sammutti tulisielun suuret unelmat kotimaansa pelastamisesta.

Erikin ainoan läheisen ystävän Lucin välityksellä kirjaan tulee viinikirva-teema. Viinikirva tuhosi Ranskan viiniviljelmiä 1800–luvun lopulla eikä sen hävittämiseen tuntunut löytyvän keinoja. Erik vertasi viinikirvan aiheuttamaa tuhoa venäläisten toimintaan, mutta myös omaan sairauteensa. Viiniköynnöksen lehdet toivat mieleen omat keuhkot ja nymfien munimat munat siellä leviävät rakkulat.

Kirjassa on surumielinen tunnelma, koska lopputulos on kaiken aikaa tiedossa. Tyyli on enimmäkseen asiallista, mutta paikoin teksti lähtee suorastaan lentoon ja paikoin taas kääntyy herkän runolliseksi. Hyvää aikalaiskuvausta!

... oli linnun siipi rakenteeltaan kuinka täydellinen tahansa, se tarvitsee alleen ilmaa. Vain ilman antama tuki siiven alla nostaa linnun korkeuksiin.

TIKKANEN, TIINA KATRIINA: Toinen silmä kiinni

 Kustantaja: Atena 2020

Mitä Mintulle on tapahtunut, kun Minttu on ollut pieni?

Mintun päätä särkee ja toisesta silmästä katoaa näkö. Oireet voisivat viitata migreeniin, mutta onneksi anoppi on paikalla ja kutsuu ambulanssin. Minttu on saanut aivoinfarktin. Hän selviää siitä, vaikka toiseen silmään jääkin pysyvä vaurio. Sairastumisella on kuitenkin muita seurauksia: Mintun mielessä alkaa häivähdellä outoja asioita lapsuudesta. Hänelle suositellaan psykoterapiaa.

Isä, jota kylällä kutsutaan Amuriksi, on useimpien mielestä hyvä tyyppi. Hän on työteliäs ja aikaansaapa, yhtä aikaa myyntipäällikkö, metsuri, liikemies ja maanviljelijä. Hän jakaa lehtiä sunnuntaisin ja tyhjentää joka arkipäivä vedenpuhdistuslaitoksen lietesäiliöt pellolleen. Äiti taas hoitaa kotona kaiken lumitöitä ja rännien puhdistusta myöten.

Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti valkoisen omakotitalon ilmapiiri on synkkä. Isä on usein poissa yötä myöten ja kotona ollessaan riitelee rajusti vaimonsa kanssa. Onko vika äidissä, joka istuu saunassa puukon kanssa ja uhkaa sillä isää? Vai onko isässä sittenkin jotain vinossa? Miksi Minttu jo pienenä alkaa etsiä kuolemaa? Kaikki tuntuu jotenkin keskittyvän Mintun vatsaan ja sen keskellä olevaan ällöttävään reikään…

Oikeastaan en olisi halunnut kuolla, mutta en jaksanut elääkään. En pystynyt nukkumaan. Istuin koulupöytäni ääressä tuntikausia tekemättä mitään… Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista.

Pieni Minttu Magdaleena on isän kulta, kaikkein rakkain ja ainoa prinsessa, joka on tottunut siihen, että isä iltaisin töistä tullessaan rientää ensimmäisenä tervehtimään tytärtään. Miksi aikuisen Mintun mieleen terapiassa nousee muistikuvia kylpyhuoneen kaakeleista ja isosta kädestä? Isä on jo kuollut, mutta silti Mintun valtaa muiden pelkojen lisäksi ajoittain järjenvastainen ahdistus siitä, että isä on tunkeutumassa hänen kotiinsa.

Sanoin, kuinka näin toistuvasti taivaalta tippuvia lentokoneita, rekkaa päin ajavia autoja, ihmisten päälle kaatuvia puita, palamaan syttyviä naisia ja syvään monttuun hukkuvia lapsia.

Mintulla todetaan dissosiaatiohäiriö. Hän on eristänyt lapsuuden kipeät kokemukset arkitodellisuudesta ja pystynyt sillä lailla elämään normaalia elämää, kunnes aivoinfarkti laukaisi traumaattiset muistot. Toipuminen alkaa läheisten tuelle, mutta suoraviivaista ei paraneminen suinkaan ole. Voiko hyväksikäyttäjää ymmärtää? Voiko hänelle koskaan antaa anteeksi? Muistoista irtaantuminen on henkinen ponnistus, mutta myös fyysisesti raskasta.

Siellä on monta pikkutyttöä, monta Minttua. Olen pelastanut ne metsästä, autosta ja kylpyhuoneesta. Ne lentävät kaikki turvassa kotkan selässä, maailman yläpuolella. Ne saavat lapsuuden, jota niillä ei vielä ole ollut.

Toinen silmä kiinni on freelancetoimittaja Tiina Katriina Tikkasen (s. 1983) esikoisromaani. Se on vahva, todentuntuinen ja puhutteleva teos kipeästä aiheesta. Tikkasen lisäksi vuonna 2020 ilmestyneistä romaaneista ainakin Tiina Laitila Kälvemarkin H2O, Vigdis Hjorthin Perintötekijät ja Kayo Mpoyin Virtaavan veden sukua käsittelevät pienen tytön traumaattisia kokemuksia ja niiden vaikutusta myöhempään elämään.

Jakauduin sisältä kahtia, oikeaan ja vasempaan. Vasen sanoi, olet hullu, sinulla on vilkas mielikuvitus, se ei ole mahdollista. Oikea sanoi, luota vihdoin itseesi, kun olet jo pitkään tiennyt totuuden.

