JÄRVELÄ, JARI: Klik

Kustantaja: Tammi 2020

Vuonna 1923 kymmenvuotias Iris tapaa Signe Branderin, joka on kutsuttu ottamaan kuvia perheen kartanosta. Tyttö lumoutuu taikalaatikosta, joka kääntää maailman ylösalaisin, ja lyöttäytyy Branderin assistentiksi. Näin hän oppii jo valokuvaamisen perusasioita.

Iris on lyhytkasvuinen, vain 128 cm pitkä, eikä siis hyvää mainosta perheen terveysvesibisnekselle. Niinpä Iris Rukka lähetetään keskieurooppalaiseen keuhkotautiparantolaan siinä toivossa, että hän siellä sairastuisi ja kuolisi vaivihkaa pois. Tytölle parantolavuodet ovat kuitenkin askel eteenpäin valokuvaajan uralla, sillä hän saa potilastoveriltaan lahjaksi ensimmäisen kameransa.

Iris lähtee maailmalle. Hän on läsnä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja tapaa kuuluisia henkilöitä Pablo Picassosta Edith Piafiin ja Marilyn Monroesta prinsessa Dianaan. Hänen läheisiä ystäviään ovat valokuvaajat Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa, jotka matkivat neitokaisen kuvakulmia, mutta myös julkaisevat härskisti tämän otoksia ominaan.

Kirja kuvaa paljon sotaa ja sen mielettömyyttä. Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden hevosten hautojen räjäytystä Marnen vanhalla rintamalla. Suomessa vuonna 1918 teloitettujen hautoja merkkinään vain puun kylkeen vuoltu soikio. Normandian maihinnousun huonon suunnittelun ja toteutuksen aiheuttamaa hirveää ihmishenkien tuhlausta. Nälkiintymiseen sodan aikana kuolleita sairaalapotilaita, joukossaan myös Signe Brander.

Voiko valokuvien esittämään todellisuuteen luottaa? Kävelysauvojen kanssa konkkaava poika ei ehkä ole rampa ensinkään. Normandian maihinnoususta säilyneet Robert Capan kuvat eivät ehkä olekaan kiivaimman taistelun ajalta, vaikka niin uskotaan. Irishän se oli keskellä luoteja ja kuolemaa, mutta missä ovat hänen ottamansa kuvat?

Noin kymmenen metrin päässä minusta nousee vedestä panssarieste. Kolme palkkia törröttämässä ristiin. Siili. Vinottaisten rautapalkkien taakse on kerääntynyt suojaan viitisen sotilasta. Otan heistä kuvan. Klik. Yksi saksalaisten konekivääreistä tulittaa palkkeihin ja panssariesteen suunnasta kuuluu jatkuva kilinä, kun luodit hakkaavat metalliin. Klik, klik, klik. Se kuulostaa samalta kuin kamerani ääni, toistuu tiheämmin.

Viekö valokuva ihmisen sielun? Toisinaan ihmiset eivät halua tulla ikuistetuiksi jonkin tietyn tapahtuman yhteydessä, mutta entä kuvaaja itse? Miten pitkälle hän on valmis menemään saadakseen otettua täydellisen kuvan? Omiakseen nimiinsä jonkun toisen ottaman täysosuman? Unhodettuja ja syrjäytettyjä naisia on historiassa paljon, mutta onko Iriksen tapauksessa niin, että hän haluaakin olla tuntematon?

Ja Henri tulisi keräämään hetkiä ja ihmisten sieluja. Enemmän kuin hänen kameraansa mahtui. Enemmän kuin millekään filmille mahtui. Enemmän kuin mihinkään taloon, kortteliin tai kaupunkiin mahtui. Tuhoisin laite, joka maailmaan oli keksitty, oli hänen mielestään kamera (eikä vaikkapa ydinpommi).

Iriksen tarina tarjoaa uudenlaisen ja oivaltavan näkökulman historiaan peittelemättä mitenkään sodan mielettömyyttä, luonnonvoimien armottomuutta tai ihmisten pikkumaisuutta. Kuvaus valokuvaajien intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä saa selaamaan Googlen kuvahakua ja kirjaston valokuvateoksia ihan uusin silmin. Jännitettävääkin on: löytyvätkö ja säilyvätkö Iriksen ottamat kuvat?

RASI-KOSKINEN, MARISHA: REC

Kustantaja: S & S 2020

Rasi-Koskisen romaani REC ei ole ihan helppoa luettavaa.  Ensinnäkin teos on paksu (647 sivua), mutta siinä on myös paljon kerrostumia, irrallisilta tuntuvia juonenpätkiä, aikakäsityksen järkkymistä ja identiteettiongelmia. Sisällysluettelosta päätellen siinä kuljetaan näyttelytilassa huoneesta toiseen, katsotaan kuvia ja videoita tapahtumista ja ihmisistä.

Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää. Todellisuudessa menneisyys ei luo meitä, vaan me luomme menneisyyden joka päivä uudelleen.

Lucas ja Cole tapaavat toisensa kolmetoistavuotiaina. Avioeroperheestä tuleva Lucas on tavallisuudessaan miltei näkymätön ja varakkaan perheen lapsi Cole puolestaan selvä johtajahahmo. Kuvien maailma yhdistää poikia, sillä Lucas harrastaa valokuvausta ja Cole haaveilee ohjaajan urasta. Yhteisvoimin he perustavat nettiin Huoneen omine elämysmaailmoineen, mutta Cole haluaisi vielä enemmän: alitajuntojen yhteensulautumista.

