DUFVA, LOTTA: Limbodusa

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan 2040-luvulla maailmassa, jossa kaikki on erilaista. Euroopan unioni on hajonnut ja vallan on kaapannut ylikansallinen Eurodef vanhojen asefirmojen ja palkka-armeijoiden tuella. Venäjä ja muut vanhat neuvostomaat ovat yhdistyneet Neogorodiksi, mutta tuhoutuneet Kiinan kanssa käydyssä sodassa. Etelä-Amerikan ja Afrikan maat ovat ohittaneet köyhtyneen vanhan mantereen.

Eurodefin hallitsemassa Euroopassa puhutaan yleiseuroa ja käytetään valuuttana renminbiä. Puolueet on lopetettu, rajat maiden välillä suljettu ja valvontaa kiristetty. Puolueaktivisteja pidätetään satamäärin, mutta myös siviilejä vangitaan, kuulustellaan ja hakataan systemaattisesti. Yhä useampi yrittää paeta pois totalitäärisestä Euroopasta Välimeren yli turvaan Afrikan kasvukeskuksiin.

Matka Afrikkaan on etenkin pohjoisesta pitkä ja vaarallinen. Tienvarsipommit räjähtelevät ja rämpiminen Alppien yli jalkaisin ei keskivertopakenijalta hevin onnistu. Jos pääsee Välimerelle asti, edessä on matka vuotavilla veneillä. Moni päätyy Lampedusan saarelle.

Parempi heidän on tällä saarella kuin Libyan rannikolla Afrika Korpsin kuvattavana, tutkittavana ja kuulusteltavana. Lampedusalla he saavat pitää paperinsa tai valehdella nimensä, valita uuden elämän, yrittää Israel-Palestiinaan tai uudelleen Välimeren yli.

Lampedusalle on päätynyt myös suomalainen Ingrid. Hän oli kotimaassaan opiskelija, strippari ja pilleristi, joka jossain vaiheessa lähti Suomalaiseksi kutsutun miehen matkaan. Mies oli entinen Eurodefin sotilas, joka yhtäkkiä oivalsi totuuden kaikkien propagandapuheiden ja harhautusten takana ja alkoi unelmoida vallankumouksesta ja Eurodefin kaatamisesta. Ingridin populistisiksi muokkaamat palopuheet levisivät somekanavilla ympäri maailmaa ja lisäksi yleisötilaisuuksissa eri puolilla Eurooppaa.

Aktivistin työ on kuitenkin vaarallista, Suomalaisellekin. Lampedusalle rantautuu hyvin surullinen ja yksinäinen Ingrid, jonka elämänhalusta on vain rippeet jäljellä ja jota ei yhtään haittaa, vaikka muualla hänen luullaan kuolleen venepalossa. Pienen baarin pitäjänä hän seuraa pakolaisvirtaa, mutta saa lopulta todistaa myös sotilasdiktatuurin kaatumisen.

Hallitus on kaatunut, mutta minne me täältä lähtisimme? Takaisin Eurooppaanko, joka sylki meidät ulos, kun nousimme sitä vastaan? Tuleeko tämän myrskyn jälkeen tyven vai rantaan huuhtoutuvien ruumiiden hyökyaalto? Nimettömiksi jäävät svenit, johnit, christianit ja jánosit lasketaan nimettömiin hautoihinsa. Lampedusa, Limbodusa.

 Dufva pitää tarinan lujasti otteessaan. Limbodusa-teoksessa ei edetä kronologisessa järjestyksessä, vaan lukija saa tietoja pala kerrallaan ja jännitys säilyy. Kirjan alkupuolella kertoja on Ingrid. Hän näkee Suomalaisen karisman ja palavan innon, mutta jääkö häneltä jotain huomaamatta? Kirjan toisessa puoliskossa Suomalainen paljastaa, mitä oikeasti tapahtui. Kaoottisessa maailmassa ihmishengellä ei ole paljon arvoa, vaan kaikkia käytetään pelinappuloina – jopa omaa itseä.