AHAVA, SELJA: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kustantaja: Gummerus 2020

Nainen joka rakasti hyönteisiä -romaani on saanut innoituksensa saksalaissyntyisen luonnontieteilijän ja kuvittajan Maria Sibylla Merianin (1647-1717) elämästä. Merian oli ensimmäinen, joka tutki hyönteisiä lähietäisyydeltä, pani merkille muodonvaihdokset ja kasvit, joita hyönteiset käyttivät ravinnokseen, ja joka kuvasi kaiken piirroksiinsa ja maalauksiinsa. Omana aikana Merianin työtä ei arvostettu, mutta myöhemmin hän sai kuvansa Saksan viidensadan markan seteliin.

Moni ihailee perhosia niiden kauniiden siipien vuoksi ja ajattelee siksi perhosen olevan tämän hyönteisen varsinainen muoto. Perhonen on perhonen, niin kuin aprikoosi on aprikoosipuun kypsä hedelmä, ja toukka, muna ja kotelo vain askelia kohti perhosena olemista.

Maria sai jo pienenä käyttöönsä paperia ja kyniä. Koreiden kukkien sijasta lahjakas tyttö keskittyi piirtämään kasveissa näkemiään munia, toukkia ja koteloita sekä valmiita perhosia ja alkoi myös kasvattaa hyönteisiä kotona. Muita perheenjäseniä tämä inhotti ja kauhistutti, sillä hyönteisiä pidettiin paholaisen luomuksina. Marian näkemys oli ihan päinvastainen.

Kun maalaan hyönteisiä, ajattelen Jumalaa, ja kun tutkin perhosen siipiä, Jumala puhuu minulle.

Ei ole helppoa olla edelläkävijä, etenkään naisen. Marian aviomies, asetelmamaalari, häpesi vaimonsa itsepäistä kiinnostusta hyönteisiin eikä oikeastaan pitänyt sitäkään, että tämä ansaitsi omaa rahaa pitämällä maalauskursseja naisille ja julkaisemalla piirroksiaan kirjan muodossa. Eipä ihme, että tuli ero. Entä aikalaiset yleensä, miten he suhtautuivat tähän kummajaisnaiseen?

Ihmiset ihastelivat piirtämiäni kuvia ja kuuntelivat tarinoita toukkakokoelmastani, mutta aina toisinaan minulle tuli tunne, että he lausuivat todelliset mielipiteensä vasta mentyäni, ja silloin innostukseni hävetti minua. Minusta tehtiin ystävällistä pilaa, taskujeni sisältöä kauhisteltiin, ja usein ajattelin, että ihmiset halusivat tuntea minut vain voidakseen asettaa minut omaan kuriositeettikabinettiinsa korallien, kauriin sarvien, käärmeen nahkojen, taikakalujen ja pääkalloveistosten rinnalle.

Ahava ei kuitenkaan tyydy 1600-luvun todelliseen elämäkertaan, vaan käyttää kirjailijan valtaa. Hän antaa Marian siirtyä ensin 1800-luvulle Darwinin evoluutioteoriaan perehtyneeksi luonnontutkijaksi, kokea Japanissa luonnon tuhoavan voiman maanjäristyksineen ja tsunameineen ja löytää kylän, jonka asukkaat ovat jäkälän ja sammalen peittäminä muuttumassa osaksi maata. Seuraavaksi Maria onkin jo nykyhetkessä. Vanha ja sairas nainen asuu Berliinissä ja tutkii yhä luontoa, mutta taltiointi tapahtuu nyt valokuvaamalla.

Kaikki muuttuu ajan myötä. Ihminen yksilönä muuttuu, koko ihmiskunta muuttuu, luonto muuttuu, aatteet muuttuvat. Kirjan kattaman neljänsadan vuoden aikana usko Jumalan kaikkivoipaisuuteen on hiipunut eikä luonnossa tapahtuvissa muutoksissa nähdä enää hänen kädenjälkeään. Sen sijaan ihmisten omat teot ovat vaarantaneet elämän maapallolla. Lentävien hyönteisten määrä on romahtanut neljäsosaan siitä, mitä se joskus oli – ymmärrämmekö siis niiden merkitystä yhtään paremmin kuin ihmiset 1600-luvulla?

Mietin Jumalaa, joka ei sopinut enää selittämään paljon mitään, ei elämän alkua eikä luonnon ihmeitä, mikä Hänen paikkansa ja mittakaavansa oli maailmassa, josta ihmeet ja sattumat oli myrkytetty pois niin kuin rikkaruohot ja hyönteiset maissirivistöjen välistä?

Nainen joka rakasti hyönteisiä -teoksessa on valtavasti erilaisia kerrostumia, joita jää pitkään miettimään. Konkreettiset kuvat ja kuvaukset laajenevat filosofiaan ja symboliikkaan ja pienikin yksityiskohta löytää paikkansa kokonaisuudessa – esimerkiksi 1600-luvun Marian näkemä japanilainen taulu hyönteisten peittämästä naisesta.

Ehkä ajatukset kuluvat siinä missä materiakin, ja tärkeimpiä niistä ovat ne, jotka nousevat mieleen aina uudestaan.

PS. Kirjan kansi on lumoavan kaunis. Kiitos Jenni Noponen! 

KAUKONEN, KATJA: Saari jonne linnut lentävät kuolemaan

Kustantaja: WSOY 2020

On hylätty luostarisaari, syrjäinen ja sumun kätkemä. Nyt jotkut mantereella ovat muistaneet saaren, antaneet kunnostaa vanhat rakennukset ja perustaneet sinne ”Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitoksen sairasmielisiä varten”. On jo ennakolta odotettavissa, ettei kukaan tule siellä parantumaan, mutta toivottomat tapaukset on kuitenkin siivottu pois näkyvistä ja helpotettu hourulaitosten tilapulaa.