Lucas tutustuu myös Colen identtiseen kaksosveljeen Nikiin, joka kuvauksen perusteella sijoittunee jonnekin autismin kirjolle. Nik vetoaa Lucakseen ihan eri tavalla kuin Cole, sillä mukana on nyt seksuaalinen sävähdys. Kun Cole kertoo, että Nik on pelkästään hänen itsensä keksimä ja näyttelemä rooli, pääsee valloilleen myös poikien pettymys toisiinsa. Lucas katkaisee toveruussuhteenkin pitkäksi aikaa.

Sama kaava toistuu myöhemminkin. Cole houkuttelee sovintoon, toverukset suunnittelevat jotain provosoivaa ja huomiota herättävää, Cole paljastuu valehtelijaksi ja Lucas vetäytyy. Näin käy esimerkiksi nuoren Even tapauksessa, kun vastoin Lucaksen periaatteita Cole ohjaa ja leikkaa ”Kertomus kuolemasta” -dokumentin, jossa Eve lopuksi kuvaa oman itsemurhansa. Vai kuvaako?  

Tähän suhteellisen selväpiirteiseen juonenkulkuun limittyy aikuisen Lucaksen matka tapaamaan Colea kaupunkiin, joka on kiehtonut tätä poikavuosista asti. Itä-Euroopassa sijaitsevan kaupungin keskusta on vajonnut sen alle kaivettujen tunnelien petettyä, mutta suuria projekteja on suunnitteilla. Seuraa karu kuvaus massaturismista lieveilmiöineen, mutta tämän kirjan kohdalla voi kyse olla myös symboliikasta.

Lucaksen saapuessa perille kaikki menee pieleen. Uhkaavan tilanteen vuoksi ulkona liikkuminen on kielletty, sähköt pätkivät ja Lucakselta katoaa puhelin. Cole on tavoittamattomissa – paitsi, että yhtäkkiä hän on televisioruudussa ja nainen Lucaksen vieressä sanoo: ”Minä tunsin Nikin ja tuo ei ole hän. Se näyttää samalta mutta ei ole. Tuo on kaksoisolento.”

Kirjan toinen puolisko koostuu kaupunkiin liittyvistä tarinoista. On perhe, joka ajaa asuntovaunun kanssa kapeilla kaduilla harhaan, jää jumiin ja aiheuttaa täyden kaaoksen. On naisturisti, joka kiukuttelee kerjäläisille ja joutuu lopulta itse kerjäämään. Ovat matkablogiinsa autenttisia asioita etsivät reppureissaajanuorukaiset, joiden etsintä päättyy hieman huonosti. On kuoppaan katoava isoisä, jota kukaan ei yritä pelastaa.

Onko näillä kertomuksilla yhteyttä Lucakseen ja Coleen? Joitakin tiedonjyviä niistä voi tosiaan poimia, mutta hämäävän paljon on viittauksia kaksosiin, kaksoisolentoihin ja kadonneisiin lapsiin. Ihmisiä kiinnittyy tarkoituksella tai sattumalta videoille, turistien näppäämiin kuviin ja valvontakameroiden tallenteisiin ja katoaa taas.

”Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta…” Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti hitaasti päätään. ”Ei”, hän sanoi. ”Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista.”

Kirjan rakenne on tavanomaisesta poikkeava, mutta kokonaisuus säilyy. Tunnelma on unenomainen ja jopa painajaismainen - todellisuus on nyrjähtänyt pois paikaltaan. Ei ihme, jos ihmisten mielikin pyrkii tässä ympäristössä järkkymään. Enää ei tiedä, kuka valehtelee missäkin tilanteessa ja miksi.

Marisha Rasi-Koskinen voitti REC-teoksellaan vuoden 2020 Tulenkantaja-palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain suomalaiselle teokselle, jolla raati arvioi olevan parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla.

HAAHTELA, JOEL: Hengittämisen taito : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2020

Konstantinos oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä lähti Suomesta takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähtönsä jälkeen isä soitti pojalleen vain kerran eikä ottanut yhteyttä edes tämän joutuessa vaikean leukemian vuoksi pitkäksi aikaa sairaalaan. Turhaan poika odotti isäänsä, isän taikavoimia ja huolenpitoa. Poissaolo tuntui petokselta

Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuntui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.

Nyt on kulunut viisitoista vuotta ja Konstantinoksesta tuntuu, ettei hän hahmota täysin omaa identiteettiään ennen kuin on selvittänyt välit isänsä kanssa. Millainen mies tämä on? Miksi hän lähti? Miksi hän katkaisi yhteyden niin totaalisesti? Konstantinos ottaa kevätkaudeksi vapaata yliopisto-opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan.

Thessalonikissa nuorukainen tutustuu Eleniin, isänsä hiljattain leskeksi jääneeseen kälyyn. Eleniltä Konstantinos saa tietoa isänsä Kreikkaan paluun jälkeisistä vaiheista ja myös syvästä masennuksesta, joka lamaannutti tämän toimintakyvyn pitkäksi aikaa. Parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Elenin ja Konstantinoksen välille syntyy nopeasti lämmin ja läheinen suhde.

Me tapasimme Elenin kanssa sattumalta, yhdellä ajan hetkellä, kumosimme toistemme yksinäisyyden, pääsimme maailmaa pakoon ja löysimme paikan, jota muut eivät löytäneet, oman kadonneiden askelten salimme.