Limbodusa on väännös italialaisen Lampedusan saaren nimestä. Sana ”limbo” tarkoittaa epävarmaa välitilaa eri vaihtoehtojen välillä ja sitähän saarelle henkihieverissä rantautuneiden pakolaisten elämä oikeasti onkin. Dufva on kuvitellut maailman, jossa moni asia on kääntynyt päälaelleen nykyhetkeen verrattuna ja tehnyt sen pelottavan todentuntuisella tavalla. Silti kirja on myös rakkaustarina. Kaaoksenkin keskellä elää läheisyydenkaipuu ja hellyys.

… jos rakkaudella ei ole väliä, niin mitä sitä sitten edes elämään…

Helsinkiläinen Lotta Dufva (s. 1987) tekee päivätyönsä kirjankustantamossa, mutta vapaa-aikanaan miettii mahdollisia ja mahdottomia maailmoita. Limbodusa on hänen esikoisteoksensa.

TOKARCZUK, OLGA: Aja aurasi vainajain luitten yli

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych (2009)

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli sijoittuu Tšekin rajan lähellä sijaitsevaan pieneen puolalaiskylään. Taloja on seitsemän, mutta ympärivuotisia asukkaita enää kolme: Janina-rouva ja kaksi miestä, joille Janina on antanut nimet Isojalka ja Outolintu. Rouvan mielestä nimittäin jokaisella on oikeus kutsua toista ihmistä sellaisella nimellä, joka hänen mielestään tätä parhaiten kuvaa.

Janina Duszejeko on ammatiltaan sillanrakennusinsinööri, mutta toimii sairastumisensa jälkeen alakoulun opettajana. Lisätienestejä hän saa pitämällä huolta kesäasukkaiden taloista. Harrastuksinaan Janina-rouvalla on säätiedotusten kuuntelu ja englantilaisen William Blaken runojen kääntäminen puolaksi yhdessä entisen oppilaansa kanssa, velvollisuutenaan eläinten suojelu ja intohimonaan astrologia. Janina uskoo horoskoopin määrittävän yksiselitteisesti, millainen ihminen on ja mitä hänelle tapahtuu.

Luulen, että meistä jokainen tuntee olonsa melkoisen epävarmaksi katsellessaan omaa Horoskooppiaan. Toisaalta katsoja voi olla ylpeä siitä, että taivas on jättänyt jälkensä hänen elämäänsä vähän niin kuin posti lyö päiväysleiman kirjeeseen; hänet on merkitty, hän on ainutkertainen. Mutta samalla se merkitsee vankeutta, se on kuin ihoon tatuoitu vankinumero. Siitä ei pääse irti. En voi olla kukaan muu kuin se, joka olen.

Kertomus alkaa Isojalan kuolemasta. Tämä ilkeäkielinen koiransa rääkkääjä, varas ja salametsästäjä on tukehtunut pieneen luunsiruun, mikä Janinan mielestä on aivan oikein. Kuolemantapaukset eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan tienoon merkkihenkilöitä alkaa oudosti menehtyä. Kaikki kuolleet liittyvät jotenkin metsästykseen tai ainakin eläinten tappamiseen, joten mitä selvimmin eläimet ovat ryhtyneet murhaamaan vainoajiaan. Todisteina käyvät murhapaikoilta löytyneet jäljet ja ennen kaikkea astrologiset selvitykset.

Teoriaansa Janina esittelee poliiseille niin suullisesti kuin kirjeissä, mutta virkavalta ei tunnu vanhan rouvan puheisiin paljon huomiota kiinnittävän. Ystävät yrittävät toppuutella Janinaa, jottei tämä joutuisi ihan hullun kirjoihin, mutta rouva on ristiretkellä eläinten oikeuksien puolesta!

Suru, suuri suru ja murhe jokaisesta kuolleesta Eläimestä, suru, joka ei ikinä lopu. Yhtä seurasi toinen, ja niin olin jatkuvasti surun vallassa.

Tokarczukin kirja kuvailee varsinaisen juonen ohella myös seudun tapakulttuuria, perinteisiä uskomuksia ja ruokiakin. Hyvän mielen herättää hammaslääkäri, joka aina säiden salliessa nostaa tuolinsa ulkosalle, jotta asiakkaat saisivat nauttia raittiista ilmasta. Muutenhan aluetta tuntuu hallitsevan miesten ylläpitämä hyvä-veli-verkosto, johon kuuluvat niin virkamiehet kuin papitkin.