Ensimmäisinä saarelle saapuvat ylihoitaja Linnea ja emäntä Aila. Kummallakin on menneisyyden painolastia ja kummallakin on myös omat syynsä hakeutua työhön, johon ei juuri halukkaita löydy. He ovat täynnä hyvää tahtoa potilaita kohtaan, mutta etäisyyden päässä toisistaan.

Myöhemmin saapuvat Tiiralinnaan valitut naispotilaat.  On Saga, joka ei aina ole varma siitä, onko olemassa – hänhän voisi olla myös kuriton Satu, äidin kulta. On Taimi, jonka oma äiti luovutti ruotsalaisille kasvatusvanhemmille toivoessaan lapselleen parempaa elämää. On taiteellisesti lahjakas ja ailahtelevainen Solveig. On suorapuheinen ja asioista kiinnostunut Rauha, joka toisaalta kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta on aina auttamassa muita. On Morsian, joka janosi rakkautta ja tuli petollisen miehen hylkäämäksi. Hän näkee unia muidenkin puolesta.

Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit.

Laiva tuo lisää henkilökuntaa: apupoikia, piikoja ja hoitajattaria. Saapuu pappi Joel, joka on palavan innokas auttamaan, mutta aina jotenkin epätahdissa ympäristönsä kanssa. Lääkäri, jota Linnea kovasti kaipaa tuekseen, sen sijaan antaa odottaa itseään ja saavuttuaan vaimonsa kanssa viipyy vain muutaman päivän. Hänen ainoa konkreettinen apunsa Linnealle on kipulääke migreeniin.

Saari on ilmapiiriltään synkkä, kenties vanhan kirouksen vuoksi. Meri vyöryy sen päälle liukkaana kuin alkulima, maaperä sisältää yllätyksiä ja linnut törmäilevät kuolettavasti jyrkänteisiin. Saari tuntuu yhtä elävältä kuin sillä asuvat ihmiset ja kaipaa samanlaista parantavaa kosketusta.

Kirjan kieli on monikerroksista, runollista ja mietiskelevää. Toisaalta kirjassa on varsin konkreettisia ja realistisia yksityiskohtia, mutta toisaalta myös huikeaa mielikuvituksen lentoa. Pelastaako ihmislapseksi muuttunut musta lintu saaren? Loppuvatko lintukuolemat? Parantuuko sairaita? Symboliikkaakin voisi pohdiskella.

Yhtäkkiä kaikki saaren linnut, elävät ja kuolleet, myös häkkiin suljettu satakieli, alkoivat laulaa. Sairasmielisiä ulkoiluttava Linnea huomasi värähtelyn jalkojensa alla, painoi kämmenensä maata vasten, kuuli ja tunsi, kuinka koko saari soi. Vihdoinkin lapsen itku taukosi. Saari oli suonut heille rakkauden, enää heiltä puuttui toivo.

Keitä eri aikoina pidetään hulluina? Ovatko naisten kohdalla kriteerit toiset kuin miehillä? Mihin kategoriaan luetaan uupunut hoitohenkilöstö? Kaukosen kirja sijoittuu pääosin 1920-luvun loppupuolelle, jolloin diagnoosiin saattoi riittää naiselle sopimaton uhmakas käytös, masennus tai päihteiden käyttö. Tiiralinnaan tuoduille asia koituu kuitenkin onnenpotkuksi. Toinen maailmansota tuo puhjetessaan rodunjalostusopin pakkosterilointeineen ja kaasukammioineen, mutta unohdetulla saarella eletään rauhassa, kasvatetaan perheitä ja hoidetaan sairaita.

Taivas oli jakautunut kahtia. Lännessä kajasti laskevan auringon meripihka, idässä kulki tummia pilvilauttoja. Näiden kahden maiseman väliin saari jäi ja liikkui halkeamisuran suuntaisesti, ei pohjoiseen eikä etelään vaan pois, yhä kauemmas. Saari lipui hitaasti meressä ja kiireettä ajassa kirjan kansien, laivan kannen, taivaan-, maan- ja vedenkannen lävitse ja seurasi arktisten lintujen muuttoreittejä.

OWENS, DELIA: Suon villi laulu

 Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Where the Crawdads Sing

Suomennos: Maria Lyytinen

Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti – vaikka eivät näytä lentoon luoduilta – tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

Suon villi laulu sijoittuu pohjoiscarolinalaiselle marskimaa-alueelle, minne Jackson Henry Clark toi perheensä palattuaan haavoittuneena toisesta maailmansodasta. Seitsenlapsinen perhe kitkuttelee pienessä ränsistyneessä mökissään isän viikoittaisten työttömyyskorvauksien varassa. Suuri osa rahoista tosin menee isän juopottelu- ja pokeripelireissuihin.

Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin kirjan päähenkilö ja pääasiallinen kertoja Kya on vasta kuusivuotias. Silloin äiti saa lopullisesti tarpeekseen väkivaltaisesta aviopuolisostaan ja jättää perheen hyvästejä heittämättä. Seuraavien viikkojen aikana lähtevät vanhemmat sisarukset ja vain kuopus Kya jää isän luo. Kun Kya on kymmenvuotias, katoaa isäkin.

Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä.