Isän nykyiseksi olinpaikaksi paljastuu uskonyhteisö pienellä saarella meren keskellä. Se on laivareittien ulkopuolella, mutta saarelle säännöllisesti tarvikkeita ja postia kuljettava vene ottaa mukaan myös pyhiinvaeltajia ja muita matkustavaisia. Vain kaksi munkkia ja Konstantinoksen isä hoitavat pikkuriikkistä skiittaa ja vehreää puutarhaa, jonka keskuksena on Palestiinasta satoja vuosia sitten tuotu oliivipuu.

Konstantinoksen ja isän tapaaminen on luonteva, mutta heti ei kuitenkaan ryhdytä puhumaan aroista asioista. Nuorelle miehelle tekee hyvää liittyä osaksi yhteisöä ja jokapäiväistä toimintaa. Hän laittaa ruokaa, valaa mehiläisvahasta tuohuksia, korjaa rakennuksia, hoitaa puutarhaa ja avustaa vuorokauden lukuisissa rukoushetkissä. Henkinen ulottuvuus on mukana kaikissa askareissa.

Saaren sielu on isä Makarios, jonka siunausta ja esirukousta ihmiset ympäri maailmaa tarvitsevat. Vanhus on jo lähellä kuolemaa eikä jaksa puhua, mutta silti hänestä säteilee suunnaton rakkaus ja ymmärtämys. Hänen kuihtuvaa ruumistaan hoivaillessaan Konstantinoskin tuntee täyttyvänsä rauhalla.

Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi, niin kuin puhuisi minulle, mutta toisella tavalla, ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen. Niin kuin hänen kaiken raihnaisuutensa ja uupumuksensa läpi minuun virtaisi suurta iloa.

Loppujen lopuksi Konstantinoksen aikeet vaatia isää tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään tuntuvat turhilta. Isä ei katkaissut yhteyttä lapseensa rakkauden puutteessa, vaan siksi, ettei hänellä ollut voimia yhteydenpitoon eikä myöhemmin uskallustakaan. Lapsena hän koki olevansa riittämätön ja aikuisena uskoi olevansa jopa vahingoksi läheisilleen. Anteeksiantoa tarvitsevat niin isä kuin poikakin.

Kaikki viha on kulunut pois, saari on vienyt sen mukanaan. Sitten ajattelen, että me kaksi istumme siinä myös äidin puolesta, ja muidenkin isien ja poikien puolesta. Ja samalla tunnen, kuinka ympärilläni kasvaa uusi tarina, koska jokin mikä on ollut, lakkaa olemasta, on peruuttamattomasti poissa.

Hengittämisen taito -pienoisromaanin voi avata umpimähkään ja lukea minkä tahansa silmiin sattuvan kappaleen - aina kokemuksena on samanlainen puhdistumisen ja avartumisen tunne. Pelkkää ylevyyttä ja henkisyyttä kirja ei kuitenkaan ole, vaan välillä pilkahtaa oivaltavaa ironiaa, realismia ja lihallisuutta. Sen henkilöt eivät (isä Makariosta lukuun ottamatta) ole pyhimyksiä, vaan vasta opettelevat hengittämään oikein.

LINTUNEN, MARITTA: Kirjeitä Suolavuonolta

Kustantaja: Karisto 2020

Viisikymppinen öljypohatta Olaf Egner suunnittelee rakennuttavansa Norjan vuonokallioiden luonnonakustiikkaa hyödyntävän konserttitalon eräänlaiseksi muistomerkiksi itselleen. Vai haluaako hän pikemminkin tarjota lapsuusajoista asti tuntemalleen akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansenille ainutlaatuisen tilaisuuden? Joka tapauksessa Sigvald lähtee Egnerin palkkaamana kiertelemään pitkin Norjan länsirannikkoa ja etsimään sopivaa paikkaa.

Uuvuttava pyöräily- ja kävelyurakka johtaa Sigvaldin Saltdaliin. Siellä hän kokee kaksi ainutlaatuista elämystä: tunturin autiolla laella saksalaisten venäläisillä sotavangeilla rakennuttamasta malminkuljetusradasta eli Veritiestä huokuvan raakuuden ja Suolavuonon kalliopoukaman hiljaisuuden.

Kiipesin mustalle, leveälle kielekkeelle, jonka ylle kupertui luonnonmuovaama kalliokatto. Pidättelin hengitystäni. Olin saapunut kohtaan, jossa tuuli lakkasi kokonaan väreilemästä. Hiljaisuus tiivistyi. Se tiheni lävistämättömäksi.

Sigvald pistää koko arvovaltansa ja suostuttelutaitonsa peliin. Unohdetaan konserttitalo ja rakennetaan Suolavuonon poukamaan sävellystyöhön sopiva äänilaboratorio! Paikka säveltäjille, jotka tajuavat äänen ja hiljaisuuden olemuksen. Ja paikan vihkiäisiin tilaustyönä Veritien uhreille omistettu sielunmessu, Veritien Requiem.

Sigvald on omapäinen ja tinkimätön mies, siitä todistavat hänen pitkien ja rönsyilevien kirjeidensä rinnalle liitetyt Olafin lyhyet kommentitkin. Olafilla on suurempia asioita ajateltavanaan, joten hän antaa huokaisten periksi. Äänilaboratoriota ruvetaan suunnittelemaan.