Aja aurasi vainajain luitten yli -romaani ei ole dekkari, vaikka siinä tehdään ja selvitellään murhia, vaan kertomus yksinäisyydestä, erilaisuudesta, vakaumuksen voimasta ja asenteista. Huumori on vinohkoa ja tyyli hauskan vanhahtavaa. Janina-rouva on mielenkiintoinen päähenkilö, mutta miten suhtautua hänen toimintaansa? Mitähän kirjailija on tahtonut hänen välityksellään meille sanoa?

PS. Kirjan nimi pohjautuu William Blaken (1757–1827) tekstiin. Teoksessa Taivaan ja helvetin avioliitto ja luvussa Helvetin sananlaskuja yksi sananlaskuista kuuluu näin: Aja kärrysi ja aurasi vainajain luitten yli. 

KALDMAA, KÄTLIN & KALDMAA, HANNELEELE: Kaksi rakkaustarinaa

Kustantaja: Aviador 2020

Alkuteos: Kaks armastuslugu

Suomennos: Outi Hytönen

Vuonna 1970 syntynyt virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa sekä runoa että proosaa viroksi, englanniksi ja hieman suomeksikin. Suomeksi häneltä ovat ilmestyneet runokokoelma Rakkauden aakkoset (Savukeidas 2015) ja romaani Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki 2017).  Kätlinin tyttären Hanneleele Kaldmaan (s. 1992) esikoisteos, runokokoelma Oliver, ilmestyi 2018.

Kirjassa vuorotellaan kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa Kätlin kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina ensimmäisistä muistikuvista siihen asti, että on valmis lähtemään pois lapsuudenkodistaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Kätlinin ja Annin (Hanneleelen) vuonna 2013 tekemää vaellusmatkaa Santiago de Compostelaan Pohjois-Espanjassa.

1970-luvun Neuvosto-Virossakaan kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia, sen Kätlin oppii jo koulussa. Kaikista parhaiten menestyvät vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset ”hyvien” perheiden lapset, kun taas tummat ja huonotaustaiset koululaiset eivät lahjakkainakaan saa armoa opettajien silmissä. Kätlin menestyy tummista hiuksistaan huolimatta, koska isä kolhoosin pääkarjankasvattajana sijoittuu lähelle eliittiä.

Perheen pitää asemansa säilyttääkseen näyttää ulospäin siloista julkisivua, joten äitikin ottaa maireasti vastaan opettajien kehut Kätlinin lahjakkuudesta ja kiltteydestä. Kulissien takana on toisenlaista. Äiti mitätöi ivallisesti lastensa saavutukset, polttaa näiden piirustukset ja kirjoitelmat, tuhoaa kirjoja lukuun ottamatta kaikki rakkaat tavarat, pahoinpitelee lapset mustelmille ja haavoille.

Äiti on perheen ehdoton auktoriteetti, jota isäkään ei uskalla vastustaa. Äiti karjuu. Äiti heittelee ja rikkoo tavaroita. Äiti etsii pahiten loukkaavat asiat. Avioero ei ole yllätys, mutta äidin hoiviin jääneille lapsille koittaa niin ankeat ajat, että Kätlin yrittää itsemurhaa useampaan otteeseen. Vielä aikuisenakin hän näkee ahdistusunia, vaikka silloin jo ymmärtää jossain määrin sen, miksi äidistä tuli sellainen kuin tuli.

Kätlinin ja Annin välit ovat läheiset ja lämpimät, lähes toverilliset ilman auktoriteettiasetelmaa. Kumpikin huolehtii toisesta tilanteen mukaan; välillä Kätlin on kaksikosta voimakkaampi ja välillä Anni. He sallivat toisilleen myös rauhan olla välillä itsekseen.

Kiinnostava on tämän tien kosketus. Se menee jaloista päähän ja avaa kierteitä.

Kolmetoista päivää kestävästä vaelluksesta äiti ja tytär kertovat päiväkirjamerkintöjen muodossa, kumpikin aina oman näkemyksensä päivän tapahtumista. On huomioita ympäristöstä, yöpymispaikoista, säästä, vaelluksen vaivoista ja ennen kaikkea matkan aikana tavatuista ihmisistä. Joukko on kansainvälistä, mutta kielivaikeudetkaan eivät estä yhteishenkeä. Kullakin on ollut omat syynsä lähteä vaellukselle ja kukin saa siitä erilaisen annin.