Kya oppii pärjäämään yksinään. Kouluun hän menee, kun viranomaiset käyvät hakemassa, mutta vierailu jää yhden päivän mittaiseksi. Muut lapset pilkkaavat hänen lukutaidottomuuttaan, kengättömyyttään ja hoitamatonta olemustaan ja nimittelevät avoimesti liejurotaksi ja suokanaksi. Sen jälkeen Kya pakoilee viranomaisia rämeen suojissa, kunnes nämä luovuttavat. Viranomaisten arvoasteikossa valkoisen roskasakin kouluttaminen ei ylipäätään ole kovin korkealla.

Onneksi joku sentään auttaa Kyaa. Värillisen avioparin Jumpinin ja Mabelin ansiosta hän saa vaateita, ruokaa ja kainostelemattomia neuvoja nuoren tytön kehityksen eri vaiheissa. Erityisen tärkeäksi Kyan tulevan elämän kannalta osoittautuu hänen vanhemman veljensä ystävä Tate Walker, joka säälii arkaa erakkotyttöä ja opettaa hänet sekä lukemaan että laskemaan.

Kya on lapsesta asti kerännyt lintujen sulkia, tyhjiä linnunpesiä, hyönteisiä ja simpukankuoria ja maalannut niistä kuvia. Nyt hän osaa lukemiensa kirjojen perusteella lajitella kokoelmansa luokkiin niin että siitä muodostuu vähitellen ainutlaatuinen läpileikkaus marskimaan luonnosta. Sitä voisi hyödyntää pidemmällekin!

Tate poimi käteensä kampasimpukan kuoren, joka oli varustettu sen löytörannasta tehdyllä vesivärimaalauksella, ja liitekuvissa näytettiin vielä simpukka syömässä pienempiä meren eliöitä. Jokainen näyte – joita oli satoja, ehkä tuhansia – oli samalla tavalla havainnollistettu.

Kya kuitenkin hylätään taas, kun Tate lähtee opiskelemaan ja luomaan tutkijan uraa. Yksinäisyydentunne on niin valtava, että Kya lankeaa vastoin parempaa tietoaan kylän neitokaisten palvoman Chase Andrewsin houkutteluihin. Sitten Chase löydetään kuolleena vanhan palotornin juurelta ja Kyaa aletaan epäillä murhasta. Onko Rämelikalla mahdollisuus reiluun oikeudenkäyntiin?

Suon villi laulu -romaanista voisi poimia kritisoitavaa: epäuskottava juoni, jäykähköt repliikit, huonot runot… Jos kirjaan kuitenkin suhtautuu aikuisten satuna, päällimmäiseksi tunteeksi siitä jää rohkaisevuus. Erityisesti ihastuttaa runollisen kaunis kuvaus marskimaan monimuotoisesta luonnosta, suolaisesta tuulesta, tyrskyjen liikuttelemista hiekkasärkistä, myrskypilvistä ja lokkiparvista. Jotkut lauseet käyvät aforismeista.

Jossakin lehti värähti kuin kissan korvannipukka yksittäisten pisaroiden ropsahdellessa sinne tänne.

Syksyn lehdet eivät putoa, ne lentävät. Ne ottavat kaiken irti ainoasta tilaisuudestaan kirmata ja vaeltaa hetken vapaina.

NIVUKOSKI, PAULA: Mainingin varjo

Kustantaja: Otava 2020

Mainingin varjo -teoksessa sukelletaan heti keskelle tarinaa. Ollaan syyskesässä vuonna 1911. Evalina ja Anders purjehtivat myrskyn halki kohti ulkosaariston äärimmäistä luotoa ja kalamajaa, josta on tuleva hetkeksi heidän kotinsa. Pappilan neiti ja kalastaja ovat tavanneet sattumalta markkinoilla, ja sen jälkeen onnistuneet salassa solmimaan niin läheisen suhteen, että Evalina on nyt raskaana. Hänelle pako kotoa on ainoa todellinen vaihtoehto.

Pienessä nuhjuisessa majassa lempi leiskuu ja lämmittää. Pappilassa Evalinan sopi ainoastaan ommella, joten nyt jopa tulen sytyttäminen takkaan vaatii häneltä harjoittelua. Anders on kuitenkin kärsivällinen ja tekee pitkän aikaa nurisematta kaikki työt ruoanlaitosta verkojen nostamiseen. Evalina saa nauttia ennen kokemattomasta vapaudesta ja turvallisuudesta ja kuvitella viettävänsä ikuista, suudelmansuloista pyhää.

Verkossa ei ollut kyse nyöristä, ei tilasta ja materiasta vaan tyhjyydestä niiden välillä. Ehkä rakkaudessa oli samoin. Yhtä lailla merkitsi se tila, jonka toiselle antaa, siihen oli helppo kiinnittyä.

Ensi huuman laannuttua alkavat muistot kuitenkin vaivata Evalinaa. Hän kaipaa tavattomasti pikkusiskoaan Sofiaa, jonka kanssa joskus saattoi hetkeksi vapautua rajoista ja valvonnasta. Hän kaipaa mamia, joka rakasti kaikkea kaunista, tanssahteli gramofonimusiikin tahdissa, lauloi, maalasi tauluihin sinistä taivasta ja valokuvasi tyttäriään. Myös juureva ja turvallinen keittiöpiika Maria viisaine sanoineen palaa muistoihin useasti. Mutta heleät muistot synkentää aina ajatus papasta, jonka lähestyvien askelten kopina sai kaikki kavahtamaan.

Nuorenparin välit alkavat kiristyä. Evalinalle valkenee, että töitäkin on tehtävä ja joka päivä jopa. Ensi kertaa elämässään hän päästää sisässään piilevät turhautumiset ja epäilykset purkautumaan ja löytää suuhunsa ilkeät sanat. Ymmärtäväinen ja rauhallinen Anders joutuu koville, mutta ei koskaan jätä Evalinaa kiukun vallassa. Jos sovittelevia ja anteeksiantavia sanoja ei ehdi lausua aamulla ennen kalastus- tai kaupunkimatkaa, ovat ne kuitenkin luettavissa kirjelapulta. Ja taas iho löytää ihon ja turvalliset käsivarret ympäröivät Evalinaa.