Elämäntehtäväni on ollut luoda suotuinen tila äänelle ja hiljaisuudelle. Välillä olen työssäni mikroskoopintarkka teknikko, välillä luova taiteilija ja toisinaan suoranainen äänitaiteen anarkisti…

Olafin ja Sigvaldin lisäksi kirjassa kuuluu kolmaskin ääni. Ariana on pienestä peloponnesolaiskylästä kotoisin oleva leipurintytär, joka on ponnistanut kulttuuriasiantuntijaksi Brysseliin. Köyhässä kylässä kaikki toivo kiinnitetään häneen.

Kylässä asui vaivaiset kolmetuhatta asukasta, jotka elää kituuttivat appelsiiniviljelyllä ja kalastuksella. Alueeseen kuului kaistale rannikkoa, palanen loppuun kulunutta peltomaata sekä hylätty, asumaton saari, jolle poikkesi enää silloin tällöin jokunen kalastaja.

Yllättäen kylän saarelle tarjoutuu ostaja. Amerikkalainen miljonääri on valmis maksamaan kolme miljoonaa euroa ikiomasta saaresta, jolle rakennuttaisi ikioman luksushuvilan ikiomia seurapiirijuhlia varten. Osa kyläläisistä riemuitsee, mutta Arianaa asia ei jostain syystä ilahduta.

Kirjaa lukiessa ihmettelee pitkään sitä, miten norjalaiset ystävykset ja kreikkalainen Ariana oikein liittyvät toisiinsa, mutta kyllähän se yhtymäkohta aikanaan löytyy. Tarinan lopussa saa liikuttuakin, kun paljastuu salaisuus jonka Sigvald on nuoruudesta asti työntänyt mielensä pohjalle, mutta joka tiedostamattomasti on ohjannut hänen toimintaansa.

Kirjeitä Suolavuonolta on aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava romaani, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihmisten välisten suhteiden käänteet tuovat juoneen jännitystä ja kuulaan runollinen kieli tyydyttää kauneudenkaipuuta.

…meidän perimmäinen tehtävämme on tehdä liitto äänen ja hiljaisuuden kanssa. Niin helposti unohdamme, että musiikkikin on kudottu hiljaisuuden loimilankoihin. Että ääni on vain rivettä hiljaisuuden seinässä.

LEIGH, JUDY: Suurenmoinen irtiotto

Kustantaja: HarperCollins 2020

Alkuteos: A Grand Old Time

Suomennos: Marja Helanen

Seitsemänkymmentäviisivuotias irlantilainen Evie muutti leskeksi jäätyään Levonhetki-nimiseen hoivakotiin, mutta katuu nyt valintaansa. Muut asukkaat ovat häntä huomattavasti vanhempia ja huonokuntoisempia ja virikkeet ja säpinä puuttuvat. Evien pojan Brendanin ja tämän vaimon Mauran lyhyt ja voivotteleva vierailu on viimeinen pisara: varhain seuraavana aamuna Evie karkaa pienelle irtiotolle mukanaan pankkikortti, matkapuhelin, passi ja ajokortti.

Heti Dublinissa Evien irtiotto muuttuu suunniteltua suuremmaksi, kun onnekas vedonlyönti moninkertaistaa hänen rahavaransa. Hänpä lähtee tutustumaan ensin Englantiin ja sitten Ranskaan! Evien ulkomuotokin muuttuu ja nuhjuisesta brunetista tulee tyylikäs hunajainen blondi.

Eviestä tuntui, että hänen nuoren naisen, vaimon ja äidin elämänsä oli kulunut hirmuista vauhtia, ja hänellä oli mennyt moni tilaisuus sivu suun… Hän olisi voinut käyttää aikansa paljon parempaan sen sijaan, että seisoi keittiön tiskipöydän ääressä kokkaamassa jauhoisia perunakakkuja ja silittämässä paitoja.

Evien lyhyet tilannetiedotukset järkyttävät Brendania. Mami pitää pelastaa hupsuudeltaan ja tuoda turvallisesti takaisin kotiin! Brendanin olo on muutenkin sekava, sillä avioliitto Mauran kanssa tuntuu ajautuneen umpikujaan etenkin sen jälkeen, kun toiveet omasta lapsesta ovat kariutuneet. Lempeästä ja nauravaisesta vaimosta on tullut kireä ja tyytymätön nainen, jota Brendan ei osaa lainkaan miellyttää.

Maura tuppautuu väkisin Brendanin mukaan matkalle Ranskaan. Hänen mielikuvissaan siintää leppoisa loma Bretagnen rannikolla, mutta todellisuus on ihan muuta. Evie on aina jo muualla, kun pariskunta luulee hänet tavoittavansa. On ikäviä sattumia ja sairastumisia. Onko tilanne aivan toivoton?

Evie sen sijaan huristelee hankkimallaan matkailuautolla mielenkiintoisiin kohteisiin ja tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Reipas, elämänmyönteinen ja suorasukainen nainen pärjää kyllä, vaikka ei kovin paljon ranskaa osaisikaan (jos vain malttaa olla juomatta liikaa viiniä ja konjakkia). Elämä saattaa tarjota hänelle vielä hienoja yllätyksiä!

Hän oli löytänyt oman tiensä onneen. Nykyhetki oli todella nyt ja tässä, lahja. Oli kyse vain siitä, että löysi onnen sisältään.

