KÄNNÖ, HEIKKI: Runoilija Eli miten veitsellä filosofoidaan

Kustantaja: Sammakko 2020

Heikki Kännön (s. 1986) teos Runoilija yhdistelee juonessa keskenään Goethen näytelmää Faust, Bizet’n oopperaa Carmen, Leroux’n kauhuromaania Oopperan kummitus ja Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva. Kirja ammentaa myös 1800-luvun loppupuolen suurista saksalaisista ajattelijoista Friedrich Nietzschestä ja Rudolf Steinerista.  Taustalla häämöttää Hieronymus Boschin maalaus Himojen puutarha ja musiikkina soi Richard Wagnerin Nibelungen.

Filosofian opiskelija Aurelian Benn uhoaa berliiniläisessä tavernassa lyövänsä kaikki kirjallisuuden nerot laudalta, jos vain löytää oikean aiheen. Seuraavana aamuna hän sitten heti herättyään kirjoittaa kuin huumattuna Faustin kirous -runoelman, joka nostaa nuorukaisen kirjallisuuden suurlupausten joukkoon. Uutta teosta Aurelian ei kovasta yrittämisestä huolimatta saakaan enää aikaiseksi. 

Vuonna 1888 tapaamme pahoinpidellyn ja sekavan Aurelianin Ranskaa kiertelevän saksalaisen teatteriseurueen leirissä. Hän voisi hyvinkin olla Le Poète eli mies, jonka jäljiltä lähitienoolta löytyi runojen lisäksi myös nuoren naisen ruumis, mutta toisaalta hän on niin kaunis ja viehättävä että teatterilaiset ottavat hänet epäilyistään huolimatta hoiviinsa. 

Aurelian ei kauan tyydy muokkaamaan tekstejä teatteriseurueelle, vaan jatkaa matkaansa. Hänet nähdään milloin Italiassa ja milloin Sveitsissä tai Saksassa. Hän toimii filosofi Friedrich Nietzschen apulaisena ja tekstien puhtaaksikirjoittajana. Hän tapaa lempeän Rudolf Steinerin ja pelottavan Elisabeth Förster-Nietzschen, Friedrich Nietzschen arjalaista rotuoppia fanaattisesti kannattavan sisaren.

Ennen kaikkea Aurelian tutustuu Heinrich von Grüngeniin, jonka suurisuuntaisissa suunnitelmissa hän on yksi osanen. Heinrich on pirullinen hahmo, joka manipuloi ihmisten mieliä pyrkiessään alistamaan nämä tahtoonsa. Hän käyttää syöttinä ihmisten suurimpia unelmia ja alhaisimpia haluja. Hänen tavoitteenaan on kaaos ja tuho. Hänenkö syytään on, että Aurelianilta katoaa sydämen palo?

Tarve tuottaa taidetta… kirjoittaa runoja… se tarve on yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei ole… mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää kirjoittamisen sydän.

Kirjan loppu ennakoi Heinrichin voittoa. Elisabeth Förster-Nietzsche on saanut muokattua veljensä tekstit oman ideologiansa mukaisiksi eli nationalismia ja puhdasta arjalaista rotua ihannoiviksi, kansallissosialismi on aloittanut voittokulkunsa Saksassa, maailmalaajuinen sota alkamassa. Liekit uhkaavat nielaista suurten ajattelijoiden perinnön. Hieronymus Boschin taulun painajaismainen osuus on heräämässä eloon.

… näköalojen kaventaminen ja historiattomuuden lietsominen ovat yksi parhaista hallinnan keinoista ylipäätään… Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.

Runoilija on pimeyteen sukeltava trillerimäinen tarina, jossa on outoa – paikoin miltei päätöntä – huumoria. Erityisesti Heinrich von Grüngenin hahmo on monipuolinen, joskus miltei kotoisa, joskus leikittelevä ja joskus hyytävä. Kaiken pohjanahan tarinassa on taide ja sen tekeminen, mutta mikä taiteen merkitys on? Voiko sen avulla taistella pahuutta vastaan? Näkemykset vaihtelevat.

Taide löytyy sanojen takaa. Sanat ovat ainoastaan materiaalia, joilla taide ilmaistaan. Ei taidemaalarinkaan taide löydy pigmenteistä, vaan hän tavoittaa sen kätensä ja aivoitustensa yhteistyössä.

Ainoastaan taiteilija on vapaa tasavertaisuutena tarjotun lumeen kahleesta. Taide on voimavara, jota kukaan ei voi alistaa. Taiteilijan voi toki sulkea kaltereiden taakse tai painostaa taiteeksi naamioituja teoksia suoltavaksi koneeksi, mutta todellinen taide – kuten itsekin äsken totesit – elää silti hänen sielussaan.

Ihmiset tappavat toisiaan mustasukkaisuuden vuoksi. He tappavat toisiaan kansallisen identiteettinsä vuoksi, rakkauden ja tyydytyksen vuoksi, uskon, kateuden, ahneuden ja ennakkoluulojen vuoksi… Miksi tappamisen motiiviksi ei siis kelpaisi myös taide, joka ainoana tekijänä erottaa ihmisen eläimestä ja tekee hänestä ihmisen?