Tulisi ilta, tummat varjot mökin seiniä vasten, selittämättömät napsahdukset ja pelot, jotka läikkyivät häneen luvatta. Silloin Anders kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja puhuisi niin suloisesti, että pimeäkin olisi pelkkää pehmeää hämärää.

Sitten alkavat raivoisat syysmyrskyt ja tuovat tragedian tullessaan. Kaukaisella luodolla alkaa eloonjäämiskamppailu kylmyyden lisääntyessä, ruoan ja polttopuiden vähentyessä ja Evalinan synnyttämisen hetken tullessa yhä lähemmäksi. Muistotkin alkavat olla painajaisia, pelontäytteisiä näkyjä lyönneistä, nöyryyttämisestä ja pakosta.

Käden kohottamisen ääni oli kipein. Heidän sielunsa jännittyivät selkärankaa vasten. Kävelykeppi osui ovenkarmiin, sivupöydän kanteen, mamin sääriluuhun, perhekuvan raamiin, sydämen reunaa. Jotain rasahti rikki.

Mainingin varjo on balladi väkevästä rakkaudesta, suuresta surusta, kaipuusta ja pelosta. Sen sankarittareksi Evalina sopii hyvin, sillä koettelemukset kuorivat varjellusta säätyläisneidistä esiin vahvan naisen, joka ei hevillä anna periksi. Balladin tapahtumapaikkana toimii myrskytuulten pyyhkimä ja raivoavien aaltojen ympäröimä pieni kallioluoto, jolle elämää tuovat vain kirkuvien lintujen parvet.

Aamulla tuuli oli väsynyt, se kiukutteli itsekseen kuivissa katajissa, rantakivien ympärillä. Iltapäivästä sadepilvet taas puskivat saaren ylle, tuuli suuttui eikä lakannut viskomasta helmojaan moneen päivään.

Nivukosken kieli on kuin runoa. Osuvat kielikuvat ja tuoreet vertaukset luovat hieman hämyistä tunnelmaa, josta nousevat varsinaisten tekojen sijasta esiin tekojen herättämät tunteet. Linnut ovat kaikkialla, niin hellittelysanoissa kuin uhkaavissa mustissa sulkapeitteissä. Sopivasti arkipäivää ja särmää tarinaan tuo Maria-piika, joka pohjalaismurteella laukoo ikiaikaisia viisauksia. Tässä on yksi vuoden parhaista kotimaisista romaaneista!

Aika putoili kallionkoloihin, päivä alkoi maatua jo ennen hämärää. Jos erehtyi sulkemaan silmänsä, saattoi olla taas ilta.

HOZAR, NAZANINE: Aria

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Aria

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Nazanine Hozar syntyi vuonna 1978 Teheranissa, Iranissa, mutta muutti Iranin ja Irakin välisen sodan aikana Kanadaan. Esikoisteoksessaan Aria Hozar kuvaa Iranin kuohuvaa historiaa 1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka.

Tyttövauva syntyy vuonna 1953 vanhan leipurin ja tämän vaimon avustuksella. Lapsen äiti Mehri meni aikoinaan ystävien varoituksista huolimatta naimisiin sinisilmäisen – siis paholaisen merkitsemän – miehen kanssa eikä halua pitää tämän siittämää lasta. Hän jättää pienokaisen kadun varrelle, roskien joukkoon ja kulkukoirien armoille. Onneksi paikalle osuu Iranin armeijan autokuski Behruz Bakhtiari, joka pelastaa vauvan.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi. ”Se saa sinut tuntemaan, ettei sinua ole koskaan hylätty. Ja kun avaat suusi ja puhut, koko maailma oppii tuntemaan sinut.”

Seuraavat vuodet Aria elää maallistuneessa muslimiperheessä. Behruz on lempeä ja hyvä isä, mutta hänen vaimonsa Zahra kovasydäminen äiti, joka purkaa lapseen pahaa oloaan, lyö, pitää nälässä ja lukitsee pitkiksi ajoiksi parvekkeelle. Vihaako yleensäkin katkera Zahra jostain syystä aivan erityisesti sinisilmäistä ja punertavahiuksista pienokaista?  Taikauskosta?

Džinnejä ja hokkuspokkusta, juutalaisia ja hokkuspokkusta, zarathustralaisia ja hokkuspokkusta. Varmaan se sinisilmäinen tyttö on juutalainen tai džinnin tytär.

Arian sisukkuutta ei kaltoinkohtelu murra. Jopa huonosta hygieniasta ja nälkiintymisestä johtuva silmäsairaus, trakooma, kääntyy tytön eduksi, sillä sen ansiosta hän tutustuu yläluokkaiseen varakkaaseen leskeen Ferešteen. Oman lapsensa menettänyt Ferešte adoptoi Arian ja tekee tästä perillisensä eli Arian yhteiskunnallinen nousu on huima!

Zarathustralaisen taustan omaava Ferešte rakastaa Ariaa, mutta on liian pidättyväinen ilmaistakseen tunteitaan. Hänen ansiostaan Aria kuitenkin pääsee tasokkaaseen kouluun, missä saa tulevaisuutensa kannalta tärkeät ystävät, armenialaissyntyisen kristityn Hamlet-pojan ja muslimityttö Mitran, jonka isää epäillään kommunistisista sympatioista. Erikoinen kolmikko on aikuisikään asti lähes erottamaton.