Suurenmoinen irtiotto on vauhdikas ja hyväntuulinen kirja, jossa tummat sävyt ovat olemassa mutta eivät voitolla. Päähenkilö osoittaa, että ikäihmisenäkin voi rikkoa rajoja, hyödyntää elämänsä aikana kerättyjä kokemuksia ja oppia uutta. Ihan näin reipasta menoa ei tietenkään voi suositella kaikille…

HOGAN, RUTH: Lauluja variksille

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Wisdom of Sally Red Shoes

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Lauluja variksille -teoksessa vuorottelee kolme kertojaa, joiden yhtymäkohtaa toisiinsa joutuu arvuuttelemaan miltei kirjan loppuun saakka. Paljastus ei loppujen lopuksi ole vallan yllättävä, mutta traaginen kyllä.

Yksi kertojista on Masha, psykoterapeutti. Hänen kaksivuotias poikansa Gabriel hukkui yli kymmenen vuotta sitten, mutta Mashan suru ei ole hellittänyt – ehkä siksi, että Gabrielin ruumis ei koskaan löytynyt eikä siis ole hautaakaan, jonka luona käydä. Mashan turvapaikka on viktoriaanisen ajan hautausmaa, jossa hän hoitelee valikoimiaan hautoja ja keksii värikkäitä tarinoita niissä lepäävistä ihmisistä. Lukijakin saa samalla runsaasti tietoa viktoriaanisen ajan kuolemankulttuurista.

Minä toivon, että taivas on olemassa. Jos eniten rakastamasi ihminen on nimittäin jo kuollut, se on ainoa paikka, jossa hänet voi taas kohdata. Jos taivas on pelkkää toiveajattelua tai urbaani myytti, toivo jälleennäkemisestä on mennyt iäksi.

Masha tarvitsee kuitenkin myös katumusharjoituksia. Paikallisessa maauimalassa hän lähes päivittäin sukeltaa pohjaan ja pysyttelee siellä äärirajoille asti eli miltei hukkuu. Pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa: Masha on alkanut kiinnittää huomiota muihin uijiin ja aivan erityisesti komeaan Olympiauimariin. Tosin Mashan ei ole ihan helppo luottaa miehiin, sillä puoliso jätti hänet heti Gabrielin kuoleman jälkeen.

Onneksi Mashalla on värikkäät ystävänsä ja sukulaisensa, joille kaiken aikaa tuntuu sattuvan ja tapahtuvan. Kaikkein mielenkiintoisin on lähes kahdeksankymppinen Sally, joka käyttää aina punaisia kenkiä, varastaa kukkia, laulaa kovaäänisesti hautausmaalla, ruokkii puistossa variksia ja tervehtii ihmisiä ystävällisesti kiroillen. Omalaatuinen olemus kätkee alleen elämän kouliman sitkeän ja viisaan ihmisen, joka käy esimerkistä Mashallekin.

Hän ei pyytänyt muuta kuin että hänet hyväksyttäisiin omana itsenään ja että hänen annettaisiin elää elämäänsä eksentrisissä vaatteissaan ja punaisissa kengissään tanssien itse kuulemansa sävelmän tahtiin.

Toinen kirjan kertojista on syöpään sairastunut Alice, joka murehtii juuri teini-iän saavuttaneen poikansa Mattien puolesta. Lähiomaisia ei ole ja suhde Mattien isäänkin katkesi jo ennen pojan syntymää. Kuka siis huolehtii pojasta, jos Alice kuolee? Mattie puolestaan kuvaa ahdistustaan ja pelkoaan, koska ei tiedä syytä äitinsä omituiseen käytökseen.

Solumyrkyt imivät hänestä elämän, myrkyttivät hänet siinä toivossa, että elämä palautuisi häneen puhtaana ja kiillotettuna ja syövästä vapaana… Mattien kohtalon taakka aiheutti kuitenkin sen, että kaikki hänen kokemansa tuntui tyhjänpäiväiseltä. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa, että hänen täytyisi kertoa pojalle totuus. Mutta miten hän löytäisi oikeat sanat? Ja mitä hänen rakkaalle pojalleen tapahtuisi?

Hoganin kirjassa on paljon surumieltä ja kaihoa, paljon pelkoa elämästä selviytymisen suhteen, mutta myös paljon huumoria, ystävyyttä ja rakkautta. Aivan hykerryttävä on seitsemänkymppinen ”nuoripari” eli sliipattu Elvis ja vanhanajan glamouria uhkuva Kitty. Ja höntti irlanninsusikoira Haizum.  

Saatesanoissa Ruth Hogan kertoo saaneensa idean kirjaansa sairastuttuaan rintasyöpään. Hän salasi sairautensa omaisiltaankin, kunnes salaaminen oli mahdotonta – jolloin hän sai todeta, miten ihanaa ystävien, läheisten ja kohtalontovereiden antama tuki oikeasti on. Kirjan lopussa on vinkkinä Syöpäjärjestöjen verkkosivun osoite.

MABANCKOU, ALAIN: Kuppinurin

 Kustantaja: Aviador 2020

Alkuteos: Verre cassé (2005)

Suomennos: Jaana Seppänen

Alain Mabanckou (s. 1966) on syntynyt Kongon tasavallassa, mutta on nykyään Ranskan kansalainen. Hän toimii ranskankielisen kirjallisuuden professorina Los Angelesin yliopistossa ja vierailijana Collège de Francessa Pariisissa. Mabanckoulta on suomennettu Kongon tasavallan 1970-luvun sosialistista vallankumousta satiirisesti kuvaava Pikku Pippuri (2016) ja nyt Kongon pääkaupunkiin Brazzavilleen sijoittuva teos Kuppinurin.