Esipuheessaan Kätlin kertoo, ettei voinut olla kirjoittamatta Kaksi rakkaustarinaa -teosta, vaikka tiesi, mitä siitä saattaisi seurata. Hänen mukaansa kirja on ennen kaikkea seitsemänkymmenluvulla syntyneiden kirjoittamatonta historiaa, mutta samalla myös tarina ajastamme. Asiasisällöltään kirja on mielenkiintoinen ja nautintoa lisää runollinen kieli taitavasti käytettyine toistoineen.

Vanhempiemme eletyt ja elämättä jääneet elämät riippuvat kauloissamme kuin myllynkivet. Vaikka meillä ei ole mitään tekemistä niiden elämättömien elämien kanssa… Minä joka liitin yhteen ihmiset, joiden ei ehkä olisi pitänyt olla yhdessä. Minä joka olen syntymästäni lähtien elänyt jokaisen päiväni syyllisenä. Tapahtuipa kotona mitä hyvänsä, minä sain aina osani, olin syyllinen tai en… Minun ei tarvitse keksiä mitään. Riittää kun kerron tytöstä, joka kasvoi virolaisessa takapajulassa ja tahtoi kirjailijaksi. Tytöstä, joka rakasti niin, että siitä rakkaudesta syntyi pieni Peukalo-Liisa, jota on rakastettu aivan alusta asti, joka on aina ollut toivottu ja joka ei ole syyllinen mihinkään.

OBREHT, TÉA: Vedetön maa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Inland

Suomennos: Irmeli Ruuska

Téa Obreht (s. 1985) herätti kansainvälistä huomiota Balkanille sijoittuvalla järjen ja magian välillä häilyvällä esikoisteoksellaan Tiikerin vaimo. Hänen toinen romaaninsa Vedetön maa sijoittuu 1800-luvun lopun Amerikkaan. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä, jotka elävät omaa elämäänsä ilman mitään selkeää yhtymäkohtaa, mutta joiden silti olettaa liittyvän jollakin lailla toisiinsa.

Lurie on turkkilaistaustainen nuori mies, joka on saapunut Amerikkaan isänsä kanssa ja jäänyt hyvin pian orvoksi. Hän löytää paikkansa pikkurikollisten joukosta, mutta joutuu erään ryöstön jälkeen kuolemantuottamuksesta etsintäkuulutetuksi ja seriffi Bergerin vainoamaksi. Pakoilu alkaa.

Oikukkaan kohtalon ansiosta Lurie osuu paikalle juuri, kun USA:n armeijan kameliosasto on lähdössä kohti sisämaata. Armeija nimittäin haluaa kokeilla kameleiden käyttökelpoisuutta tutkimusmatkalla maan kuivimmille seuduille, koska ne selviävät varsin pitkiä aikoja ilman vettä. Lurie pääsee kamelinajajaksi ja tutustuu elämänsä tärkeimpään elävään olentoon eli Burke-nimiseen kameliin. Burke on ”sinä”, jolle Lurie kertoilee kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä.

Matkassa on monta käännettä, mutta loppujen lopuksi Lurie ja Burke ovat omillaan. He nappaavat onnea, sieltä, mistä sitä on saatavissa, ja ansaitsevat elantonsa tavoilla, joita tielle osuu. Koko ajan Lurieta ympäröivät tuttujen ja tuntemattomien haamut: tavaroita kuolemansakin jälkeen himoitseva toveri, susien surmaamat ihmiset, intiaanien tappamat perheet, nälkään ja janoon kuolleet uudisraivaajat.

…vaikka olin nähnyt kuolleita koko ikäni, en ollut vielä koskaan nähnyt kuin yhden kerrallaan enkä ollut oivaltanut, etteivät he tienneet toistensa läsnäolosta. Yhtäkkiä kaikkein murheellisinta tuossa paikassa ei ollutkaan se, miten kammottavalla tavalla ne ihmiset olivat kuolleet, kaukana siitä. He näkivät elävät, mutta eivät toisiaan. Nimettöminä ja hautaamattomina, yhtäkkiä hämmentävään pimeyteen joutuneina, he nousivat ja huomasivat olevansa ypöyksin.