Suuri merkitys Arialle tulee olemaan myös Ferešte-äidin ja kuvioissa edelleen lujasti pysyneen Behruzin outo juoni, jossa he vaativat Ariaa käymään köyhässä juutalaisperheessä auttamassa taloustöissä ja opettamassa perheen kolmea tytärtä lukemaan ja kirjoittamaan. Työ laskettaisiin aikanaan taivaassa Arian eduksi?

Aria on kirjan johtohahmo, mutta tarinaan kietoutuu joukko muita henkilöitä, jotka kukin osaltaan valottavat Iranin poliittista elämää, aatemaailmaa ja tapakulttuuria. Kirjan alussa maata hallitsee länsimaiden tukema šaahi, johon Teheranin rikkaassa kaupunginosassa vielä uskotaan. Basaareissa ja köyhien asuinalueilla alkavat kuitenkin jo uskonoppineen Khomeinin puheet kiinnostaa ja kommunistien ja uskonnollisten johtajien yllytykset kapinaan saada vastakaikua.

Sitten koittaa vuoden 1979 vallankumous. Šaahi pakenee maasta ja ajatollahiksi noussut Khomeini palaa voittajana. Hän väittää pysyvänsä erossa politiikasta ja tyytyvänsä vaatimattomaan elämään maan hengellisenä johtajana, vaan kuinka sitten käykään…

Mielipuolet kätkeytyvät aatteiden taakse”, sanoi pojan äiti. ”Täysjärkisillä ei ole aatteita. Ja nyt koko maailma saa maksaa siitä…”

Hozarin romaani on hyvä lisä Iranista kertoviin teoksiin, sillä tapahtumat nähdään monipuolisesti eri yhteiskuntaluokkia ja uskontoja edustavien tavallisten ihmisten kannalta. Kokonaisuuden hahmottamista helpottaa se, että tarina etenee selkeän kronologisesti Arian elämän mukaan jaotettuna. Tyyli on asiallinen, paikoin raskassoutuinenkin, mutta kiinnostavuus säilyy.

RAUTIAINEN, PETRA: Tuhkaan piirretty maa

 Kustantaja: Otava 2020

Petra Rautiainen (s. 1988) on valmistunut filosofian maisteriksi historia pääaineenaan ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Esikoisteoksessa Tuhkaan piirretty maa yhdistyvät Rautiaisen historiantietämys, kiinnostus arktisiin alueisiin sekä maalaus- ja valokuvausharrastuksen koulima luontosuhde.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa ollaan vuodessa 1944 ja Inarissa, missä nuori Väinö Remes kirjaa päiväkirjaan huomioitaan ja ajatuksiaan. Hän on saapunut tulkiksi ja raportoijaksi natsi-Saksan ylläpitämälle sotavankileirille, työskentelemään ensisijaisesti Gestapolle eikä niinkään Suomen valtiolle. Ensivaikutelma leiristä on kuvottava.

Tätä leiriä ei voi kuvata mainitsematta hajua. Raikkaasta talvi-ilmasta huolimatta kaikkialla hönkyy kuolema.

Väinö on kielitaitoinen mies ja kulttuuritutkimusta opiskelleena kiinnostunut saamelaisten tavoista ja kulttuurista. Puheittensa perusteella hän on täysin omaksunut Akateemisen Karjala-Seuran opin suomalaisen rodun puhtaudesta ja lapinmaatiaisten rodullisesta ala-arvoisuudesta, mutta onko puhe ulkoa opittua? Onko Väinö pohjimmiltaan pehmeä ja hieman runollinenkin?

    Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa. Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa. Tämä maa on menetetty maa.

Olot leirillä ovat epäinhimilliset, sillä vartijat eivät pidä vankeja ihmisinä vaan ehtymättömänä työvoimana tai erilaisten ”tieteellisten” mittausten kohteina. Suurin osa vangeista on slaaveja, mutta yllättäen joukossa on myös yksi suomalainen. Tämä Kalle-niminen mies on monia etuoikeuksia omaava luottovanki, mutta mitä yhteistyötä hänellä on suomalaisen vartijan Olavi Heiskasen ja saamelaisen sairaanhoitajan Saara Valvan kanssa? Mitä ovat salaperäiset öiset kuljetukset?

Violettisilmäinen Saara on verenseisauttaja, noita ja nomadi, mutta Väinö tuntuu ennen pitkää kokonaan unohtavan rotupetturuuden käsitteen etsiessään tietä naisen syliin ja sydämeen. Voivatko Väinö ja Saara antaa tunteilleen valtaa tilanteessa, jossa kaikki tarkkailevat toisiaan vakoojan pelossa?

Toisessa aikatasossa eletään vuosia 1947–1950. Keniassakin työskennellyt viisikymppinen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist muuttaa Enontekiöön kirjoittaakseen reportaasisarjan sodasta toipuvasta Lapista. Samalla hän etsii tietoja puolisostaan Kaarlosta, joka Punaisen Ristin mukaan oli ollut sodan loppuvaiheissa vankina jollakin Lapin leireistä. Onko Kaarlo monen muun vangin tavoin teloitettu vai pakoileeko hän yhä jossain päin maailmaa?

On helppo arvata, että vankileirin Kalle ja Inkerin aviopuoliso Kaarlo ovat yksi ja sama mies. Hänet ovat tunteneet niin Inkerin vuokralainen Olavi Heiskanen kuin salaperäinen saamelainen Piera ja sodanaikaisista toimistaan vankilassa istunut poliisimestari Koskela, mutta kukaan heistä ei ole halukas jakamaan tietojaan.

   ”Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa?”