Kuppinurin on 64-vuotias entinen alakoulun opettaja, jolta mieltymys punaviiniin on vienyt niin työn ja vaimon kuin terveydenkin. Mies miltei asustaa Rahalla $aa -nimisessä baarissa, jonka omistajasta Umpikotilosta on tullut hänelle hyvä ystävä. Eräänä päivänä Umpikotilo antaa asiakkaalleen vihon ja kehottaa tätä kirjoittamaan kronikan baarin tapahtumista ja asiakkaista.

sanoisin kaiken omilla sanoillani, vääntyneillä sanoilla, irrallisilla sanoilla, sanoilla joilla ei ole päätä eikä häntää, kirjoittaisin siten kuin sanat sattuisivat tulemaan, aloittaisin kömpelösti ja lopettaisin yhtä kömpelösti kuin aloitin, vähät välittäisin mistään järkevästä, mistään metodista, fonetiikasta ja proosasta, ja minun mongerruksessani se, mikä ymmärrettäisiin selkeästi ei olisi selkeästi ilmaistu eivätkä sanat tulisi helposti, siinä olisi kysymys kirjoituksesta ja elämästä

Vihko täyttyy. Siinä on tarinoita miehistä, jotka vaimon valheiden vuoksi ovat päätyneet joko vankilaan tai hullujenhuoneelle. On tarina miehestä, joka kerskuu periytyvänsä suurista noidista ja pystyvänsä ihmetekoihin fetissien valmistajana, mutta joka tuomitaan petkuttajana. Kuinka paljon tarinoissa on liioittelua jo kertojan itsensä toimesta ja vielä kronikoijan taholta – se jää lukijan pääteltäväksi.

Kuppinurin kertoo myös omasta elämästään ja nousee selvästi romaanin monipuolisimmaksi ja elävimmäksi hahmoksi muiden jäädessä (ehkä tarkoituksella) hieman paperinmakuisiksi. Moni nainen on ollut hänen elämäänsä vaikuttamassa. Kaupungin halki virtaavaan jokeen hukkunut tai hukuttautunut äiti. Angelique-vaimo, josta Kuppinurin käyttää nimeä Diabolique, mutta jonka puolella lukijan myötätunto on. Ilotytöt ja ruokakojun pitäjät.

Kaiken taustana on ankea asuinalue kongolaisessa suurkaupungissa. Ihmiset ovat köyhiä ressukoita, jotka ovat vajonneet kurjuuteen kuka mistäkin syystä, ja joille baari on ainoa turvapaikka ja baarin omistaja ainoa ystävällinen sielu. Kolmen Sadan korttelia käyvät turistitikin ihmettelemässä:

kuinka kummassa ihmiset oikein saattoivat elää rinta rinnan kaiken saastan keskellä, tulvavesissä, kotieläinten luurankojen, poltettujen ajoneuvojen, mudan, tomun, ammottavien viemäreiden ja sortumaisillaan olevien talojen keskellä

Kirjailijan satiirinen ote näkyy etenkin korttelin tuhoamista vastustavien poliitikkojen kuvauksessa. Kun maatalous-, kauppa-, pien- ja suuryritysten ministeri käyttää puheessaan tehokkaasti fraasia ”minä syytän”, joutuvat tasavallan presidentin neuvonantajat paiskimaan tosissaan töitä etsiessään johtajalleen yhtä vaikuttavaa sanontaa. Agrikulttuuriministerille luvataan jatkossa kulttuuriministerin salkku, koska entisestä tittelistä tarvitsee silloin pyyhkiä vain neljä ensimmäistä kirjainta.

Kuppinurin-teoksen teksti on erikoista, sillä siinä ei ole ainoatakaan lausetta, joka alkaisi isolla kirjaimella ja päättyisi pisteeseen. Silti pelkkien pilkkujen rytmittämää tekstivyöryä on yllättävän helppo lukea ja hahmottaa. Satiirisia heittoja on paljon. Lukiessa voi myös tarkkailla, miten monta kirjallisuuden klassikkoihin tai elokuviin ja musiikkiin liittyvää lainausta tekstistä onnistuu tunnistamaan. Niitä on sarjakuvista (Asterix, Tintti, Lucky Luke) ja anglo-amerikkalaisesta kirjallisuudesta (etenkin Hemingwayltä ja Salingerilta), mutta todennäköisesti suuri osa on ranskalaisilta kirjailijoilta, joita ei muualla maailmassa (enää) kovin hyvin tunneta.

olen matkustanut oikeastaan liikkumatta mihinkään piskuisesta synnyinpaikastani, olen tehnyt matkaa kirjallisuudessa, jokainen kirjansivu jonka aukaisin antoi kuuluviin melan läiskähdyksen keskellä jokea, en kohdannut yhtäkään rajaa harharetkieni aikana, ei tarvinnut esittää passia, valitsin kohteen summamutikassa työntäen ennakkoluuloni niin kauas kuin pystyin ja minut otettiin vastaan avoimin käsivarsin paikkaan jossa oli kaikenlaisia henkilöhahmoja, toiset kummallisempia kuin toiset

Kirjan loppu jää hieman pahaenteisellä tavalla avoimeksi, mutta matka sen päähenkilön kanssa on kuitenkin ollut mielenkiintoinen. Ei täydellinen teos, mutta tutustumisen arvoinen - jo Jaana Seppäsen kekseliään suomennoksen vuoksikin.