Nora Lark puolestaan on hyvästä kodista lähtöisin, mutta avioliitto haihattelijan kanssa on tuonut hänet kauas Arizonan syrjämaille. Huonosti käy Emmetin tämänkin projektin: omavaraiseksi suunniteltu elämä muuttuu taisteluksi kuivuutta ja nälkää vastaan.

… tässä laaksossa, joka oli joskus vihertänyt niin, että oli narrannut maanviljelijät tulemaan tänne, elettiin nyt vuosi vuoden perään toivossa, joka perustui talviseen lumisateeseen jossain sadan mailin päässä, vaikka niistä lumista ei ollut kahtena edellisenä kesänä hellinnyt edes pientä, kirkasta vesinoroa yhteenkään jokeen, jonka varteen laakson väki oli valtauksensa paaluttanut.

Nyt Nora odottelee kaupungista vettä hakemaan lähtenyttä Emmettiä takaisin kotiin. Mies on viipynyt matkalla odotettua pitempään ja kaksi vanhempaa poikaakin on teillä tietymättömillä, mutta Nora ei ole kovin huolestunut. Eniten häntä harmittavat palvelustyttö Josien dramaattiset kuvailut yöllä pihapiirissä liikuskelleesta siipiniekasta Pedosta, johon kovapintainen ja kyyninen Nora ei usko, mutta joka on pelottanut hänen herkän kuopuspoikansa suunniltaan.

Onhan Norallakin toki kummituksensa. Perheen Evelyn-tytär kuoli muutaman kuukauden ikäisenä epämääräisissä olosuhteissa, mutta on jatkanut Noran mielessä varttumistaan ja kasvanut jo nuoreksi neidoksi, joka neuvoo ja toruu äitiään. Onko Noralla siis oikeutta epäillä Josieta, joka on jo saanut laajalti mainetta välittäjänä elävien ja kuolleiden välillä?

… jos maailman riesana oli määrättömästi pieniä otuksia, joita ei erottanut paljaalla silmällä mutta jotka olivat niin häijyjä että pystyivät tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja -, eikö myös ollut mahdollista, että Josien väitteissä, niin hyödynhakuisia ja ennenkuulumattomia kuin ne olivatkin, voisi piillä totuuden siemen? Voisivatko kuolleet tosiaan asua elävien rinnalla maailmassa: nauraa, kukoistaa, kasvaa ja puuhailla lukemattomien tuonpuoleisten toimiensa parissa, jotka olivat näkymättömiä vain siksi, että niiden näkemisen mekanismia ei ollut vielä keksitty?

Päivän edetessä talon asukkaiden jano yltyy yltymistään, mutta Nora kärsii myös sisäisestä piinasta. Näyttää siltä, että hänen kauan varjelemansa salaisuudet eivät olekaan niin kovin salaisia, vaan ehkä käytettävissä häntä vastaan. Onko hän aiheuttanut perheelleen ja ystävilleen korvaamatonta vahinkoa puuttuessaan vastoin Emmetin varoituksia peliin, jossa päätetään, mikä asutuskeskittymä nousee piirikunnan hallintokeskukseksi ja kuka suurmaanomistajista saavuttaa seudulla valta-aseman?

Vedetön maa -romaanissa on maagista imua, kohtalokkuutta, verevyyttä ja haurasta kauneutta. Silmissään miltei näkee laajalle aukeavat maisemat, ja tuntee ihollaan auringon polttavuuden, sieraimissa rutikuivasta maasta nousevan pölyn ja suussa viileän veden kaipuun. Sitkeä, teräväsanainen, jääräpäinen ja itsevarma Nora on kiinnostava hahmo, mutta askarruttamaan jääkin palvelustyttö Josie. Hieman yksinkertainen vai tavattoman ovela?

Senhän länsi saa aikaan. Toisin kuin mikään muu paikka. Se vaikuttaa samoin jokaiseen mieheen, naiseen ja lapseen. On kohtalon määräys, että näillä tasangoilla on ollut sellainen vaikutus heti siitä hetkestä asti, kun ensimmäinen tulija raahautui kunnon mäelle, vilkaisi joka suuntaan avautuvaa maisemaa, imi sitä itseensä ja sanoi, että se kaikki oli tarkoitettu vain hänen yksinäiselle sielulleen. Kun hän tuumi itsekseen: täällä asuu ylevyys, ja minä olen ainoa, joka sen näkee.