   ”Natseilla”, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. ”Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät.”

   ”Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa?” Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa mistään. Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, että asia ei kuulunut Inkerille.

Niin keskittynyt omiin asioihinsa ei Inkeri ole, ettei oivaltaisi miten epäoikeudenmukaisesti eteläsuomalaiset kohtelevat lapinihmisiä. Saamelaisia pidetään toisaalta mielenkiintoisina rotuopillisen tutkimuksen ja mittaamisen kohteina ja toisaalta primitiivisestä kulttuuristaan vapautettavina tietämättöminä olentoina. Onko ihme, jos saamelaissyntyiset nuoret alkavat hävetä taustaansa?

Rautiainen osaa kirjoittaa kauheistakin asioista runollisen kauniisti, mutta etenkin Lapin luonnon ja pohjoisen valon kuvaajana hän on taiturimainen. Mukana on haikeutta, sillä ihmisen toimien myötä herkkä luonto on muuttumassa ja tuhoutumassa.

Lanta sikenee, Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolella. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille on kai sama, millä me täällä eletään.

Nykytietojen mukaan Tuhkaan piirretty maa -teoksessa kuvatun kaltaisia leirejä ei Lapissa suinkaan ollut vain muutama, vaan lähemmä kaksisataa. Ihmiset jaettiin niille saksalaisella täsmällisyydellä: juutalaiset yhdelle, rotupetturit saksalaiset toiselle, slaavilaisperäiset kolmannelle… On hienoa, että Rautiainen on nostanut esiin tämän pitkään vaietun vaiheen Suomen historiasta. Kyllä aroistakin aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan ja nykyihmisen niistä oppia ottamaan!

Lapin sotaa ovat teoksissaan kuvanneet ainakin Katja Kettu (Kätilö, 2011), Heidi Köngäs (Dora Dora, 2012), Paula Havaste (Yhden toivon tie, 2012) ja Tommi Kinnunen (Ei kertonut katuvansa, 2020).

A YI: Täydellinen rikos

 Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: Xiamian, wo gai gan xie shenme (2011)

Suomennos: Rauno Sainio

Vuonna 1976 syntynyt A Yi on työskennellyt poliisina, sihteerinä ja kustannustoimittajana ennen nousemistaan lupaavimpien kiinalaisten nykykirjailijoiden joukkoon. Mieheltä on ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa ja nyt suomennettu romaani Täydellinen rikos, josta tuli hänen läpimurtoteoksensa.

Eletään ihan tavallista arkipäivää kiinalaisessa suurkaupungissa. Kukaan ei aavista, että eräs yhdeksäntoistavuotias nuorukainen suunnittelee murhaa. Hän on hahmotellut mielessään tekonsa eri vaiheet, hankkinut tarvittavat välineet, laskenut aikataulun ja valmistellut pakonsa erilaisine harhautuksineen. Ainoa, mikä häneltä vielä puuttuu, on sopiva uhri.

 Olin laatinut tekoani varten lukuisia suunnitelmia. Lopulta suunnitelmani oli tiivistynyt näihin neljään riviin:

Päämäärä: täyttymys 

Keino: pako 

Paon peruste: murha

Budjetti: 10 000 yuania

Karmaisevinta kaikessa on se, ettei uhrin henkilöllisyys merkitse tulevalle murhaajalle mitään. Hän voisi tappaa kenen tahansa ohikulkijan. Hän voisi tappaa naapurinsa tai jonkun omaisensa. Lopulta helpoimmalta uhrilta tuntuu luokkatoveri Kong Jie, jonka mies houkuttelee luokseen vierailulle. Tosin tytön myöhästyminen sovitusta on pilata koko huolellisesti suunnitellun aikataulun.

Verityö tulee kuitenkin tehtyä kaikkine niine yksityiskohtineen, joiden murhaaja olettaa kuohuttavan ihmisten mieliä tavallista enemmän. Karkumatkakin onnistuu aluksi lähes suunnitelmien mukaan. Tässä kohtaa kirjailija esittää varsin kirpeitä huomioita poliisien leipääntymisestä ja välinpitämättömyydestä. Lisää kritiikkiä kiinalaisesta yhteiskunnasta seuraa, kun päästään oikeuslaitoksen toimintaan asti. Rahan perässä ovat niin asianajajat kuin todistajat eli totuus on ostettavissa.

Täydellinen rikos ei ole rikosromaani, sillä syyllinen ja uhri ovat tiedossa heti alkuunsa. Sen sijaan kirjassa yritetään etsiä syitä siihen, miksi nuori mies päätyi hirmutekoonsa ja siihen, miten hänestä tuli niin kylmän tunteeton. Turvaton lapsuus? Syrjintä? Yksinäisyys? Pettyminen yhteiskuntaan?

Vaikuttaa siltä, että murha oli vain lähtökohta ja todellisena tavoitteena oli saada kokea jännittävä pakomatka ja oman neuvokkuuden koettelu. Olisiko nuorukainen oikeasti niin kaikkivoipa kuin uskoi olevansa? Odotettuja säväyksiä ei murhasta tai pakomatkasta kuitenkaan tullut.

… aika ajoin minusta todellakin tuntuu, että tekoni oli törkeä. Haluan kuitenkin sanoa, ettei sydäntäni purista se tosiseikka, että uhrini on kuollut, vaan se ettei tästä tullutkaan niin kaunista kuin olin alun perin kuvitellut. Kun olin toteuttanut tekoni, huomasin ettei sisimpäni haukkonut järkyttyneenä henkeään. Tekoni ei tuntunutkaan niin kiehtovalta kuin olin odottanut.