VÄISÄNEN, HANNU: Märkä turbaani

Kustantaja: Otava 2020

Hannu Väisäsen Märkä turbaani -teos muodostuu kertomuksista, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja etenevät aikajärjestyksessä. Niissä kaikissa kertojana on kolmetoistavuotias Anatole, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa La Défensen alueella tornitalossa, jonka nimi on Eevan torni (Aatamin torni ei koskaan valmistunut).

Hyvänen aika, montako metriä sitkeätä ja samalla joustavaa putkistoa täällä on?... Paitsi ettei sitä kukaan halua tietää. Jos sellaiseen ajatukseen juuttuu, joutuu miettimään myös putkiston kestävyyttä ja kaikenlaisia tukoksia. Jo pelkkä veden kipuaminen ylös on mysteeri. Kuuma vesi eritoten on niin ujoa, että sitä pitää houkutella ylimpiin kerroksiin varttitunnin verran. Toisaalta sen reitti on suunniteltu niin uskomattoman mutkikkaaksi, että millainen vesi tahansa miettisi pitkään, viitsiikö sellaiseen labyrinttiin lähteä. Nuori terhakka vesi lähtee nousemaan jostain kellarikerroksen uumenista ja tulee perille ikäloppuna.

Anatolen suuriääninen ja suorasukainen äiti on muuttanut maalle, jossa viettää boheemia elämää kulloisenkin kumppaninsa kanssa. Anatolen isä puolestaan etsii uutta rakkautta elämäänsä seurustelubaareista. Anatole on melko yksinäinen ja tuntee useammastakin syystä itsensä poikkeavaksi. Huomiota herättäviä pigmenttimuutoksia poskessa, korsetti skolioosin takia, mietiskelyyn taipuvainen luonne.

Kolmekymmentäseitsemänkerroksisessa Eevan tornissa asustaa monia mielenkiintoisia ja erikoisia henkilöitä. Esimerkiksi harmaasilmäinen mies juoksee pari kertaa päivässä talon rappuset alhaalta ylös ja taas takaisin alas tarkistaakseen, että niiden lukumäärä on pysynyt samana. Asukkaisiin kuuluvat myös iloisesta pitsiruhtinattaresta surulliseksi nettihuoraksi muuttuva tyttö, rakkautensa vuoksi ahertava märkäturbaaninen nainen, vanhoja tietokoneita keräilevä mies, salaperäinen ”seurustelu-upseeri” ja mieliala- ja potenssilääkkeisiin uskova tohtori Satula. Iranilaistaustainen Saharin perhe kiinnostaa Anatolea erityisesti perheen tyttären vuoksi.

Tornitalon asukkaat muodostavat yhteisön, jossa ihmiset toisaalta auttavat ja toisaalta tarkkailevat toisiaan. Juorut liikkuvat ja toisinaan niillä voi olla ikäviä vaikutuksia. Toisinaan tutuksi luullusta ihmisestä paljastuu täydellinen yllätys.

Naapuri on se, joka juuri ja juuri mahtuu ovisilmään eikä poistu siitä ennen kuin ovi avataan. Naapurilla on kultaharkkoja piilossa tuuletuskanavissa ja silti se käy syyttämässä toisia siitä, että paistokäry tunkee seinien läpi. Melustakin se tietysti valittaa, mutta omia koiriaan tai porakoneitaan ei suostu vaientamaan. Naapurilla on syyttävä katse ja aina jokin rikkoontunut esine kädessään. Ja rikkoja olet sinä.

Muutaman kerran Anatole joutuu käymään myös äitinsä luona maaseudulla. Tilanne ei erityisesti häntä miellytä, mutta tarjoutuuhan sielläkin mahdollisuuksia kuulla tarinoita seudun persoonallisuuksista ja tavata ihmisiä, jotka tuntuvat elävän ihan eri maailmassa kuin Anatole itse. Tosin loppujen lopuksi sielläkin tapaa samanlaista onnetonta rakkautta, muuttuvaan maailmaan sopeutumatonta yrittäjää ja epäilyttävää nuorisoa kuin suurkaupungissa.

Hannu Väisänen kirjoittaa soljuvasti ja hauskasti. Hänellä on silmää yksityiskohdille ja ymmärrystä ihmisten ominaispiirteille. Kirjan rakenne on oiva. Anatole esittelee talon elämää ja naapureitaan yksi kerrallaan, mutta kirjan viimeisessä luvussa kaikki asukkaat ovat ankaran ukkosmyrskyn keskellä. Kukin reagoi omalla tavallaan, osa ottaa rauhallisesti omassa asunnossaan, osa kokoontuu peloissaan tornin ala-aulaan.

KOKANDER, JENNI: Sukupuuttoon kuolleiden planeetta

Kustantaja: Tammi 2020

Jenni Kokander (s. 1980) on koomikko ja näyttelijä, joka muistetaan ehkä parhaiten Putous-televisiosarjasta ja Elvi-tädin roolista Risto Räppääjä -elokuvissa. Sukupuuttoon kuolleiden planeetta on Kokanderin esikoisteos.

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksessa risteilee ihmissuhteiden tiheä ja yllättävä verkosto. Ihmiset tuntevat toisiaan työelämän tai sukulaissuhteiden kautta, yhteisten harrastusten tai satunnaisten kohtaamisien välityksellä. Jokin suhde kestää ikuisesti, joku jää vain hetken kosketukseksi.