Oikeudenkäynti ja salissa vallitseva viha saattaisivat tarjota vielä mahdollisuuden johonkin jännittävään, mutta kaikessa onkin kaupankäynnin makua: jos murhaaja osoittaisi katumusta, pehmentäisivät todistajat lausuntojaan ja sen seurauksena tuomio lievenisi. Voiko katumusta osoittaa, jos sitä ei tunne?

Täydellinen rikos -romaanissa on draamaa yllin kyllin, mutta kerronta on niin eleetöntä, että se voi tuntua jopa tylsältä. Tämä taas johtuu siitä, että näkökulma on henkilön, joka korkeintaan tuntee kiukkua suunnitelmien uhatessa epäonnistua tai iloa voidessaan käyttäytyä tavalla, jota muut eivät ole odottaneet. Sukellus patologiseen mieleen on pelottava.

A Yin kirjallisia esikuvia ovat Dostojevski, Kafka, Faulkner ja Kundera, joiden teoksissa ilmapiiri on usein varsin synkkä ja painajaismainen. Toisaalta kirjailijan ei ole tarvinnut etsiä murhaajalleen esikuvia kaukaa menneisyydestä, sillä samanlaisia näköalansa menettäneitä, pitkästyneitä ja vihaisia nuoria miehiä esiintyy nykyään otsikoissa yhä useammin. Teos pistää ajattelemaan – ja sehän on aina hyvä asia.

KOKKONEN, TERHI: Rajamaa

 Kustantaja: Otava 2020

Terhi Kokkonen (s. 1974) muistetaan Scandinavian Music Group- ja Ultra Bra -yhtyeistä laulajana ja pop-lyriikan kirjoittajana. Hän on opiskellut Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksella käsikirjoittamista ja elokuvaleikkausta. Rajamaa on Kokkosen esikoisromaani.

Kiireinen keski-ikäinen pariskunta yrittää korjata etääntyneitä välejään lomalla Lapissa. Itse loma meneekin melko hyvin, mutta paluumatkalla pariskunta joutuu auto-onnettomuuteen. Kovin pahasti ei käy – Karo (Karoliina) saa lievän aivotärähdyksen ja murtuneen nenän ja Risto joutuu turvautumaan niskatukeen. Heidän on kuitenkin jäätävä yöksi seudun ainoaan (hinnasta päätellen luksusluokan) majoitusliikkeeseen.

Karo ei hotellissa viihdy, vaan haluaa palata pikaisesti takaisin töihin. Risto kuitenkin pitkittää lähtemistä kerta toisensa jälkeen, kuljeskelee ympäriinsä outo hymy huulillaan ja harrastaa suurieleisesti meditaatiota. Miksi hän vihjailee Karon olevan jotenkin sekaisin?  Eikö heidän kokemaansa onnettomuutta aiheuttanutkaan paikalta paennut sininen lava-auto, vaikka Karolla on tapahtumasta selkeä muistikuva?

   Karo muistaa sen selvästi. Radiossa soi Bachin sellokonsertto, mutkan takaa ajoi sininen lava-auto, valot häikäisivät ja Karo tiesi loppunsa tulleen. Ei huutoa eikä jarrutuksen kirskuntaa. Pelkkää tappavaa kirkkautta.

   ”Karo, tie oli jäässä. Sinulla on aivotärähdys. Sinä muistat väärin.”

Tunnelma on jotenkin pahaenteinen, mutta mistä se johtuu? Riston käytös vaikuttaa sadistiselta kiusanteolta, mutta entäpä jos hän on sittenkin oikeassa puhuessaan vaimonsa lääkityksen tarpeesta ja taipumuksesta väkivaltaisuuteen? Karo puolestaan on aina vain hermostuneempi ja hänen huoliteltu ulkokuorensakin rapautuu. 

Onko avioliitto jo alun perinkin ollut eräänlainen sopimus yksinhuoltajana tiukoille joutuneen Karon ja vaikeuksiin ajautuneen liukkaan naistenmiehen Riston välillä? Karolle ainoa rakas henkilö tuntuu olevan hänen poikansa Johannes, joka ei elä - ja jonka ei pidäkään elää - samassa maailmassa Riston kanssa.

Sinä pidä ihmisistä kiinni muttet kiinny kehenkään, kaikki on vaihdettavissa, myös minä. Mutta se sopii minulle. Meidän liittomme ei perustu rakkaudelle, se perustuu rinnakkain kulkemiselle. Sille että joku ymmärtää miltä tuntuu olla sivussa kaikesta... Johanneksen maailma on toisenlainen. Teidän maailmanne eivät vain sovi yhteen, usko minua.

Karon ja Riston lisäksi kirjassa saavat sijaa ne muutamat henkilöt, joita he oleskelunsa aikana tapaavat ja jotka lisäävät kertomukseen oman näkemyksensä. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole kovin miellyttävä, joten heihin ei kiinny eikä heidän kohtaloistaan kanna suurempaa huolta. Herkullisin kuvaus on hotellin yrmeästä ja palveluhaluttomasta vastaanottovirkailijasta Sinikasta, joka haaveilee laulajanurasta ja pääsystä suureen maailmaan. 

Rajamaa-teoksessa yksityiskohdilla ei mässätä, vaan kaikki turha on riisuttu pois. Silti se onnistuu kertomaan henkilöidensä elämästä kaiken oleellisen. Jännittyneen ilmapiirin aistii ja loppuratkaisua odottaa hieman peloissaan, vaikka jo kirjan alun perusteella tietää, mitä tuleman pitää. Varsinainen tarina kertoo meille vain sen, miten puolisot saapuvat suhteessaan viimeiselle rajalle ja miksi se raja ylitetään.