Kirjan ensimmäisessä luvussa Liisa ottaa hoidettavakseen pikkusiskonsa vauvan, koska päihdeongelmainen Maija ei tässä vaiheessa pysty lapsesta huolehtimaan. Mummikin olisi halukas huoltajaksi, mutta siihen ehdotukseen niin Maija kuin Liisakin suhtautuvat jyrkän kielteisesti: heidän äitinsä ei olisi tehtävään sovelias. Tosin Liisallakin on vauvan kanssa ennakoitua raskaampaa, sillä kotona hänen avukseen tulee vain Martti-kuopus, erityislapsi.

Liisan tarinassa esiintyvät jo useimmat kirjan keskeistä teemoista. Ensinnäkin äitisuhde. Liisan ja Maijan itsekeskeinen äiti on aina halunnut poimia ihmissuhteista parhaat palat ja jättänyt vaikeat ja arkiset asiat muiden hoidettaviksi. Niinpä Liisa on jo pienenä ottanut perheen vastuunkantajan roolin ja kehittynyt ihmiseksi, joka kantaa muita hartioillaan pysähtymättä koskaan huolehtimaan omasta jaksamisestaan tai omista toiveistaan.

Toiseksi miehen ja naisen perustavanlaatuinen kyvyttömyys ymmärtää toisiaan. Liisa sanoo työmatkaa suunnittelevalle Jarmo-puolisolleen ”on helpompaa, että sä lähdet”, mutta onko sanojen takana sittenkin toive ”älä jätä minua selviämään yksin”? Miten Liisa odottaa Jarmon reagoivan? Puolisot toki rakastavat toisiaan yhä, mutta jatkuva epätietoisuus toisen todellisista ajatuksista enteilee luovuttamista.

Kolmantena teemana on isien ja poikien välinen etääntyminen. Jarmo on työnsä vuoksi matkustellut paljon ja paneutunut tutkimuksiinsa täysillä. Esikoinen Mikko ilahtui pienenä aina isän palatessa kotiin, mutta nyt teini-ikäisenä hän tuntuu olevan joko välinpitämätön tai kiukkuinen. Silti hänen mielensä pohjalla saattaa yhä kyteä toive tasavertaisena kohtaamisesta ja molemminpuolisesta ymmärryksestä.

Maailma rakentuu uudelleen. Uusia isiä ja äitejä. Uusia poikia, joilla on haaveita. Uusia poikia, joilla on omat unelmansa.

Neljänneksi sisarusten välit, jotka eivät aina ole ollenkaan tasavertaiset. Liisa on voimakas ja pikkusisko Maija autettava, mutta Tapanin, kuuluisan runoilijan, ja hänen veljensä Juhanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Veljekset tukevat ja auttavat toisiaan kyllä yhtäläisesti, mutta silti Juhani tuntee tulevansa aina nähdyksi ”Tapanin veljenä” eikä omana itsenään. Niin surullinen kuin Tapanin kuolema olisikin, se merkitsisi Juhanille myös vapautta.

Tapsa on päässyt Siratolukselle, vai mikähän sen planeetan nimi nyt olikaan. Pikkupojasta asti hän on kertonut tulleensa sieltä ja päätyvänsä sinne. Siellä elävät kaikki sukupuuttoon kuolleet. Siellä hän painaa päänsä mammutin karvaiseen kylkeen, naurahtaa ja nukahtaa. Hyvää yötä runoilija.

Sitten on vielä mammuttiteema. On ihan konkreettisesti Siperian ikiroudan säilömä ja Helsingin taidemuseon näyttelyyn tuotu mammutinpoikanen, joka aikoinaan oli maapallon ilmastossa tapahtuneen muutoksen uhri. Ilmastonmuutosta kohti ihmiskunta on nytkin vääjäämättä menossa, mutta koko maailman loppua se ei tarkoita. Elämä jatkuu jossain muodossa ja muistot jäävät.

Kun avaan silmäni, näen edessäni ryppyisen ruskean elukan. Se näyttää vähän norsulta tai ehkä kuitenkin vaahteranlehdeltä. Se on kauneinta ja surullisinta, mitä olen koskaan nähnyt. Minua itkettää kaikki ja samalla tuntuu niin onnelliselta, että voisi pissata housuun.  Tiedän, että kannan tätä mammutinpoikasta mukanani ihan aina. Ja kun minä kuolen sukupuuttoon, vien muiston mukanani mummille taivaaseen.

Mammuttia käytetään kirjassa myös symbolisesti. Jokaisella ihmisellä on oma mammuttinsa, oma menneisyytensä, jota ei enää voi elää uudelleen. Mammutti saa ajattelemaan pois hiipuneita rakkaita ja omaa kuolevaisuutta, mutta sävy on lohduttava. On olemassa planeetta, jonne kaikki pääsevät ja jolta rakkaat meitä lempeästi katselevat.

Kun äitini kuoli, hyvästelin hänet unessa. Näin ainakin muistini väittää. Unessa hän kertoi minulle planeetasta, jolla kuolleet elävät. Hän maalasi eteeni maiseman, jossa hän ratsastaa vaaleanpunaisessa hiekassa mammutin selässä ja katselee kaukoputkellaan, että minulla on kaikki hyvin. Hän lupasi, että kuolemanpelko loppuu kuolemaan. ”Kuolemalla kuoleman voitat, kun ymmärrät, ettei sitä ole.”

Sukupuuttoon kuolleiden planeetta -teoksen kansi saattaa näyttää lastenkirjan kannelta, mutta itse teos sisältää viisaita oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta ja lempeää lohdullisuutta suhtautumisessa kuolemaan.